Kuunsilta: luku 32

 

Luku 32: Kotona

Vuosi myöhemmin

Kuljen ihmisjoukon keskellä työntäen kärryä täynnä lämmintä keittoa ja leipiä. Ihmiset ovat jo oppineet muodostamaan selkeitä jonoja. Nälkäiset silmät eivät enää ahmi kaikkea ennen suuta. Minä tuskin maltan omaa nälkääni katsellessani, kuinka ruoka kulkee onnellisena hymyileviin suihin.

Valtiaat eivät tulleet tänään mukaan ja Remington on vyötäisiään myöten hukkunut töihinsä. Työryhmä on lähempänä jotakin Igranin äänialtojen kaltaista kuin koskaan. Ihmiskunta on tullut viimein siihen pisteeseen, että mahdollisuus tutkimusten laajentamisesta kraaterin toiselle puolelle on mahdollinen. Igran oli aina oikeassa. Me osaamme itsekin. Kenties hän näki tulevan kehityksemme jo ennalta. Hän ei ole täällä, joten en voi kysyä. Igranin lähdöstä on kulunut vuosi ja kolmetoista päivää. Hänen käsityksensä hyvästien jättämisestä on sama kuin minullakin. Silloin, kun hän poistui Tornista, aika olisi ollut väärä. Siksi minä katselen paljon taivaalle, odotan ystäväni siluettia ilmestyväksi.

Ihmiset ovat tänään hiljaisempia kuin yleensä. En ole joka päivä mukana jakamassa ruokaa. Joskus käyn toisilla alueilla antamassa keskusteluapua ja viemällä muita elintarvikkeita niitä tarvitseville. Askeleet ovat hitaita, tuskaisen hitaita, mutta me otamme ne yhdessä. Kaikki meistä.

”Elara! Sinäkö siellä, tyttöseni?” Lempeä ääni. Käännyn ja erotan Magdan hymyileväiset, uurteiset kasvot.

”Magda, hei!” Heilutan vanhalle naiselle kättäni. Emme ole ehtineet keskustella pitkään aikaan. Hän viettää suurimman osan ajastaan keskuksessa, enkä ole käynyt siellä kuukausiin. Torni elättää minut nyt, niin väärältä kuin se joskus tuntuukin. Joinakin öinä en saa unta, koska minusta tuntuu, että minä sain kaiken ja jätin edellisen elämäni mätänemään taustalle. Sitten minä muistan, että käyn täällä edelleen lähes päivittäin. Kohtaan ihmisiä, puhun heille, sidon heidän haavojaan. Minulla on yhä kraaterin toisella puolella säästämäni liuos tallessa. Olen opettanut Tornissa sen valmistusta.

Narnia on yhä olemassa. Minun rakas koloni seinässä. Joskus, kun Tornin säihke käy liian kirkkaaksi silmilleni eikä taivaskaan voi minua auttaa, minä käperryn vanhalle, elämänhajuiselle patjalleni ja nukun yöni sikeämmin kuin koskaan. Kaiken muiden minulle tervetuliaislahjaksi jakaman olen pitänyt tallessa. Osan olen antanut eteenpäin niille, joiden polvet ovat auki ja silmät vielä ihmeestä tietämättömät.

”Voi, Elara, me emme olekaan ehtineet keskustella pitkään aikaan”, Magda tokaisee. ”Kuinka sinä voit? Onko Torni pitänyt sinusta hyvää huolta?”

Nyökkään ja virnistän.

”Minä voin erinomaisesti, kiitos kysymästä. Nykyinen elämäni pitää minut eri tavalla kiireisenä.”

”Silti sinä käyt aina täällä. Olen kuullut sinusta paljon hyvää keskuksella.”

”Toki minä käyn, tämä alue on kaikesta huolimatta minulle koti.”

Magda siristää silmiään. Kenties nainen muistaa yhä, mitä sanoin hänelle kodista palatessani kraaterin toiselta puolelta. Magda lusikoi mausteista keittoa suuhunsa ja hymyilee minulle.

”Niin, tässä maailmassa on pelkkiä mahdollisuuksia sellaiselle, jonka silmät ovat niin auki kuin sinun”, Magda sanoo. ”Minun pitää palata pikimmiten keskukselle. Tulehan käymään taas joskus. Haluan keskustella kanssasi pitempään.”

”Oi, minä tulen”, hymähdän. ”Voin tuoda mukanani jotakin kierrätettävää.”

Tornin yltäkylläisyydessä ylimääräistä riittää. Näkemykseni maailmasta on kaukana siitä, mitä Torni on, mutta minun sydämeni ei ole enää ennakkoluuloista raskas. Tämä maailma ansaitsee uuden mahdollisuuden. En enää sulje kättäni nyrkkiin sen edessä.

”Elara!” Hätkähdän. Magda on jo mennyt, puhuja on mies, jonka äänen tunnistaisin missä vain.

”Hei, Remington. Mikä sinut tänne ajaa?”

”Halusin vain nähdä, kuinka sinulla sujuu.”

Hymähdän. Miehen kasvot ovat eläväisemmät kuin se kivinen kuvajainen, jota katselin koko seikkailumme ajan. Hänen kävelynsä on paikoitellen yhä vaikeaa haavoittumisen jäljiltä, mutta hän peittää sen hyvin. Sanon hänelle usein, ettei hänen tarvitsisi. Ei ole heikkoutta olla satutettu.

”Medeina on luvannut tehdä kaikille kakkua”, Remington hymähtää, ”hänen keksintönsä käyvät toinen toistaan mielenkiintoisemmiksi. Hän on saanut päähänsä tarjoilla sinistä kakkuaan näillä kierroksilla. Mitä siihen sanot?”

Nauru pakenee huuliltani.

”Minusta se on hyvä idea.”

”Sinä olet maistanut hänen edellisiä luomuksiaan. Se ei ole hyvä idea, ei laisinkaan.”

”Hän tekee parhaansa.” Hymähdän. ”Kuinka tutkimukset edistyvät?”

Remingtonin silmissä alkaa kiiltää. Kysymystä seuraa pitkä, tarkoin artikuloitu vastaus tutkimusten tilasta. Remington ei ole vieläkään oppinut, etten minä ymmärrä tieteellisiä termejä. Silti hänen riemunsa kuunteleminen saa sydämeni hymyilemään. Tämän miehen ilo on minun iloni. Kun Remington lopettaa, hän vie kätensä harteilleni. Nojaan hetken häneen kuten nojaisin vanhempiini ja siskooni, jos he olisivat yhä täällä.

Mutta Remington on minulle muutakin. Hän ja valtiaat. He eivät ole korvike sille perheelle, jota en saanut. He ovat oma ulottuvuutensa, oma värikkäiden galaksien kirjo elämäni taivaalla. Minun sydämessäni on heille jokaiselle eri väristä rakkautta.

”Tuletko sinä tänään kotiin?” Remington kysyy.

Pudistan päätäni.

”Tänään minun tarvitsee saada viettää hetki yksinäni.”

”Menetkö sinä Narniaan?”

”Menen. Yhdeksi yöksi vain. Pyydä Medeinaa jättämään minullekin pala sinistä kakkua.”

Remington hymyilee vinosti.

”Toki, toki, jos siinä on mitään syömisen aihetta.”

”Niin, ja kerro Tornin kirjastonhoitajalle, että minä toivoisin saavani enemmän tietoa siitä, mitä ’Narnia’ varsinaisesti tarkoittaa. En ole vieläkään saanut täysin tietää, mitä menneet elämät sillä tarkoittivat.”

”Minä sanon. He ovat varmasti tehneet työtä sen selvittämiseksi.”

Remington vetää minut lähelleen, pitelee minua kuin jotakuta, joka on syntynyt samasta tähdestä, yhteisestä ajatuksesta. Sellaisena minä hyväksyn hänet minua vasten. Minä näytin hänelle vuoret ja taivaan. Olemme käyneet korkealla monta kertaa yhdessä. Joka kerralla me ymmärrämme kaikesta yhä vain vähemmän, ja se on kauneinta, mitä on. Olemme vain pieniä ihmisiä, hetkeksi tähän maailmaan piirrettyjä.

Kuljen yksin kohti Narniaa, mutta jo suuaukolla tiedän, että siellä on jo joku. Kuu piirtää varjoja seinille. Varjolla on sarvet ja pitkät raajat. Minä hymyilen. Olen odottanut hiljaa sydämessäni, ja nyt hän on luonani.