Luku 13: Muuttunut
Tyhjää. Pelkkää tyhjää silmänkantamattomiin, se on ensimmäinen ajatukseni. Alus lentää riittävän kauas kraaterista, jotta solaarinen säteily ei ulottuisi meihin. Puemme silti varmuuden vuoksi suojapuvut yllemme, silläkin uhalla, että ne eivät ole tähänkään saakka suojanneet säteilyltä täydellisesti. Muutenhan kraateri olisi jo vuosia sitten ylitetty.
Valtiaat tuskailevat suojapukujensa yksityiskohtien kanssa. Haalarit ja kirkkaan väriset lasit saavat heidät näyttämään lähestulkoon aiempaa räikeämmiltä. Kontrasti heidän ulkonäkönsä ja tavallisten haalarien välillä on erottuva.
Minä vedän lasit päähäni, maailma esittäytyy oranssina niiden läpi. Vetäydyn liki ikkunaa, tuijotan todellisuutta, jonka luo olemme odottaneet pääsevämme kymmenen pitkää vuotta. Minä olin vasta kahdeksan, kun aurinko putosi. Olen sopeutunut jatkuvaan muutokseen. Pettymyksiin ja yllätyksiin toistensa perään. Ne kaikki tekevät elämästä kirjavaa. Nyt kumarrun aivan lähelle ikkunaa, tuijotan kaikkea sitä, mitä en koskaan olisi uskonut toisen puolen olevan.
Aroa. Kituliaita kasveja. Tuskin ollenkaan muotoja. En muista koskaan käyneeni toisella puolella maailmaa, en edes silloin, kun minulla oli vielä perhe. Isäni kertoi työmatkoistaan, mutta en koskaan kuvitellut toista puolta tällaiseksi. Odotin korkeita rakennuksia, vaivalloista sivilisaatiota. Kuvittelin kraaterin toisen puolen meidän todellisuutemme kaltaiseksi, mutta myöhäisemmäksi. Kuin väsyneemmäksi versioksi.
Maailma on täydellisen hiljaa. Moottori surisee, koko alus värähtelee laskeutuessaan, mutta minä tiedän, että ulkona on aivan äänetöntä. Ei pienintäkään merkkiä siitä, että yksikään elävä olento olisi koskaan askeltanut täällä. Aroa kaikkialla, pieniä kasveja siellä täällä. Satunnaisia puita. Kaiken alla hento punainen hehku, aivan kuin auringosta olisi vielä jotakin jäljellä.
”Miksi täällä ei ole mitään?” Puhuja on Khadija. Hänen äänensävynsä kuulostaa siltä, että hän odotti täällä olevan jotakin vain häntä varten. Pettymys äänessä on ilmeinen.
”Mikä tuo aavemainen hehku on?” Valor jatkaa.
”Tällä puolellahan piti olla elämää!” Nyt Khadijan äänessä on jo selkeää vihaa. Mies ei ole tällä retkellä pelkästään seikkaillakseen, ymmärrän sen nyt.
”Minä olen hitto sentään käynyt täällä ennen auringon tippumista! Miksi täällä näyttää nyt tältä…?” Valorin puhe taittuu miltei itkuiseksi. Pelko saa miehen kiinni, hän lyhistyy hiljaa aluksen lattialle.
Kaikki nämä reaktiot. Aivan kuin kraaterin toinen puoli olisi pelkästään meidän kuvitelmiamme varten. Vaikka niinhän minäkin ajattelin. Elättelin toiveita. Ne elävät sydämessäni yhä, sillä mitä pitempään katson ulos, sitä selkeämmin ymmärrän, että maailma ikkunan takana ei ole tyhjä. Oli epäreilua ajatella se tyhjäksi. Sehän on täynnä elämää. Se, että me emme tunnista kaikkia elämän muotoja, ei tarkoita, ettei niitä olisi.
Alus laskeutuu voimakkaan tärinän saattelemana. Valtiaat ovat kiinni toisissaan kuin pienet lapset. Jokin heidän katselemisessaan rauhoittaa minua. Mikä hätä minulla olisi niin kauan, kun nämä ihmiset ovat säilyneet puhtaina tässä maailmassa? Jokin heidän huolessaan ja innossaan muistuttaa minua pienokaisista, joita joskus näen alueella, jolla asun. He ovat vielä, - miten Igran sen sanoi - alkutilassa.
Laskeudumme ryminällä. Liike kaataa minut mahalleni. Joku kysyy vointiani, minä vain nyökkäilen. Nostan itseni nopeasti, sillä täällä minulla ei ole hätää. Lyöttäydyn valtiaiden joukkoon, koska tiedän muiden jäävän alukseen kaiken varalta. Odotan, että Remington tulee vapauttamaan Igranin. Me emme pärjää ulkona ilman Igrania, ja silti juuri häntä meidän tarpeemme ovat satuttaneet. En tiedä, voinko koskaan antaa itselleni anteeksi, jos Igran ei toivu ennalleen. Älä. Sinä et ole vastuussa ystäväsi valinnoista. Äidin ääni. Niin hän sanoisi, jos hän olisi nyt luonani. Sydänalaani puristaa, kun ymmärrän, että pian niin kenties voisikin olla.
Miehistö jää irrottamaan Igrania, me muut astelemme Remingtonin johdolla ulos. Minua pistelee. Jännitys ja pelko ohjaavat minua kaikkialle, en tiedä, mitä ajatella, kun ensimmäistä kertaa hengitän toisen puolen ilmaa. Hengitysilmaan on sekoittunut jotakin muutakin, maailmaa kiertää katku, jonka kaltaista en ole koskaan haistanut. Aavistuksen makea, varoittamaton.
Valtiaat päästävät hämmästyneitä hengähdyksiä. Kaiken yllä todella kieppuu kevyt punainen kajo. Lähempää erotan, että kasveja on enemmän kuin aluksesta saattoi nähdä. On kuin elämä olisi saanut uusia muotoja. Toistaiseksi nimeämättömiä.
”Onko täällä tapahtunut jonkinlainen… luonnonkataskrofi?” kysyy Medeina. Viimeinen sana tuntuu liian suurelta hänen suuhunsa.
”Tämä… Tämä on ihmeellistä.”
”Katsokaa taivaalle”, sanoo Valor osoittaen koruja roikkuvalla kädellään kohti taivasta.
Kymmeniä värejä tummalla kannella. Hajoavia, itseään kokoilevia todellisuuksia. Täältä käsin näyttää siltä, että avaruudessa on repeämä, josta purkautuu kymmeniä sävyjä meidän maailmaamme. Kohotan kättäni kohti taivasta, se tuntuu olevan kauempana kuin koskaan.
”Säteily”, Remington sanoo aivan hiljaa vierelläni. Niin hiljaa, että uskon olevani ainoa, joka saa kuulla sanat. ”Se on muuttanut elämää. Muuttanut, ei tuhonnut.”
Minulta kestää hetki ymmärtää, mitä hän sanoo.
”Tarkoitatko…”
”Katso ympärillesi.”
Remington on oikeassa. Elämä ympärillämme on sävyltään erilaista kuin se, jota olemme eläneet toisella puolella. Erotan kaukaa lammen, jonka pinta näyttää kiiltävältä fosforilta. Minua puistattaa. Luonnon uskomattomuus paiskautuu suoraan päin kasvojani. Tämä kaikki on elänyt täällä, eikä se ole tarvinnut meitä pärjätäkseen.
Kun Remington avaa suunsa ja alkaa puhua aivan eri asioista, ymmärrän, että tästä ei tarvitse puhua kenellekään. Ne, jotka eivät itse havaitse, saavat havahtua hiljalleen. Remington kertoo ryhmälle toimintasuunnitelmasta. Hän rahoittelee ja selittää. Lopulta miehen puheenvuoro katkeaa keskeltä, sillä miehistö tuo Igranin ulos. Minun kaikki ajatukseni jäävät oitis taustalle.
Igranin askellus on vaikeaa, häntä joudutaan kuljettamaan. Heikentynyt, selvästikin kivuissa. Kyljet kohoilevat. Epäilen, että tällaisena Igran ei pystyisi muuttumaan takaisin omaan kokoonsa. Minua alkaa jälleen itkettää.
Kun astun kohti ystävääni, olen aikeissa mennä hänen luokseen kuin anteeksipyyntönä, jossakin rasahtaa. Kaikki säpsähtävät, mutta liian myöhään. Jokin luonnoton, kuumeisella tavalla liikkuva lähestyy meitä. Minä tuijotan Remingtonia, mutta miehen kasvoilta ei erotu muuta kuin paniikkia. Mikä meitä lähestyykin, ei ole meidän silmillemme tuttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti