Luku 29: Tervetuloa
Päivät ovat utuisia, eivät juuri minkään värisiä. Ne pitävät hienoista ritinää. Tuntuu, että tajunnassani on alituisesti ääni, joka muistuttaa minua siitä, että sain seikkailuni. Se on ohi. Me lensimme. Näimme ja koimme. Tulimme takaisin. Siinä se. Käteni eivät ole tyhjät palatessani. Niissä on verta.
Minun raporttejani tarvitaan kipeästi. Kaiken ylös sanelemisessa kestää kauan, mutta viikon jälkeen Tornin väki päästää minut kotiin. En pääse tapaamaan valtiaita enkä ole kuullut mitään uutta Remingtonista. Igranista minulle ei ole puhuttu sanallakaan. Ikävöin ystävääni. Ikävöin maailmaa ja kokemuksia. Nämä tähtipölyiset seinät haluavat niellä minut sisäänsä. Ne imevät kaiken voiman minusta.
Seison Tornin ulkopuolella ja pääsen ensi kertaa kunnolla ulkoilmaan koko retken jälkeen. Viikon ajan kävin vain ihailemassa yötä suurieleiseltä parvekkeelta, joka hehkui helmiäistä. Nyt olen ulkona. Kaikesta. Vastuustani, siitä, että kuuluin hetkeksi osaksi jotakin suurta. Torni etsisi minut vielä käsiinsä, he tarvitsevat lausuntojani vielä. Toistaiseksi voin kuitenkin palata kolooni ja elää kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Kykenen seisomaan koristeellisten ihmisten ja rakennusten seassa tuskin viittä minuuttiakaan ilman, että kyyneleet hiipivät silmäkulmiini. Muistan vielä, miltä kuulostaa, kun ihminen puree toista repiäkseen lihan irti. Muistan, miten silmät muljahtavat päässä, kun jokin niiden takana sumenee. Ajattelen kaikkea sitä, kun näen äidin tarttuvan lastaan kädestä tai katson makeismyyjän kirkkaanväristä hattaraa. Itken, koska elämä ei näytä enää elämältä sen jälkeen, mitä koin. Kuvittelin voivani karistaa sen pois. Ajattelin, että täällä minä olisin ihminen, joka on oppinut.
Minä leikin olevani peloton. Nyt tunnen, kuinka kuumat kyyneleet kastelevat poskeni eikä kukaan pysähdy puoleeni, vaikka kuljen koko kaupungin halki. Etenen keskeltä reunalle, lähemmäs kraateria, lähemmäs kotiani. Säpsähdän jokaista kovempaa ääntä, koska se voi merkitä hengenlähtöä. En vielä muista, että täällä asiat toimivat eri tavalla. Ihmisyys on yhä mieletöntä, mutta sen edessä on naamio.
Ensimmäinen reaktio, jonka saan osakseni, ei liity kyyneliini laisinkaan.
”Sinähän olet se tyttö, joka lensi valtiaitten mukana!”
Vanhempi nainen kadunkulmassa. Ystävällinen hymy, mutta petolinnun silmät. Sana synnyttää sanoja, yhtäkkiä väkeä on kaikkialla ympärilläni.
”Onko totta, että toisella puolella ihmiset syövät ihmisiä?”
”Onko Remington tosiaan sairaalassa?”
Peittelemättömiä, auki revittyjä kysymyksiä. Silmät odottavat suurina vastauksia, suut louskuttavat. Hetkessä ymmärrän, että eroa puolien välillä ei ole. Sivistyksen narut pitävät näitä olentoja kasassa. Me olemme pelkkää nukketeatteria, jota ohjailee yhdessä luomamme konsepti. Sisintäni kylmää. Hetkessä minua pelottaa vastata.
”Antakaa tytön olla, tähtien nimissä!” Voimakas naisääni. Kaikki säpsähtävät ja luikkivat koloihinsa. En halua heille pahaa. Minun kehoni vain sulkeutuu, mieleni vetää viivoja. Luokseni kävelee keskuksen nainen kädet puuskassa. Hänen hiuksissaan on harmaa raita, joka ei ollut siinä vielä viimeksi. Tämä nainen on aina tarjonnut minulle olkapäätä, enkä minä edes muista hänen nimeään. Kaikki kokemani on tehnyt kehostani kuurankylmän. Se antautuu naisen syleilylle kysymättä minulta lupaa.
Nainen, jonka nimeä en muista, on pehmeä ja lämmin minun pelkoani vasten. Jokin siinä saa kyyneleet kihoamaan uudelleen silmiini. Nainen pitää minua hetken siinä, silittää juuri oikeasta kohdasta selkää. Samassa muistan ajatukseni ennen kuin nousin alukseen. Tämä maailma on kaunis ja minä olen osa sitä.
”Emme voi antaa heidän kohdella sinua tuolla tavalla!” nainen puuskahtaa.
”Kiitos avustasi, arvostan sitä todella.” Huokaisen. ”Matka on tehnyt minusta hivenen varautuneen.”
”Niin, sinä et ennen katsellut alituisesti olkasi yli. Voi lapsirakas, mitä oletkaan mahtanut kokea…”
Hän ei sano sitä säälien, ja se riittää minulle. Sääliä en kestäisi tämän kaiken päätteeksi.
Vanhemman naisen silmät ovat reilut ja näkevät minut ihmisenä. Sallin hänen jäädä. Voisin antaa hänen saattaa minut kotiin. Nainen kysyy katseellaan lupaa, ja minä nyökkään. Lähdemme kävelemään yhdessä kohti pientä koloani. Koko ruumistani kivistää, ajatus kovasta patjastani ei ole koskaan ollut houkuttelevampi.
”Tiedätkö, lapsirakas, tällä puolella elämä on käynyt merkilliseksi”, nainen kertoo, ”enkä nyt tarkoita tällä puolella koko kraaterin tämänpuoleista elämää.”
Hän puhuu meistä. Köyhistä.
”Meidän kodittomien keskuudessa on syntynyt paljon liikehdintää. Moni on sinun lähtösi jälkeen ymmärtänyt, että meidän ei ole pakko jäädä polkemaan paikallemme.”
”Ovatko he ryhtyneet kapinoimaan?”
Nainen pudistaa päätään.
”Eivät ehkä niinkään. Moni on vain ryhtynyt levittäytymään laajemmalle. Yrittänyt onneaan keskemmällä, lähempänä Tornia.”
”Onko kukaan onnistunut? Miten meitä katsotaan sielläpäin?”
”Tuskin mitenkään. Minä en siitä juuri tiedä, kunhan keskuksella kuulen kaikenlaista. Minusta tuntuu, että tämä väki täällä tarvitsisi jonkun, joka ajaisi meidän asioitamme.”
Kehoni on yhä adrenaliinitärinän vallassa, mutta sydämessäni syttyy idea. Sellainen, jota en ole koskaan aikaisemmin osannut saati uskaltanut ajatella. Minusta voisi olla siihen. Minä voisin kävellä Torniin, tarttua Medeinaa kädestä ja kertoa hänelle, että emme kenties voineet pelastaa toisen puolen ihmisiä, mutta tälläkin puollella on paljon tehtävää. Idea on tuore, vastasyntynyt, mutta se ei tuoksu luotaantyöntävältä. Voisin kurottaa sen luo, jos kykenisin.
Huomaan nyökkääväni.
”Niin. Me todella tarvitsisimme sellaisen henkilön.” Idea on vielä liian nuori, pelkkä raakile, jotta uskaltaisin luvata mitään. Lupasinhan minä kuullekin, että etsin vielä perheeni.
Nainen huomaa idean ajatuksieni takana, hän hymyilee tavalla, jolla hymyilevät vain ne, jotka tietävät. Kaikkein kauneinta on, ettei hän sano aiheesta enää mitään.
”Minä toivon, että sinulle annetaan Tornin puolesta riittävästi aikaa levätä.”
Kohautan harteitani.
”Siitä en voi valitettavasti juuri itse päättää.”
Hetken hiljaisuus. Nainen vääntelee käsiään ja selkeästikin miettii seuraavia sanojaan.
”Saanko esittää matkaa koskevan kysymyksen? Anteeksi, että tämä tulee näin yllättäen. Sinun ei ole pakko vastata.”
”Kysy vain”, huomaan sanovani, vaikka tunnen hienoista pettymystä. Tämä nainen oli minulle vielä hetki sitten sellainen ihminen, joka ei esittäisi kysymyksiä.
”Eiväthän he kohdelleet sinua toissijaisena?”
Kysymys on miltei pudottaa minut jaloiltani. En tiedä, mitä odotin naiselta, joka otti minut syliin kuin oman tyttärensä. Huomaan hymyileväni. Hymy kasvoillani on miltei kivulias.
”Eivät”, vastaan ja uskon sanoihini.
Nainen hengähtää. Yllättyneisyys on käsin kosketeltavaa. Kaikki täällä inhoavat ja karttavat valtiaita ja heidän luomaansa maailmaa, aivan kuten minäkin aluksi. Minun tarvitsi kulkea kokonainen pieni elämä heidän kanssaan voidakseni ymmärtää, että maailma ei ole heidän luomuksensa. He vain toteuttavat sitä, mihin ovat syntyneet.
”Todellako? Olen saanut ymmärtää, että valtiaat ovat hivenen…” Nainen pudistelee päätään. ”Ja se tiedemies! Sellainen ylimielisyys ei ole hyväksi kenellekään. Aina, kun hän on kävellyt täällä, hänen itseriittoisuutensa on loistanut kilometrien säteellä.”
Nainen värähtää kuin pelkkä ajatuskin saisi hänen sisuskalunsa vääntymään.
”Heidät pitää vain kohdata.”
Nyt naisen silmät ovat suuret, suu raollaan. Hän näyttää hivenen samalta kuin se äänekäs ihmisjoukkio, jonka kynsistä hän minut noukki.
”Ajatella. Ja hekö tosiaan kohtelivat koditonta kuin kaltaistaan?”
Koditonta. Tämä on jo toinen kerta, kun hän käyttää sellaista ilmaisua. Ajatukseni juoksevat oitis Igraniin, jota en ole saanut tavata kraaterin ylityksen jälkeen kertaakaan. Ajattelen kuuta, joka loisti meille toiselle puolellekin. Sen alla lausutut sanat ovat määrittäneet paljon.
”Mutta emmehän me ole kodittomia”, sanon. Olemme jo lähellä koloani, pientä Narniaani, jonka jätin tänne minua odottamaan.
”Tarkoitatko…” Nainen nyökkää kohti suuntaa, jossa koloni odottaa. Osa täällä tietää, missä minä pidän majaani.
Pudistan päätäni. Koti ei ole paikka eikä ihminen. Kunpa olisin ymmärtänyt sen ennen kuin käsissäni oli verta.
”Katso ylös.”
Nainen kurtistaa kulmiaan.
”Katso vain.”
Nainen katsoo. Minä katson hänen kanssaan.
Todellisuuksien loputon kohtaamispaikka. Auringoton taivas, jonka piti olla mahdottomuus. Silti elämä jatkuu. Etsii uusia kiintopisteitä, kehittyy alituisesti. Ajattelen puuta ja katulamppua, toisensa löytäneitä. Vettä, joka oli muuttunut fosforinhohtoiseksi. Ylitsemme kohoaa satelliitti. Taivas tuntuu laulavan loputtomia laulujaan. Minua hymyilyttää jälleen.
”Tarkoitatko sinä…”
Saatan tarkoittaakin. Hänen pitää tunnustella sitä itse. Maailma avautuu jokaiselle eri tavalla. Nainen tuijottaa taivaalle pitempään kuin minä, kenties hän tapailee merkityksiä. Lopulta hän kääntyy puoleeni. Tähtien säihke jatkuu hänen silmissään. Ikuinen kiertokulku.
Nainen tarttuu minua käsistä. Hänen otteensa on luja ja lämmin.
”Tervetuloa takaisin, Elara. Me kaikki täällä tahdomme sinulle vain hyvää, toivon, että muistat sen. Myös ne, jotka ovat toistaiseksi liian innokkaita pitämään uteliaisuuttaan kurissa.”
”Kiitos. Minä tiedän sen.”
Päästämme irti toisistamme. Käännyn kohti kotiani, kun kysymys löytää mieleni.
”Anteeksi! Odota!”
Nainen pysähtyy.
”Minua hieman hävettää kysyä tätä vasta nyt, mutta… Mikä sinun nimesi on?”
Nainen virnistää leveästi.
”Minä olen Magda. Älä huoli, Elara pieni, sellaista se joskus on.”
”Kiitos kaikesta, Magda. Me tapaamme varmasti taas.”
Magda hymyilee ja kääntyy. Tiemme eroavat, hetkeksi.
En enää muista, miltä tuntuu ryömiä pimeään koloon seinässä. Tapahtuma on kotoisa. Pimeään sukeltaminen on turvallista, vaikka kaiken kokemani paino istuukin raskaana lihassani. On pelkoa, joka ei koskaan täysin irtoa. Mutta sen vastapainona on lämpöä, joka täyttää koko sisimmän. Laulava taivas ja ihmisiä, jotka ovat valmiita ottamaan syliin. Ryömin syvemmälle, painan tottuneesti pienen lampun päälle.
Vasta silloin näen, että pimeys ei ole tyhjä. Sirittävän jääkaapin ja patjan ohella pimeään on pinottu vaatteita ja tarvikkeita. Kaikenlaista hyödyllistä, joka maksaisi minulle tavallisesti monta tuntia työtä. Avaan jääkaapin. Sen kelmeä valo paljastaa ruokaa. Itse tehtyä, kelmutettua. Paljon kaikkea muutakin kuin pelkkiä energiapatukoita. Minua hymyilyttää niin, että poskiini sattuu. Kinkkupiirakan päälle on jätetty pieni lappu. Punaista tekstiä, pienet kirjaimet.
Tervetuloa kotiin, Elara.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti