Yö on pehmeä, reunoistansa taipuisa. Pysymme tiiviisti vällyjen välissä, rakas on käpertynyt aivan liki minuun. Pakkanen on alkanut kerääntyä talonnurkkiin, viileässä nukkuisimme sikeästi. Olen valmis vetämään rakkaan syliini ja painamaan silmäni kiinni, kun hän yllättäen avaa suunsa.
”Nyt taitaa olla minun vuoroni.” Hän nousee istualleen, hätkähdän heti. Viimepäivinä olen antanut hänen vain levätä, tuonut hänelle kuumaa mehua ja painanut lempeitä suudelmia hänen ohimolleen.
”Hmm?”
”Tule syliin.”
”Ai?” Minä kömmin hänen syliinsä, painan varoen pääni hänen polvilleen. Hän vetää minut lähemmäs, pörröttää hiuksiani ja antaa suukkoja kaikkialle, minne ylettää.
”Rakas? Ah… Mitä nyt? Sinähän aivan, aa, odota –”
Rakkaani lopettaa hetkeksi.
”Mitä tarkoitat ’sinun vuorollasi’?”
”Se olet aina sinä, joka ottaa syliin. Ja…” Hänen kätensä kulkevat alemmas kehollani. Hymähdän.
”Sillä tavalla se on luonnollista – tiedäthän…”
”Sen ei tarvitse mennä aina niin päin. Saisinko kokeilla erästä asiaa? Olen miettinyt sitä.”
”Joo, tietenkin. Joo. Kysytkö sinä minulta lupaa? Voi kulta…”
Nousen istualleni, hän tarttuu minua kasvoista. Erotan vaatimuksen mustissa silmissä, vaikka on jo syksynhämärä.
”Kysyn. Tietenkin.” Hän antaa minulle niin lempeän suudelman, että jokin minussa kuohuu yli. ”Sinä ansaitset tulla nähdyksi. Sinulla on rajat, joita pitää kunnioittaa.”
Minä en kykene muuta kuin tuijottamaan. Sisälläni räjähtelee. Kauniita, ystävällisiä räjähdyksiä. Vaaleanpunaista ja persikkaa.
”Minulle ei ole koskaan sanottu mitään noin kaunista”, parahdan.
”Pelkkä minimi. Tämä on vasta alkua. Meidän molempien pitää alkaa kuunnella, mitä sinä aivan todella haluat ja tarvitset – myös sinun itsesi.”
”Kiitos…” En pysty muuhun. Sisälläni velloo lempeä myrsky. ”Kiitos.”
Hän kuljettaa kättään poskellani, piirtää kosketuksellaan rajojani kuin tahtoisi löytää ne uudelleen. Haluan sen olevan hän, joka sen tekee. Vain hän saa maalata minut olevaksi. Hän ja hänen rakastavat, osaavat kätensä.
Rakas painaa minut kevyesti vasten peitteitä. Kallistan pääni taaksepäin, annan hänen kulkea minut kauttaaltaan läpi. Luoja. Minä olen elossa. Tajuntani halkeilee. Säröistä loistavat kaikki maailman sävyt. Kyyneleet valuvat poskilleni. Olen taivaassa. Minun on pakko olla. Onko hän sitten enkeli, joka ottaa minut vastaan kultakutreineen, suutelee jokaista osaani, antaa niille elämän ja merkityksen? Hänen täytyy olla. Näen kaiken. Joka säikeen, joka minua tässä todellisuudessa pitelee. Olen kaikkialla, ja silti lähempänä itseäni kuin koskaan.
Kaikki tapahtuu samassa. Hänen kosketuksensa, tasainen rytminsä. Minä itken. Minä hajoan. Putoan ja kohoan samanaikaisesti. Kun kaikki on ohi, olen pelkkä sotkuinen, vapiseva kasa vasten vasta vaihdettuja lakanoitamme.
Hän on siinä. Kiinni kyljessäni. Pelastaja. Hän silittää minua, painaa pieniä suukkoja hiuksiini. Minä elän. En tiedä, olenko elänyt koskaan ennen tätä. Miten maailma ei ole aiemmin ollut näin kirkas? Minä vaivun takaisin syysyön hämärään, mutta näen selkeämmin kuin koskaan. Hohdan pimeässä. Olen elävä tähti.
”Rakas… Kuinka sinä…”
”Ssh, nukutaan vain”, hän kuiskaa vasten kaulaani, lähettää viimeisen värähdyksen koko kehooni.
”Missä sinä olet oppinut jotakin tuollaista? Luoja…”
Tunnen hänen hihittävän kaulaani. Voi rakas.
”Minähän sanoin, että tämä on vasta alkua”, hän sanoo hiljaa, ”mutta nukutaan nyt.”
”Minä… Kiitos. Kiitos...”
”Itketkö sinä?”
”En…”
”Rakas!”
”Ei hätää! Olen vain niin onnellinen!”
Hänen kasvoillaan on sama ilme kuin aina, kun hän ei saata uskoa minun tarkoittavan sanojani. Pieni hymynkare, viaton ja nuori vielä. Hänenkin rajansa ovat vasta piirtymässä, ja meillä on kokonainen ihmiselämä aikaa. Suutelen häntä hiljaa ennen kuin painan pääni hänen vierelleen.
Kun sanomme hyvää yötä, minä tiedän olevani kotona hänen ihollaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti