Kuunsilta: luku 4

 

Luku 4: Ehdotus

Terävät ja symmetriset, monen mielestä viehättävät kasvot ja pitkät, mustat hiukset, jotka roikkuvat letillä toisella olalla. Mustan seassa on muutama harmaa raita, jotka mies on jättänyt aloilleen kenties vaikuttaakseen siltä, ettei välitä. Remington, Kuunsilta-projektin päävastaava, valtiaitten luotettu mies. Valtiaista kauniin miehen erottaa vain se, että hän osaa käyttää aivojaan.

Remington ottaa etäisyyttä, hän ei tahdo koskea minuun yhtään sen pitempään kuin minäkään häneen.

”Kas, täällähän tapaa tuttuja kasvoja”, Remington sanoo pehmeästi. Hänen äänensä on venyttelevä ja helppo kuunnella. ”Elarahan se siinä, eikö niin?”

Tiedän, että Remington näkee minussa enemmän isäni kuin minut itseni. Ennen auringon putoamista minun isäni työskenteli tämän miehen kanssa. Edes kymmenessä vuodessa en ole ehtinyt täysin unohtaa, kuinka isäni kuvasi Remingtonia. Siksi kansan rakastaman miehen pistävänsiniset silmät eivät ole minulle mitään muuta kuin kylmät.

”Tervehdys, Remington”, sanon nyökäten miehelle syvään. ”Mikä tuo teidät tälle puolelle kaupunkia?” Tapani kertoa hänelle, että rikkaat eivät juuri muuta osaa kuin käydä katsomassa meitä muita nenänvarttaan pitkin.

”Minä ja Tornin miehet olemme pienellä kierroksella. Voimmeko mennä hetkeksi sivummalle keskustelemaan? Kahden kesken.”

Nyökkään. Remington voi olla työssään epäeettinen, mutta hän on pelkkä mies yhtä kaikki. Hän ei ole elättänyt itseään kolossa seinässä.

Kuljemme paljon syrjemmälle kuin kuvittelin. Remington ei pysähdy edes ränsistyneimpien talojen kohdalla. Me kuljemme juuri niin pitkälle kuin on turvallista mennä ilman, että solaarinen säteily iskee vasten ihoa. Remington tuntee rajat, tutkiihan hän työkseen säteilyä ja kraateria. En uskalla lähteä arvailemaan, miksi hän halusi kävellä kanssani näin kauas muista ihmisistä.

”Tuolla”, Remington osoittaa kohti mustana lepäävää kraateria, ”tavattiin vastikään, hmm, muukalainen.”

”Muukalainen?” kysyn kuin olisin yhä kymmenenvuotias, joka ei ymmärrä, miksi aikuinen puhuttelee häntä. ”Millainen muukalainen?”

”Etköhän sinä tiedä.”

”Anteeksi kuinka?”

Onko minut nähty Igranin seurassa? Pidän kasvoni mahdollisimman kovina, kun Remington kallistaa päätään ja astuu aavistuksen lähemmäs.

”Eivätköhän sinunkin vanhempasi käyttäneet sinua teatterissa, Elara”, Remington hymähtää.

Oi. Miltei hätkähdän. En kuvitellut hänen tarkoittaneen aivan sitä.

”Toki minä tiedän, millaisina ulkoavaruuden olennot kuvataan”, sanon hymyillen niin, että suupieleni nykivät, ”mutta että sellainen täällä?”

”Kraaterin alueella, kyllä. Todistajien mukaan olento oli suuri, sarvipäinen ja sillä oli lamppumaiset, isot silmät.”

Hän puhuu minulle aavistuksen kuin lapselle. Olen tottunut siihen. En ole hänen kaltaisilleen ihmisille koskaan riittävän vanha vertaiseksi keskustelukumppaniksi, vaikka olen kasvattanut itse itseni. He näkevät vain siloposkiset kasvoni ja ikävuoteni, mutta eivät ikääni kokemuksessa.

”No, minä en ole törmännyt sellaiseen olentoon”, sanon niin reippaasti kuin kykenen. Mitä vakuuttavampi ja yhteistyökykyisempi olen, sitä vähemmän hän osaa epäillä minua. ”Tosin tänä aamuna keräyskeskuksessa kohtasin miehen, joka saapui paikalle solaariselle säteilylle altistuttuaan. Hän houraili muukalaisesta. En jäänyt paikalle pitemmäksi aikaa kuuntelemaan, mutta puheet olivat mitä ilmeisemminkin totta.”

”Se olit siis sinä”, Remington sanoo pehmeästi. ”Se tyttö, jonka kerrottiin parantaneen miehen haavat hetkeäkään epäröimättä.”

Tunnen poskieni helahtavan punaisiksi, kun Remington ottaa asian puheeksi. En kuvitellut sanan leviävän. Minä tein sen, mitä kenen tahansa olisi pitänyt tehdä. En ansaitse tulla kiitetyksi siitä. Olin vain ihminen toiselle ihmiselle. Ei siinä pitäisi olla mitään erityistä.

”Oletko yhä sitä mieltä, että et halua asua Tornissa?”

Hätkähdän. Olen kuvitellut, että Remington on hylännyt ajatuksen. Unohtanut kiireissään. En ole kohdannut kansan palvomaa miestä aikoihin. Olen keskittynyt elämään omaa elämääni, nukkumaan Narniassa, jossa kuu pääsee paistamaan seinästä sisään.

Mutta kerran, ei liian kauan sitten, tämä mies kysyi minua asumaan Torniin. Haluaisin uskoa, että kyseessä oli jonkinlainen kunnianosoitus isälleni, joka jäi kraaterin toiselle puolelle. Remingtonin tärkeä työtoveri, jota hän ei ole saanut pelastettua vieläkään. Hän ei ole saanut pelastettua ketään.

Lapsena olisin seurannut Remingtonia Torniin siitäkin huolimatta, että isäni ei puhunut hänestä kauneimmilla mahdollisilla sanoilla. Silloin ajattelin Tornin kimaltavan, koska se oli kaunis. Nyt tiedän, että sen kimmellyksellä on tekemistä vain yhden asian kanssa. Sen vuoksi en ole voinut ottaa tämän miehen apua vastaan.

”Elara, tiedäthän, että sinä voit koska tahansa muuttaa mielesi. Tornissa on tilaa sinullekin.”

”En epäile sitä yhtään. Minä kerron teille kyllä.”

”Tuo tarkoittaa, että et ole tulossa.”

Virnistän. Remington osaa lukea minua paremmin kuin toivoisin. Hän on oikeassa. En minä tule. En kuitenkaan kiellä minulle tarjottua mahdollisuutta tyystin. On olemassa tilanteita, joita ei voi ennakoida. Kipua ja turvattomuutta, joka voi yllättää koska tahansa. Minä olen aina pitänyt kaikki ovet auki.

”Lisäksi, Elara… Muukalainen nähtiin leijuvan kraaterin yllä.” Remington lausuu nimeni hitaasti, venyttää sitä suussaan kuin etsisi sille paikkaa. ”Ajattele, millaisia mahdollisuuksia se tarjoaisi Kuunsilta-projektille. Se, että meillä olisi olento, joka kestää solaarista säteilyä, on enemmän kuin mitä olemme saaneet aikaan kymmenessä vuodessa.”

”Älkää suotta vähätelkö työtänne.”

”Mutta muukalainen, Elara, sinun täytyy kertoa heti, jos näet aavistuksenkin moisesta. Sellaisesta olisi meille korvaamaton apu. Tahdothan nähdä perheesi jälleen?”

Silmäni siristyvät. Tunnen, kuinka adrenaliini virtaa suonissani. Remington tietää. Hänen täytyy tietää. Tai sitten hän kuvittelee, että hänen kauniit kasvonsa estävät minua kuulemasta sävyä hänen äänessään.

Tyydyn vain nyökkäämään. Hänen sanansa eivät ansaitse enempää.

”Kiitos, tämä riittää tällä kertaa, Elara”, Remington sanoo toistellen yhä nimeäni. Se on täysin tietoista, mutta en anna sen hämätä itseäni. ”Minä uskon, että me näemme taas. Tule edes käymään Tornissa, jos et tahdo jäädä pysyvästi.”

Minun paikkani ei ole maalatussa kimalluksessa, mutta hymähdän kutsulle.

Remington saattaa minut asuinalueelleni. Nyökkään hänelle kohteliaasti, hän heilauttaa kättään tuttavallisesti kuin läheiselle ystävälleen. Uskallan juosta vasta, kun keihäitä kantavia miehiä ei enää näe. Torni voi seistä hiljaisena keskellä kaupunkia, mutta sen silmä ei erotu minuun saakka enää. Juoksen kohti Narniaa, hilaudun seinien läpi vain havaitakseni kodin tyhjäksi. Pelkkä painauma patjalla, paita ja housut jätetty nurkkaan. Puren hammasta, suljen silmäni. Igran on poissa. Ulkona. Remingtonin kaltaisten miesten käytettävänä.