Luku 26: Helpotus
”Miksi muukalaisystäväsi ei tule hakemaan meitä?” Remington kysyy meidän päästessämme takaisin kaupungin tienoille.
”Igran todennäköisesti suojelee valtiaita.” Eikä Igran ole olemassa minun tarpeitani varten. Hän on oma elävä olentonsa.
Remington tuhahtaa. Sidottunakin hänen haavansa näyttävät syviltä. Mitä pikemmin pääsemme täältä, sitä todennäköisemmin hän selviytyy. Ymmärrän hänen kiirettään, mutta en tahdo sitoa ketään itseeni. Igran tekisi mitä hyvänsä.
Vilkaisen vielä kerran punaisena hehkuvaa maisemaa. En usko palaavani tänne enää koskaan. Kraaterin ylittäminen tuskin onnistuisi uudelleen lähitulevaisuudessa. En antaisi kenenkään tulla kidutetuksi sen vuoksi, että meidän tiedonjanomme ei koskaan kuole.
”Tällä tavallako tämä loppuu?” Remington kysyy meidän astuessamme takaisin kaupunkiin.
”Jos jäät tänne, kuolet.”
”En tarkoittanut aivan sitä.”
Kohotan kulmiani.
”Me emme koskaan lopulta päässeet tutkimaan tätä maailmaa.”
”Sinä halusit tappaa täkäläiset ja varastaa heidän maansa. Meillä on hivenen eri käsitys tutkimisesta.”
Kipu vääristää Remingtonin piirteitä, mutta erotan kiillon miehen silmissä. Hän tuntuu olevan aidosti surullinen lähdöstämme.
”Minä ymmärrän, miksi olet aina vetäytynyt muusta ryhmästä kuuntelemaan luontoa.” Remingtonin ääni on aiempaa vaimeampi. ”Jos olisin kyennyt säilyttämään lapsuudestani edes hivenenkin sinun avoimuuttasi ja tapaasi nähdä maailman kauneus, minusta olisi tullut hyvin erilainen tiedemies.”
Jään tuijottamaan Remingtonia. Jalkani osaisivat oikean reitin joka tapauksessa, korvat ovat tottuneet alituiseen valppauteen.
”Minusta tuntuu, että sellaisena aikuisena olisin osannut olla sinulle ystävä. Tällaisena en ole osannut hillitä itseäni ja olen siitä syvästi pahoillani. En tahdo loukata sinua.”
Se, että hän tiedostaa sen, merkitsee minulle enemmän kuin yksikään rinnakkaistodellisuus. Remington on sellainen kuin on, eikä se ole minulta pois. Huomaan hymyileväni. Tämä puoli kraaterista on ollut yllätyksiä täynnä, mutta kenties juuri nämä sanat saavat minut arvostamaan elämän ihmeellisyyttä kaikkein eniten. On aina ovia avattavaksi. Polkuja, joita en ole vielä kulkenut.
Kuljemme syvemmälle kaupunkiin. Huuto ei kaiu enää talon seinästä toiseen, seuraan vanhojen aikojen piirroksia ja merkkejä takaisin puun luo. Sen, joka kasvaa katulampun kanssa. Erilaiset ystävät. Hymyilen. Remingtonin sanojen myötä sydämeni on tullut hivenen kevyemmäksi kantaa.
”Tiedätkö, minusta kenenkään ei kannata jäädä murehtimaan sitä, mitä olisi voinut olla”, sanon, ”vaikka en tahdokaan ohjailla ajatuksiasi. Sanon vain, että minäkin näen mielessäni itseni istumassa perheeni kanssa ja syömässä kunnollista päivällistä. Ehkä jossakin tuolla niin onkin.”
Osoitan kohti punertavana leimuavaa taivasta. Toisia todellisuuksia. Väriloisto, josta voin vain uneksia. Lähellä ja kaukana. Sellaisena minä sen hyväksyn.
”Olen hirvittävän pahoillani siskostasi.”
Pudistan päätäni.
”Älä ole. Sinä toimit refleksinomaisesti. Niin minäkin olisin toiminut, jos tilanne olisi ollut toisin päin.”
”Olen minä joka tapauksessa. Sellaiset menetykset eivät lähde sydämestä koskaan.”
Kohotan kulmiani. Remington saisi kertoa, jos haluaisi.
”Ei, en tarkoittanut itseäni”, mies sanoo hymähtäen. ”Kunpa olisinkin perheenperustajatyyppiä. Omien vanhempieni kuolemasta on jo aikaa, ja vaimoa en koskaan halunnut.”
Nyökkään.
”Sinä olisitkin ollut hivenen nuori vaimo minulle.”
Remington uskaltaa jo nauraa. Minäkin hymyilen.
”Tosiaan – ihmiset olisivat saaneet ihmetellä, olenko vaimosi vai lapsesi.”
”Tähtien nimissä…”
Remington hymyilee, mutta tiedän, että aihe tulee sattumaan häneen vielä hetken. Hymy ei ulotu silmiin saakka. Hän näyttää pojalta, joka tahtoisi vain käpertyä sänkynsä nurkkaan itkemään.
Kulman takana rasahtaa. On kuin joku astuisi hauraiden luiden päälle. Asemoidun Remingtonin eteen, tunnen kehoni jännittyvän kauttaaltaan. Ei enempää kipua. Ei enää. Olen valmis taipumaan kauemmas ihmisyydestä, jotta kehenkään ei enää sattuisi.
Tulija ei kuitenkaan ole yksi ihmisenkaltaisista. Vihreät silmät hehkuvat muuten mustanpuhuvalla kadulla, sarvet erottuvat taustalle jääviä valoja vasten. Ystäväni. Hän on tullut meitä vastaan. Sydämeni on ollut täynnä epäilyjä ja pelkoa siitä lähtien, kun tulimme tänne. Nyt pelkkä Igranin näkeminen saa sen laulamaan. Juoksen vasten ystävääni ja kiedon käteni hänen ympärilleen. En tiedä, osaako Igranin kansa syleillä, mutta pidän hänestä tiukasti kiinni.
”Sinä tulit…”
”Valtiaat ovat viereisellä kadulla.”
”Ovatko he kunnossa?”
”Heidänkin kimppuunsa hyökättiin, mutta vain Khadija sai haavoja.”
”Minun pitänee auttaa häntäkin.”
”Muut valtiaat ovat jo hoitaneet tilannetta.”
”Voi, Igran…”
Igran vie kätensä hiuksiini ja silittää niskaani varoen. Hänen pitkät kyntensä jäävät kiinni takkuiseen pehkooni, minua naurattaa niin, että itkettää. Helpotus ja odotus, kipu ja suru, kaikki samassa. Muutama kyynel valuu poskelleni, painan päätäni Igrania vasten ja annan kaiken tulla.
”Ei enää hätää, Elara. Ei hätää…”
Igranin sanomana se merkitsee enemmän kuin mikään. Minua ei odottanut äidin lämmin syli tällä puolella maailmaa, mutta minulla on joku, joka kertoo, ettei minulla ole hätää. Joskus se on enemmän kuin tarpeeksi.
”Olen kiitollinen siitä, että olet nyt siinä.”
”Sinä olet tehnyt paljon. Ei tarvitse enää jaksaa. Voit päästää sen pois.”
Jokin juuri niissä sanoissa saa minut päästämään irti kaikesta muustakin. Kannattimet aukenevat, päästän hienoisen valituksen. Kehoni ei jaksa enää, se on kulkenut kaiken tämän läpi. Se on luotu kestämään, mutta on asioita, joita ihmisen ei ole tarkoitus jaksaa kantaa mukanaan. Igran kannattelee minua, kun minä putoan. Hän ei päästä minua hajoamaan yksinäni. Hän on siinä.
Kun jalkani kantavat jälleen, kuulen ääniä Igranin takaa. Kurkistan Igranin ohitse ja näen tutun kolmikon rivissä. He näyttävät lastennäytelmien karikatyyrihahmoilta identtisissä haalareissaan ja kuluneissa meikeissään. Medeina alkaa itkeä, kun näkee ensin minut Igranin syleilyssä, sitten Remingtonin riekaleisena takanamme.
”Rakkaat!” Medeina hengähtää ja juoksee ensin minun luokseni. Tunnen siitä lämmittävää kutittelua rinnassani. Medeinan ja maailman välillä ei ole suodattimia. Hän on aina aito itsensä.
”Sinä olet hengissä, voi Elara pieni! Olet niin uskomattoman rohkea! Tule tänne, tule…”
Silitän Igranin kämmentä ja päästän irti. Annan Medeinan vetää minut syleilyynsä. Hän itkee enemmän kuin minä hetki sitten. Ei ihmekään, että vesivarastomme ovat vähissä, kun me kaksi itkemme itsemme kuiviin niin usein. Medeinan ote on pehmeä ja äidillinen. Annan sinihiuksisen naisen pitää minua kuin lastaan tai pikkusiskoaan. Sallin sen roolin hänelle ilomielin.
Kun Medeina päästää irti, hänen katseensa hakeutuu Remingtoniin. Paikkailemani mies on seissyt kaiken tämän ajan taustalla katsomassa meidän hajoilemistamme. Kenties on yksi hienotunteisuuden muoto olla puuttumatta tilanteeseen.
”Tähtien nimissä…” Medeinan silmiin kohoaa uusia kyyneliä hänen astuessaan varovasti lähemmäs Remingtonia. ”Me luulimme, että sinä… että…”
”Minä olen hengissä. Kiitos Elaralle, joka löysi minut.”
”Me olemme kaikki henkemme velkaa tälle tytölle”, sanoo yllättäen Khadija, joka on seissyt Valorin kanssa syrjässä. Khadijalla on kehnosti haalarin hihalla sidottu haava olkapäässään. Silti hän jaksaa hymyillä minulle.
”Siitä voimme olla samaa mieltä”, Valor nyökkää hyväksyvästi. ”Elara on tehnyt kaikkensa meidän eteemme.”
Olen niin häkeltynyt, etten saa edes pudistettua päätäni. Igran tuijottaa minua kuin minun pitäisikin olla kaiken arvostuksen keskiössä. Kenties hän on osannut odottaa jotakin tällaista kaiken aikaa. Tavallisesti punastuisin ja kieltäisin, mutta nyt onnistun vain hymyilemään varovasti. Itku ei enää paina luissani, olen valmis kohtaamaan kaikki maailman ilot uudelleen.
Samalla Medeina ja Valor hivuttautuvat Remingtonin vierelle. Valor vilkaisee minuun, vinkkaa silmäänsä ja kuljettaa kätensä Remingtonin niskaan. Mies ei ehdi reagoida, kun Valor painaa huulensa hänen omilleen ja suutelee kuin kaikki maailman rakkaus olisi hänen kosketuksessaan. Valor kävelee virnistäen takaisin Khadijan luo. Sekä Remingtonin että Medeinan suut loksahtavat auki.
Remington on kauttaaltaan punainen. Maailma on täynnä asioita, joita hän ei ole osannut ajatella, koska hän on kieppunut oman valtansa ympärillä. Hymyilen. Olen iloinen, että huomio siirtyi hetkeksi minusta sivuun.
”Minäkin haluan!” Medeina hengähtää ja suukottaa Remingtonia nopeasti huulille. Tältä mieheltä ei rakkautta puutu. Hänen pitäisi vain kurottaa itsestään ja katsoa kaikkea sitä kuten lahjaa eikä kuten jotakin, jota hallita.
”Mitä täällä oikein tapahtuu?” Remington sopertaa. ”Mitä te…”
”Minä kuvittelin, että en koskaan pääsisi tekemään sitä.” Valorin meikkikerros on kulunut niin paljon, että erotan heleän punan hänen kasvoillaan. ”Luulin sinun kuolleen. Kuulle ja tähdille kiitos, että olet yhä siinä.”
”Kai minäkin saan, jos Valorkin saa”, Medeina sanoo mutristaen huuliaan.
Igran hyrisee, uskon äänen olevan hänen versionsa naurusta. Hänellä mahtaa olla hauskaa, sillä hän on nähnyt tämän kaiken jo ennalta. Hän ja hänen aaltonsa. Pienet äänettömät vakoojat. Minuakin naurattaa. Tällaisena olen ikävöinyt meitä. Meillä on jo oma kielemme, jolla keskustella. Kaikilla meillä. Sellaista elämä on, itseään muovaavaa.
Minä vetäydyn katsomaan Khadijan haavaa. Sidon sen paremmin. Muut tuntuvat olevan yhtä häkellystä. Sidottuani haavan kohtaan jokaisen silmät yksitellen. Olen oppinut näkemään persoonat niiden takana.
”Kuulkaa, minusta tuntuu, että jo aivan Remingtonin tilan vuoksi meidän tulisi tehdä lähtöä”, sanon.
”Olet oikeassa”, vastaa Khadija. Ei enää sanaakaan valloituksesta tai tutkimuksista.
”Takaisin kotiin”, hengähdän. Kasvoille syttyy hymyjä.
”Takaisin kotiin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti