Eteisessä on pelottavan hiljaista, kun astun sisään. Olen tottunut elämän ääniin tässä talossa. Sen jälkeen, kun me kaikki otimme sen turvapaikaksemme, musiikki ja nauru ovat täyttäneet sen seinät riemulla. Nyt mikään ei puhu.
Anrin ja Victorian olohuone on kotoisa, mutta jotakin puuttuu. Kun ihmiset eivät ole täällä, seinät kaiuttavat hiljaisuutta. On kuin talo saisi kaiken värinsä siitä, että sen sisällä iloitaan. Kun kävelen eteenpäin, erotan tutun siluetin ikkunalta. Julius on tullut tänne etukäteen. En erota hänen katsettaan, hän on selin minuun.
En sano mitään, hiljaisuus on liian painostava. Astelen rakkaani luo, olen aikeissa viedä käteni hänen vyötäisilleen ja painautua häntä vasten. Julius ehtii ensin. Hän kääntyy säihke silmissään. Kasvot ovat eri tavalla kaikesta tyhjät kuin aiemmin. Nyt niissä lepää odotus. Jokin niin puhdas, etten saa siitä kiinni.
”Rakas”, hän aloittaa, ja tiedän äänensävystä, että minun kannattaa pitää pääni kylmänä. Julius tarttuu käsiini, pitelee niitä kuin hauraita kukkia. Kuin jotakin, jota hän arvostaa maailmassa eniten.
”Sinä olet minulle kalleinta, mitä on.”
Voi ei. Hän vetää henkeä tavalla, joka tarkoittaa, että lisää on tulossa.
”Minä olen ymmärtänyt sen viimeaikoina syvemmin kuin koskaan. Me olemme nähneet paljon yhdessä. Olen kääntänyt sinulle selkäni ja sinä minulle. Olemme kumpikin omilla tahoillamme ymmärtäneet, että emme voi olla erossa.”
En kykene muuta kuin tuijottamaan. Julius tekee tätä usein. Aivan yllättäen. Hän tiputtelee kauniita sanoja, enkä minä osaa vastata, koska hän tarkoittaa niistä jokaista. Mutta nyt sävy on uusi. Sen takana on jotakin.
”Me haaveilimme vanhentuvamme yhdessä”, Julius sanoo hymähtäen. ”No, nyt olemme jo matkalla sitä kohti. Olemme pitäneet toisiamme käsistä jo hyvän aikaa. Mutta rakas, on jotakin, jota minä toivoisin meidän tekevän yhdessä.”
Voi ei. Voi ei, Julius.
”En tahdo ketään muuta. Minä synnyin sinun sydämeksesi, rakas. Koska edellisellä kerralla en tehnyt tätä erityisen romanttisesti, anna minä korjaan sen.”
Hän polvistuu pitäen yhä käsistäni.
”Sormus on jo merkkinä yhteisestä tulevaisuudestamme. Miksi jättäisimme tulevaan jotakin, jota voimme tehdä tänään? Mennään naimisiin. Minä rakastan sinua.”
Tuijotan Juliusta kuin hän ei olisi todellinen laisinkaan. Pelkkä kuva, maalaus, jonka olen itse tehnyt olevaksi. Mutta en minä voisi luoda mitään hänen kaltaistaan liatuilla, viallisilla käsilläni. Hän on niin kaunis. Hänen sielunsa on valettu auringonsäteistä ja kevätniityistä.
”Minä… Oletko sinä tosissasi?” Kyyneliä. En huomaa itkeväni ennen kuin Julius nousee ylös ja vie kätensä hellästi poskilleni. Hän pitelee minua siinä, lämmössään.
”Tosissani? Rakas, mitä sinä oikein puhut? Tietenkin minä olen.”
Hän vie sormustetun kätensä eteeni. En silti ymmärrä. En todella.
”Mutta…” Nielaisen. Vasta nyt ymmärrän, miten paljon olen pelännyt. Miten vähän olen luottanut itseeni ja samalla tehnyt hallaa kaikelle sille rakkaudelle, jota Julius kantaa minua varten.
”Anteeksi. Minä olen vain kuvitellut, että sinä et… Että sinä et todella haluaisi…”
Minun pelkoni on vähätellyt hänen toiveitaan ja suunnitelmiaan. Hänen kauneuttaan.
”Anteeksi, rakas, anteeksi… Minä en luottanut itseeni tarpeeksi. Se ei tarkoita, että en… että…”
Julius painautuu minua vasten, vie toisen käden tiukasti lanteilleni.
”Tiedän sen, ei hätää. Ei mitään hätää”, hän kuiskaa hiuksiini.
Minä annan itseni olla siinä. Pideltävänä. Hän on niin uskomaton. Niin tavattoman rakas. Aivan todellako hän naisi minut? Pitelisi kättäni aina siihen saakka, että elämä olisi meiltä ohitse?
”Rakas.” Vahvempi ääni. Julius vetäytyy ja katsoo minua syvälle silmiin. ”Oliko tuo kyllä vai ei?”
”Kyllä”, minä parahdan ja suutelen häntä, ”kyllä, kyllä…”
Ääniä. Ovenkolahdus. Ihmiset saapuvat sisään, kaikki kerrallaan. Minä itken yhä Juliusta vasten, hänen kätensä lepää hiuksissani. Kaikki tuijottavat meitä selvästi odottaen vastausta.
”Hän sanoi kyllä!” Julius hihkaisee.
Taputuksia. Kenelle he hurraavat? Meille? Juliukselle? Hetken äänet ovat kaataa minut alas. Sitten sivelen Juliuksen kättä ja muistan jälleen, että he ovat meidän ystäviämme, kokoontuneet tänne juhlimaan meitä. Onnistun hymyilemään.
”Ja sitten me menemme tekemään sinusta kauneimman morsiamen tässä maailmassa”, ilmoittaa Victoria huoneen toisesta päästä. Julius kuljettaa minut hänen luokseen ja päästää irti. Seuraavan kerran me näkisimme toisemme vasta valmiina. Sisintäni polttaa. Kaikkialle sattuu. Olen onnellisempi kuin koskaan.
*
Huulipunaa. Se ei puutu koskaan. Ilman sitä en ole oma itseni. Victoria ja Maria sovittavat minulle mekkoa, jonka he ovat yhdessä ommelleet kasaan vanhan mekon pohjalle. Minua itkettää jälleen, kun huomaan, kuinka he ovat kaventaneet vyötäröä ensimmäisen yrityksen jälkeen. Ehkä Julius on sanonut siitä. En ole parhaimmillani juuri nyt.
Minun on vaikeaa katsoa itseäni peilistä. Oli aina selvää, että me emme menisi naimisiin puvut päällä. Minä tarvitsisin mekon, koska se osa minua on aina ollut hauras ja etsinyt paikkaansa. Juliuksen mielestä olen kaunein kaikista, mutta minä en näe peilistä muuta kuin haamun. Olin kerran kaunis ja tiesin sen. Nyt, kahden liian loputtoman sairaalareissun jälkeen en enää keskity muuhun kuin terveyteen. Jos runneltu ruumiini kelpaa Juliukselle, olen siitä iloinen. Minulle se on samantekevä.
Victoria huomaa ajatukseni, näen sen tavasta, jolla hän siristää silmiään.
”Mitä nyt?”
”Ei mitään, minä vain…” Pätkii. Nykyään vähemmän kuin aiemmin, mutta silti. ”Ajattelin, että ei minusta saa kaunista morsianta. Sellainen olisi pitänyt tehdä kymmenen vuotta sitten.”
Mutta silloin minä olin vaarallinen enkä nähnyt itseäni pitemmälle. Silloin olisin repinyt kaiken tieltäni. Vuodet ovat ehkä maksaneet kaiken, mitä minussa on, mutta ne ovat antaneet minulle rauhan. Nyt olen pelkkä ruumis, mutta osaan ensimmäistä kertaa rakastaa.
Huokaisu. Victoria vie kädet harteilleni, säpsähdän kosketusta, mutta en sysää häntä pois. Minä pidän Victoriasta. Hän on nainen, joka osaa tehdä kotinsa tilanteeseen kuin tilanteeseen. Hänen ovat kevät ja kukkaset.
”Minä menen katsomaan, kuinka muut valmistelut etenevät”, Maria ilmoittaa meille ja poistuu huoneesta. Häntä hienotunteisempaa ihmistä en tunne.
Victoria puristaa harteitani varovasti, kääntää minut poispäin peilistä.
”Kuulehan. Julius on haaveillut tästä pitkään”, Victoria sanoo.
”Niin, hän on halunnut naimisiin aina.” Victoria tietää sen. Victoria oli se, jota Julius rakasti, kun he olivat vielä lapsia. Julius kasvoi haaveillen naivansa hänet. Kehoani pistelee, kun istun samassa huoneessa hänen kanssaan ja olen itse se, jolla on häämekko yllään.
”Tiedän, mitä sinä ajattelet”, Victoria huokaa, ”ja haluan vain sanoa, että teidän kahden onni on meille kaikille kallista. Kyllä, myös Fridalle, hän on puhunut siitä minulle paljon. Paras ystäväni kunnioittaa veljensä päätöksiä.”
”Minusta vain tuntuu, että minä petän kaikki. Että leikin morsianta, vaikka sisimmässäni minussa ei ole mitään kaunista. Sellaisista ajatuksista on vaikeaa päästä eroon muutamassa vuodessa, kun niitä on hautonut yli sata vuotta yksinään.”
”Me muut emme puutu teidän keskinäisiin asioihinne.”
”Arvostan sitä. Victoria, minä…” Sanat pettävät minut taas. Nielaisen. ”Minä ylipäätään arvostan sinua aivan hirvittävän paljon. Ja kaikkia muitakin. Tietäväthän he sen? En osaa kertoa sitä heille. Välitän teistä kovasti…”
Victoria silittää poskeani. Minulle on tullut vuosi vuodelta vaikeammaksi päästää ketään lähelle, vaikka ennen otin kenet tahansa iholleni. Mutta Victoria on turvallinen. Hän on ihminen, jonka syliin olen kerran nukahtanut.
”Me tiedämme sen, Wilhelm. Älä pelkää. Tämä päivä on teidän kahden.”
”Kaikki tulevat katsomaan minua. Minä pelkään yhä kamalasti, mitä minusta ajatellaan, kun seison kaikkien edessä.”
”Omalla joukollahan me vain olemme – vaikka tiedän kyllä, mitä tarkoitat. Voin vain toivoa, että luotat meihin. Me olemme olleet tässä jo pitkään. Olemme kaikki yhtä perhettä.”
”Minä myös…”
Victoria kietoo kätensä ympärilleni, painaa päänsä olalleni.
”Sinä myös. Aina.”
Maltan olla hetken hiljaa, hapuilla Victorian turvaa kuin siipirikko.
*
Kaikki tuntuu epätodelliselta. Tämä tapahtuu jollekulle muulle. Ei miehelle, joka kadotti kaiken, irtosi itsestään ja hukkui. Ei miehelle, joka löysi kaiken uudelleen, sai rinnalleen jonkun, joka ei päästänytkään irti. Tämä on jonkun muun tarina.
Musiikki ja koristukset. Missä ajassa? Kenen vaivalla? Ovatko he kaikki todella kokoontuneet tänne kokoamaan meille yksityisiä häitä, vaikka monella heistä on töitä ja oma elämä elettävänä? Minulle on aina ollut hankalaa ottaa hyvää vastaan. Kaikki tapahtuu niin pian, että en pysty perässä.
Ragnar Strauss on paikalla. En tiedä, millä Julius on saanut miehen tekemään jotakin tällaista meidän puolestamme. Hän käytännössä rikkoo lakia, mutta kenenkään ei tarvitse tietää hänen olevan se, joka vihki kaksi miestä toisilleen. Ragnar on jo unohdettu. Kenties tämä on hänen hyvityksensä meille, joita vastaan hän on rikkonut. Ei hän minulle olisi ollut mitään velkaa. Minua itkettää ajatella, miten sidoksissa olen niin moneen elävään olentoon. Ensimmäistä kertaa aikoihin pelko nousee kurkunpäälle ja hengittää.
Sitten Anri saapuu luokseni, tarttuu minuun ja saattaa minut salin päähän. Näen parhaan ystäväni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Tietenkin sen on oltava juuri hän, joka saattaa minut. Tässä samassa tilassa hänet ja Victoriakin vihittiin. Piilossa katseilta. Turvassa. Tämä on kenties rakkain kotini kaikista niistä paikoista, joita olen saanut kutsua kodiksi. Sen ajatteleminen saa huoleni kipristymään aivan pieneksi.
Kun Julius näkee minut, hänen silmänsä täyttyvät kyynelistä. Seremonia on lyhyt, näen ainoastaan Juliuksen silmät. Minun rakkaani. Kukaan ei ole koskaan katsonut minua sillä tavalla, ei edes hän. Sydämeni laulaa. Kun minulta kysytään, tahdonko minä, sydämeni on jo vastannut.
”Tahdon”, minä sanon. Ja vasta silloin minä ymmärrän, että tämä todella tapahtuu minulle. Tämä hetki on minun ja minä saan ottaa sen. Kun Julius suutelee minua, hän on oikeasti siinä, ei vain pelkkä kuvajainen. Hän haluaa minut yhä.
Minä olen kotona. Turvassa. Minä rakastan häntä koko kivuliaan kehoni voimalla. Sormukset eivät ole enää lupaus tulevasta, tuleva on nyt, me elämme osana sitä. Luomme tilamme tähän kauniiseen maailmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti