torstai 24. elokuuta 2017

Lumisadetta

(Tämäkin on jälleen näitä nopsia kouluharjoituksia! Bless them. Niitä tulee varmasti jatkossakin näkymään täällä, sikäli siis kirjoitan sellaisia tekstejä tunneilla, joita välttämättä haluan jakaa täälläkin.)

Keittiön ikkuna on auki. Se päästäisi tavallisena aamuna sisään auringonsäteitä, mutta tänään Aurinko on päättänyt pysyä pimennossa.

Vain lumihiutaleet tippuvat hiljalleen alas. 
"Isä", pieni poika kuiskaa hakien lohtua vierellään istuvasta miehestä. "Isä, miksi tänään ei paista Aurinko?"

Isän ilme on apaattinen. Poika joutuu toistamaan kysymyksensä kahdesti, ja vasta sitten mies nostaa vaaleanvihreiden silmiensä katseen ylös pöydästä.

"Kyllä se vielä paistaa", isä kertoo pojalleen pakottaen hymyn kasvoilleen. Hymy ei kestä kauaa, mutta se menee poikaan täydestä. Hetken pojalle riittää pieni hymy hänen isänsä kasvoilla, se tyhjä, mitäänsanomaton ilme tämän kalpeilla kasvoilla.

Sitten poika huomaa, miten isän katse harhailee takaisin pöytään. Apaattisuus tekee paluuta.
"Mutta tänäänhän sataa lunta", poika yrittää vielä. "Paistaako Aurinko silti?"
Nyt hymy isän kasvoilla alkaa väreillä, poikakaan ei pidä sitä enää aitona.

"Niin..." Isä ei pysty jatkamaan. Ääni jää hetkeksi hänen kurkkuunsa, kuin ei tietäisi kunnolla reittiä ulos sieltä. "Niin, joskus sataa lunta. Se ei tarkoita, ettei Auringolle voisi olla sijaa joskus toiste." Kun hymyä ei enää pakoteta, se tulee luonnostaan.

Poika kohottaa hämillään kulmiaan, muttei uskalla esittää lisäkysymyksiä. Ilme isän kasvoilla on täysin uusi, se tekee hänestä uuden ihmisen. Poika ei tiedä, onko se hyvä asia. Kuuluuko tuo ilme isälle ollenkaan?

Mutta isähän hymyilee. Hymy tarkoittaa onnellisuutta, iloa, sitä kuplivaa pientä jotakin, jonka poikakin on tuntenut monesti. Pojan sisimmässä ei enää myllerrä, kun hän ajattelee, että isänkin täytyy tuntea sama onnellinen kipristely hymyillessään.

Isä pörröttää poikansa kullankeltaisia hiuksia ja nousee pois pöydästä. Hän miettii, tuleeko koskaan aikaa, jolloin hänen poikansa ymmärtää, ettei hän puhunut sinä päivänä Auringosta lainkaan.

Liljoja

(Erinäisistä syistä jouduin kirjoittamaan Latvalasta, vaikken ole varma, onko se kylä tai kaupunki. Tuskin. No, nytpähän on. Tämä kyseinen teksti sattuu olemaan yksi kotitehtävistäni.)

Minä en ollut koskaan kuullutkaan Latvalasta. Se mahtoi sijaita jossakin ihmiskunnan pimeimmässä kolkassa, jossa ihmiset hymyilivät epämukavasti toisilleen kaduilla ja muistivat ulkoa, millaisia kukka-asetelmia naapureilla oli pihoissaan. Siellä he viettivät mukavaa, keskinkertaista elämää lehmiensä ja kohtuuttoman suurien tilojensa kanssa, iänikuiseen lannanhajuun ja aikaisiin aamuihin tuomittuina.

Sääli, niin, siksi minä sitä tunnetta halusin kutsua. Tunsin ennennäkemätöntä sääliä jokaista Latvalassa asuvaa henkilöä kohtaan ennen kuin jalkani olivat kertaakaan koskettaneet kyseisen kylän maata. Suuret kuvotuksen aallot kiersivät kehossani, kun ajattelin itseäni istumassa narisevassa pihakeinussa mummoni pakkolainaama kirja sylissäni. Ja lukemattomana, luonnollisesti, sillä minun elämässäni ei koskaan ollut sijaa kirjoille. Minun olisi vain hymyiltävä kiltisti ja etsittävä netistä kirjan loppuratkaisu, jotta mummo ei näkisi kasvoiltani, etten ollut koskenutkaan siihen koko kesänä.

Ennakko-oletukseni osuivat valitettavan oikeaan. Ensimmäiset kaksi viikkoani Latvalassa olivat juuri niin kirjaimellisen lannanhajuisia ja piinaavan tylsiä, etten olisi voinut edes ennustaa mitään sellaista. Ainoa etukäteen manaamani tapahtuma, jota ei koko kesänä sattunut, oli mummon käteeni lykkäämä kirja. Hänellä oli uudessa kodissaan kädet niin täynnä joko perunoita tai lehmien utareita, ettei hän ehtinyt suositella minulle ainuttakaan kirjaa. Ja hyvä niin.

Ja sitten oli hän. Tai pikemminkin Hän isolla H-kirjaimella. Mitään sellaista en olisi koskaan voinut ennustaa, en, vaikka minun mielikuvitustani oltiinkin perusteettomasti kehuttu.
Päivänä, jona tapasimme, hänellä oli punainen T-paita ja lyhyeksi leikatut shortsit. Vaaleanruskeat hiukset harottivat aina oikealta puolelta, siltä samalta puolelta, jolle hänen vino hymynsä kaartui. Hymy, jonka jokaisen yksityiskohdan muistaisin vielä kaiken muun muuttuessa merkityksemättömäksi.

Me emme rakastuneet toisiimme siltä istumalta, ei. Jos tämä olisi kertomus rakkaudesta, minä olisin aloittanut kuvailemalla tapaa, jolla hän useimmiten kosketti kättäni ollessani hermostunut. Tai kenties olisin maininnut, miten hän jäi viereeni nukkumaan sateisina öinä, jolloin kumpikaan ei viitsinyt astella mummolan pihan leikkimökistä takaisin sisälle taloon.

Mutta tämä ei ole kertomus rakkaudesta. Meidän kohtaamisemme ei ollut tärkeä siksi, että tunsimme vetoa toisiamme kohtaan. Mieltemme kemioista syntyi jotakin paljon merkityksellisempää. Jotakin, joka sai minut jaksamaan paitsi sen kesän, myös seuraavat kaksi vuotta elämästäni.

Minulta kesti kolme päivää ymmärtää, että meidät oli veistetty samasta, kieroutuneesta ja mädästä puusta. Jos oli olemassa korkeampi voima, se oli paitsi tehnyt meidät vääristä aineksista, myös heittänyt yllemme kaikki ylimääräiset vitsauksensa.

Sama sairaus, se se oli. Meidät lopullisesti yhteen nivova, julma tekijä. Lopullisesti, ei ikuisesti, sillä sellaisen sanan käyttäminen meidän elämäntilanteestamme olisi lähestulkoon ironinen. Sairaus, joka yllemme oli langennut, ei ollut parannettavissa.

Me tietenkin keskustelimme siitä. Yksikään päivä ei vaihtunut toiseen ilman mainintaa siitä, mikä meitä väistämättä odottaisi. Siitä tuli oma leikkimme, oma vaarallinen kieli välillemme. ”Kuinka sinä haluaisit sen tapahtuvan? Kuinka sinä haluaisit kuolla?” Hän kysyi sen ensimmäisenä, sitten minä. Loppujen lopuksi sillä ei ollut koskaan merkitystä, sillä se, mihin siitä päädyimme, muutti seuraavien vuosien kulun.


Kuolemasta oli lyhyt tie unelmiin. Me keskustelimme paljon siitä, mitä haluaisimme tehdä ennen kuin mustat vaunut saapuisivat pihoihimme. Kuolevan unelma ei ollut suurieleinen, ei se voinut olla. Ei maailmanympärysmatkaa, ei hienoja lukaaleja tai kalliita autoja. Yksinkertaisia, tärkeitä asioita.

Minun unelmani toteutui sinä kesänä Latvalassa. Paikassa, josta en ollut kuullutkaan ennen kuin mummoni päätti muuttaa sinne. Sinä päivänä, kun tapasin hänet, tajusin oitis, että siinä se oli, unelmieni hetki. Ihminen, joka tiesi sairaudestani ja otti sen vastaan asiana, jota ei tarvinnut kauhistella. Ei surkuttelevia katseita tai pahoitteluja. Tapa, jolla hän puhui meitä kohtaavasta kuolemasta, sai sen tuntumaan miltei kauniilta.


Hänen unelmansa puolestaan toteutui tänään, kaksi vuotta käymämme unelmakeskustelun jälkeen. Muistan, miten hän pyöritteli käsiään vaivautuneena mummon yläkerran sohvalla, kun hän joutui kertomaan unelmansa minulle ääneen. Hänen värisevä äänensä kertoi minulle silloin, että hän haluaa kuolemansa jälkeen valkoisia liljoja haudalleen. Ei mitään muuta.

lauantai 19. elokuuta 2017

Sudensilmät: luku 24

Luku 24: Siipieni varjossa

Ja lopun tarinasta sinä tiedätkin”, Memoria kuuli viimeisen lauseen Atlasin suusta ennen kuin tämä painoi päänsä alas voimakkaiden väristysten hallitessa hänen kehoaan. Memoria tunsi pienen säälin kouraisun rinnassaan, kunnes muisti, ettei Atlas hänen edessään ollut koskaan sellainen, kuin oli vaikuttanut olevansa. Hän oli nähnyt vain osan Atlasista. Kenties sen osan, jota Mercuryn seura ei ollut vielä mustannut. Sen, josta oli säilynyt pieniä välähdyksiä muiden seuraan säästettäväksi. Ei ihmekään, että Atlas oli eristäytynyt muista ihmisistä pieneen kahvilaansa. Hän ei ollut yksinäinen, hän ei vain tahtonut uusia ihmiskokemuksia Mercuryn jälkeen. Memoria luuli ymmärtävänsä, olihan hänelläkin Daphne. Jos hän koskaan vielä palaisi kotiin, hän joutuisi kohtaamaan kaksosensa uudelleen. Hän tahtoi nähdä taas Daphnen, siskon mielenvikaisuus tuntui pieneltä sotaan verrattuna. Sillä vaikka Memoria sanoikin haluavansa sotaa, oikeasti hän tahtoi ainoastaan rauhan sisälleen. Sellaista ei kukaan koskaan saavuttaisi. Sota olisi välttämätön joka tapauksessa, eikä Memorialla ollut mitään sitä vastaan. Se toisi joko hetkellisen rauhan tai tuhoaisi kaiken, loppujen lopuksi ne eivät poikenneet juuri toisistaan. Elää tai kuolla, samoja asioita tässä vääntyneessä maailmassa.

Atlasin ei tarvinnut viimeistellä tarinaansa, sillä jokainen Evolissa – riippumatta siitä, asuiko etelän vai pohjoisen puolella – tiesi, mitä Mercury oli tehnyt jättäessään Atlasin omilleen ja palatessaan takaisin pohjoiseen. Hän oli räjäyttänyt Lucianan keskustan, jättänyt kansalaisille pienen muistutuksen siitä, mitä sota oli. Mitä se oli ollut vuosikymmeniä sitten, kun ihmiset olivat edellisen kerran tukehtuneet ahneuteensa sudensilmien takia.
Ja nyt Mercurysta ei ollut kuulunut yli puoleen vuoteen mitään, mutta kansa tiesi, mitä oli tapahtumassa. Pohjoinen ei pysyisi rauhallisena, Lindri Aelion varmistaisi sen.

Ei tämä muuta käsitystäni mistään. Me lähdimme matkaan etsimään Mercurya, ja matkamme jatkuu, kun se voi taas jatkua. Emme tulleet tänne estämään sotaa, emmehän edes tienneet siitä vielä olessamme etelässä”, Memoria tokaisi. Hänelle aihe kuin aihe tuntui olevan kevyt puhuttavaksi. ”Tiedän, ettet uskalla kohdata Mercurya sen jälkeen, mitä välillänne tapahtui. Se ei juurikaan estele minua itsemästä häntä käsiini. Hän on ainoa, joka voi palauttaa silmäni ennalleen.”
Ja sota?”
Saa alkaa, jos se minusta on kiinni.”
Se voi oikeasti olla meistä kiinni.” Atlas piti tauon, Memoria saattoi miltei kuulla rattaiden pyörivän hänen päässään. ”Miksi sinä oikeasti haluat sotaa? Et ole epätasapainoinen ihminen, et tahtoisi tuhoa vain tuhon itsensä vuoksi.”
Memoria naurahti sille, miten hyvin Atlas oli oppinut hänet tuntemaan. ”En varsinaisesti tahdo sotaa. Se, mitä sanoin kyllästymisestäni vastakkainasetteluun, se oli...”
Valhetta?”
Osittain.” Vaisu nyökkäys. ”Toki kaikki olisi helpompaa ilman vastakkainasettelua, mutta ei se aiemmin elämääni haitannut. Ei, ennen kuin minulle tuli oikeasti tarve päästä tänne.” Memoria suki hiuksiaan niin suurella vimmalla, että niitä jopa irtoili. Hän teki sitä aina hermostuneena. ”Oikea syy siihen, etten aio tehdä mitään sodan estämiseksi on oikeudentajuni.”
Atlas kohotti kulmakarvojaan. Hän, joka oli itse kertonut hetki sitten vähintäänkin kyseenalaisesta viimeisestä välikohtauksesta itsensä ja Mercuryn välillä, oli nyt hämmentynyt.

Memoria virnisti. Hänen huulipunansa oli totuttua tummempaa, se sopi hänelle.
Minusta Lindri joukkoineen on oikeassa. He ovat kokeneet varmasti suurempia vääryyksiä pohjoisessa kuin osaamme kuvitellakaan. Koko pohjoinen tuntuu olevan yhtä eroavien mielipiteiden myrskyä, on aika onnekasta pysyä järjissään täällä. Sinä olet tavannut Mercuryn, sinä tiedät, millainen suku täällä pitää hovia.” Memoria ei tiennyt tarkasti Mercuryn taustoista, vain se, mitä julkisuuteen oli tuotu ilmi. Aluksi Atlas oli kiven kovaan väittänyt tiedotusvälineissä heidän olevan sudensilmillä syntyneet kaksoset, joista vain Mercury oli saanut pitää voimansa. Se oli ollut yritys suojella Mercurya sukuineen negatiiviselta huomiolta. Sitä tuskin kukaan uskoi edes etelässä enää.
Enpä voi kieltää”, Atlas sanoi ajatellen kaikkea, jota Mercury oli hänelle kertonut. ”Mutta pohjoinen oli silti se, joka alun alkaen aiheutti maan jakamisen kahteen osaan. Aelionit olivat syyllisiä, ja aikovat ilmeisesti olla nytkin. Ahneus on heidän sydämissään.”
Nämä ihmiset ovat poljettuja, heille ei jäänyt mitään oikeuksia maan jakamisen jälkeen. Uudemmat sukupolvet kärsivät edeltäjiensä virheistä!”
Ja toistavat niitä!” Atlas nyökkäsi oven suuntaan.
Memoria vetäytyi taaksepäin huokaisten syvään. ”Ja sinäkö et todella aio käyttää silmiäsi päästäksesi vapaaksi? Se olisi helppoa.” Aiheenvaihto ei ollut tyylikäs, mutta se oli pakollinen.



Atlas pudisti voimakkaasti päätään. Hiukset valahtivat hänen silmilleen, ja vasta nyt hän huomasi, miten paljon ne olivat kasvaneet. Kullankeltaisten kiharoidensa takaa hän tuijotti Memoriaa hivenen surullisin katsein. Hänen ei tarvinnut sanoa, miksei aikoisi käyttää voimiaan. Ei siksi, että pelkäisi niiden kuluvan loppuun. Atlas ei tahtonut käyttää voimiaan tavalla, jolla väki pohjoisessa tahtoi niitä käyttää. Tuholla ei taisteltaisi tuhoa vastaan.

* * *

Lindrin itselleen rakennuttamassa huoneessa oli pimeää, ja kuten muuallakin rakennuksessa, pölyistä. Muut olivat paraikaa tekemässä ratkaisuja sen suhteen, miten videopätkä voimansa säilyttäneestä Atlasista saataisiin television ruudulle. Se tuskin olisi kovin vaikeaa, sillä koko pohjoinen tahtoi sotaa. Osuus pahan silmien käytöstä olisi vain hankalampaa syöttää kansalle, joka oli elänyt vuosisatoja kyseisten silmien pelossa.
Lindri ei koskaan ollut ymmärtänyt niiden aikaan saamaa kauhistelua. Sellaiselle ei ollut tarvetta – jotakin oli aina uhrattava, jotta saisi aikaan suurempaa hyvää.

Lindri ei ollut koskaan vihannut itseään, mutta vältellessään kaduilla katseita ja peittäessään itsensä maskilla hän tunsi kummallista pistelyä sisällään. Kuin olisi tullut uudeksi ihmiseksi, joka ei millään mahtunut entisen nahkoihin. Sisällä kiehuvat tunteet pyrkivät kuorimaan itsensä ulos. Lindri oli ajatellut sen olevan vain pahan silmien sivuvaikutus, mutta pistely oli jäänyt asuakseen. Sitä ilmeni aina ihmisiä tavatessa. Kutkuttava pelko siitä, ettei joku hyväksyisikään. Eivätkä tavalliset kansalaiset hyvällä katsoisivatkaan, jos tietäisivät. Lindri löytäisi itsensä naru kaulassaan yllättävän nopeasti, jos kansa saisi vihiä hänen silmistään. Pahan silmät olivat kielletyin asia Evolissa, ja silti hän aikoi voittaa maan herruuden niiden avulla.

Suvustaan hän ei ollut kuullut kuukausiin. Hän tiesi vanhemmillaan olevan sotasuunnitelmat aivan yhtä pitkällä kuin hänellä itselläänkin. Mercurysta puolestaan ei ollut kuulunut saapumisensa jälkeen mitään, kenties Lindrin pelottelu oli saanut isoveljen pysymään piilossaan. Tai kenties Mercury ei vain yksinkertaisesti tahtonut sotkea itseään enää mihinkään. Lindri olisi halunnut ymmärtää häntä, mutta entinen kateus kasvatti hänen ruusuunsa yhä piikkejä. Lapsena hän oli tahtonut tehdä kaikkensa saadakseen isoveljelleen epämukavemman olon vain, koska ei sietänyt ajatusta siitä, että veljeä pidettiin erityisenä ja hän sai tuntea nyrkin kasvoillaan. Ja tieto siitä, että Mercurykin oli aina kadehtinut hänen vapauttaan, vain lisäsi hänen haluaan hieroa sitä tämän kasvoille.
Ja nyt, kun Lindrillä oli itsellään yhtä suuret voimat, olo oli miltei pahempi. Hän ei ollut saavuttanut vielä mitään, eikä ollut varma, halusiko edes. Kello huoneessa tikitti armotonta vauhtia, varjot pitenivät ja ilta vaihtuisi pian yöksi ja päivät vuosiksi, jos hän ei tekisi jotain. Lindri inhosi antaa muiden tehdä omat työnsä, mutta he olivat vaatineet. Ja hän istui, tuijotti käsiään ja harkitsi käyttävänsä silmiään isoveljensä etsimiseen. Hän tahtoi nähdä, mitä se saisi aikaan Atlasissa. Käyttäisikö tämäkin omiaan?

Lindri ei ollut sadisti. Hän ei saanut mielihyvää muusta kyseenalaisesta kuin Mercuryn nöyryyttämisestä, mutta muuten hän tahtoi kohdella ihmisiä hyvin. Ei ollut mitään syytä olla heille epäkohtelias. Hän ei tahtonut kohdella Atlasia ja Memoriaakaan huonosti, sillä aikoi vielä päästää ainakin tytön menemään. Mitä parempi heillä olisi olla, sitä helpommaksi homma tulisi Lindrille itselleen. Etelä kyllä tulisi pitämään vielä huolta pienestä sudensilmästään, hänen tulisi vain pitää Atlas elossa ja voimissaan siihen asti.
Memoriasta hän puolestaan piti. Tyttö oli itsenäinen ja mukautumiskykyinen, sellainen, josta olisi saattanut saada hyvän jatkon pahan silmien joukoille. Lindri tosin tiesi tytön olevan liian älykäs heille, hän ei suostuisi käskytettäväksi.

Pimeän huoneen ovi avautui narahtaen ja herätti tuolillaan istuvan Lindrin takaisin todelliseen maailmaan. Huoneeseen astellut Memoria oli vaihtanut ylleen aiemmat vaatteensa, ja näytti huomattavasti vähemmän vakavalta pastellinvärisissä hameissaan ja paidassaan. Lindri epäili tytön pitävän huomiota herättäviä vaatteita tarkoituksilla, kenties ärsyttääkseen ihmisiä viattomalla ja lapsenomaisella ulkomuodollaan. Oli vaikeaa kuvitella, että tyttö oli häntä vanhempi. Keho oli pieni ja eikä omannut juuri minkäänlaisia muotoja, Memoriaa olisi voinut luulla viisi vuotta nuoremmaksi. Silmät olivat kuitenkin väsyneet kuin vanhalla ihmisellä, ja Lindri tunsi vihlaisun sydämessään.
Päivää, Memoria”, hän tervehti nyökäten tuoliin päin. Huoneessa ei ollut kunnollisia valoja, mutta siellä oli siistiä. Hyllyjä, iso kaappi ja vanhat nahkanojatuolit, joista toiselle Memoria istuutui vastahakoisesti. Hänen katseensa kiersi levottomasti huonetta.
En pidä järjestelmällisyydestä”, Memoria selitti hymyillen hieman, kun huomasi Lindrin kysyvän katseen. Lindri nyökkäsi hänelle hyväksyvästi.

Atlas ei aio paeta.” Memoria oli sitä tyyppiä, joka ei pitänyt jahkailusta, vaan sanoi ajatuksensa suoran.
Hyvä, en tahdo enempää konflikteja, tulipaloepisodissa oli riittävästi”, Lindri vastasi vaikka tulipalo oli ollut hänen oma ideansa. Hän ei kuitenkaan halunnut vuodattaa verta saati kyyneliä ennen varsinaista sotaa, joten oli parempi, että Atlas oli käytännössä antautunut.
Entä sinä? Aiotko sinä paeta?”
Minä aion etsiä isoveljesi.”
Lindri pudisti päätään vaisusti. ”Ei Mercury osaa parantaa silmiäsi.”
En voi tietää, ennen kuin olen kokeillut.”
Minulla on pahan silmät, minä tiedän.” Lindri katsoi vuoroin huurtuneeseen ikkunaan, vuoroin Memoriaan, joka ei enää pitänyt lumousta silmillään. Tytön jo punaisiksi värjäytyneet silmät tuijottivat järkkymättä takaisin.
Sinäkin siis osaat katua.”
Lindri naurahti hieman, hän piti tytön rehellisyydestä. ”Kaikki osaavat”, hän sanoi ja otti pöydältä rypistyneen paperin sekä sulkakynän. Muihin ei ollut varaa. Hän avasi paperin ja piirsi kynällä sen keskelle suuren ympyrän. Sen keskelle hän piirsi muutamalla kevyellä vedolla silmän, ja Memoria huomasi hänen osaavan piirtää. Silmä oli aidon oloinen, vaikkei siihen oltu tarvittu montakaan viivaa. Ympyrän ulkopuolelle luonnosteltiin pienempiä silmiä, kunnes voimakkaat kädet viimeistelivät piirroksen suurella ristillä, joka kulki ympyrän ja ison silmän päältä.
Sinä tiedät, mikä tämä on.”
Memoria nyökkäsi vastaukseksi. ”Kohtalomme”, hän kuiskasi.

Lindri hymyili paljastaen hampaansa. Vasen kulmahammas oli muita terävämpi. ”Koska pahan silmiä ei hyväksytä, sitä tulee niiden omistajana usein miettineensä epätoivoisia ajatuksia. Ehkä siksi minäkin olen yrittänyt päästä silmistäni eroon kuten sinäkin nyt.”
Memorian silmät laajenivat, hänen punatut huulensa olivat raollaan.
Tiedän, en ehkä näytä ihmiseltä, joka osaisi vihata itseään, mutta mikään ei ole niin mustavalkoista.” Lindrin hymy hyytyi, suupielet nykivät. ”Sitä vain eksyy valitsemaltaan tieltä, kyllähän kaikille niin käy. En usko sinunkaan tappaneen ketään, sillä silmäsi ovat vielä kehitysvaiheessa, ja haluat niistä eroon.”
Memoria arvosti Lindrin rauhallisuutta ja tapaa puhua ajatuksistaan. Mies ei vaikuttanut siltä, että olisi suuren sotasuunnitelman takana. Hän oli täysin järjissään ja rauhallinen, ei sellainen elokuvista tuttu, mielipuolisesti naurava päävihollinen.




Minä halusin tappaa siskoni, mutta en kyennyt siihen. Ja tässä sitä ollaan, silmäni ovat lopullisesti tuhotut.” Memoriakin uskaltautui hymyilemään ristiessään jalkansa ja tarttuessaan tiukemmin nahkatuolin käsinojiin. Tuoli oli liian pehmeä. Hän sai pidettyä mielensä rauhallisena ainoastaan pitämällä tiukasti siitä kiinni, sillä muuten huoneen siisteys olisi ottanut vallan hänen mielestään.
Pahan silmät saa vain, jos tappaa itselleen tärkeimmän henkilön.” Lindri katsoi Memoriaan, ja tyttö tiesi, mitä tämä ajatteli. Daphne oli kuin olikin tärkein ihminen hänen elämässään, vaikkei hän ollut niin ajatellutkaan. Hän oli yrittänyt tappaa tätä luullessaan päinvastaista. Memoria puri hammasta ja kieltäytyi katsomasta Lindriin. Lindri ymmärsi vihjeen ja siirtyi seuraavaan aiheeseen siirtäen piirroksen ja kynän takaisin työpöydälleen.
Memoria lausui tälle mielessään kiitoksen.
Minusta tuntuu, että tiesit alusta alkaen, ettei pahan silmiä voi perua. Ne ovat sinulla aina, ja sinä tiedät sen kyllä.” Lindri ei velvoittanut Memoriaa kertomaan muita syitään, ja ehkä juuri siksi tyttö uskaltautui kertomaan. Hän luotti Lindriin, vaikkei tuntenutkaan tätä. Mies oli helposti lähestyttävissä, tai sitten vain osasi antaa sellaisen kuvan itsestään. Sillä ei ollut Memorialle merkitystä, luottamus oli jo ansaittu.
Sitä haluaa uskotella itselleen kaikenlaista”, Memoria sanoi naurahtaen katkerasti. ”Lisäksi minulla oli lyhyt suhde veljesi kanssa. Halusin tavata hänet uudelleen, sillä hän oli ensimmäinen ihminen, joka kehotti minua tappamaan Daphnen, siskoni.”
Lindri naurahti hieman, hän ei selkeästikään ollut odottanut tällaista vastausta.
Lisäksi Atlas kiinnosti minua”, Memoria sanoi. Äänestä ei voinut tulkita, missä yhteydessä hän koki Atlasin. ”Tahdoin tavata ihmisen, jota Mercury oli rakastanut.”

Memorian yllätykseksi Lindri taputti käsiään. Hänen ilmeensä ei ollut huvittunut, mutta kädet jatkoivat taputtamistaan. ”Sinä vaikutat hyvältä ihmiseltä, Memoria”, Lindri tokaisi vaikkei uskonutkaan käsitteisiin hyvä tai paha. ”Ja siksi annankin sinun päättää vapaasti. Tee mitä haluat.”
Lasket mukaan sen riskin, että paljastan sinut ja silmäsi, tai koko pienen organisaatiosi”, Memoria sanoi pilke silmäkulmassaan. Se kertoi Lindrille, ettei tyttö ollut tosissaan. Hän oli oppinut laskemaan leikkiä. Hän ei ehtinyt kuitenkaan vastata sanallakaan, sillä massiivinen, räjähdystä muistuttava ääni kuului salin suunnilta.

Penkki kaatui kehon jättäessä sen, pimeä huone jäi Memorian haltuun Lindrin juostessa hätä silmissään kohti salia. Salia, josta ei ollut mitään jäljellä. Ilma oli täyttynyt savusta, hengittäminen tuntui lähes mahdottomalta. Rakennus loppui Lindrin huonetta edeltävään käytävään, kaikki sitä ennen oli jossakin savun ja räjähtäneen rakennusmateriaalin seassa. Lindri näki savun seasta suoraan kadulle, ja kaiken sen seasta hän erotti ihmisiä tummissa vaatteissa, hatut päässään. Hän tiesi, keitä he olivat.
Näky oli kuin hänen mielikuvansa helvetistä jo valmiiksi, mutta henkilöt pahensivat mielikuvaa entisestään. Taivas oli räjähtänyt.

maanantai 14. elokuuta 2017

Sudensilmät: luku 23

(Tämä lieneekin yksi tarinan ehdottomasti keskeisimmistä - ja myös pisimmistä - luvuista.)

Luku 23: Ja he vaikenivat

Takapiha, korkealle kaartuvat puut, lunta. Verta. Verta lumella. Tuntui naurettavalta nähdä se kaikki, pieni nauru pakeni ulos suusta, kun veri levisi yhä laajemmalle alueelle. Hän oli vielä elossa, keho ei ollut ehtinyt kylmetä edes lumen vaikutuksesta. Lunta satoi lisää hänen päälleen, ja verta putoili samaa tahtia hänen ruumiistaan valkealle lumelle. Viattomuus oli tahrittu.

* * *

Mercury heräsi huohottaen sängystä, jota ei tunnistanut omakseen. Kesti muutamia sekunteja silmiltä totutella hämärään huoneeseen, maalauksiin seinillä ja pöytään, jolle oli jätetty kahvikuppeja. Hotellihuone Elediassa, kaupungissa vuorten laidalla. Oli loppuvuosi, he olivat matkanneet jo hieman yli vuoden yhdessä. Eilinen tuntui raskaalta taakalta hartioilla, kirvelyltä silmäluomien takana. Mercury muisti, mitä vuoren huipulla oli tapahtunut. Hän tiesi Atlasista jotain, jota ei halunnut tietää, eikä saanut edes kaikkeen pystyvien silmiensäkään avulla ajatusta pois mielestään. Miten heikko hän olikaan. Hän, jonka piti olla erityinen, täydellinen. Sana tuntui päivä päivältä pahemmalta, hän ei saattanut unohtaa sitä. Jokainen aamu hän heräsi nähden kuvan äidistä voitonhimoisine, kylmine silmineen. Ja jokainen aamu Atlas oli hänen vierellään.

Hän tahtoi Atlasin, muttei tiennyt, miten näyttää sen. Puolet hänestä oli edelleen valmis viemään kädet tämän kurkulle, toinen puoli puolestaan tahtoi uskaltaa rakastaa. Mercury ei ollut koskaan tuntenut mitään sellaista kuin Atlasin kanssa. Edes vapaus ei ollut ensimmäisen vuoden ajan maistunut niin hyvältä. Katkeruus sahasi kuitenkin reikiä kehittyvien tunteiden veneeseen. Mercury oli umpikujassa, ja ajan naru kiristyi tiukemmin hänen ympärilleen. Hän tiesi, mitä kotona tapahtui. Sudensilmät olivat näyttäneet hänelle öisin tapahtumia kotoa, eivätkä asiat olleet hyvällä mallilla. Mercury tiesi perheensä haluavan sotaa, hän tiesi pohjoisen hajovavan pian.
Se oli hänen vikansa. Hän oli lähtenyt ja antanut heidän kasvattaa halun sodasta sisimpäänsä. Mercury ei vielä vuodenkaan jälkeen ollut varma, miksi hän oli alun alkaenkaan saapunut juuri Atlasin luo ja suunnitellut heidän matkaansa. Siksikö, että hän halusi tappaa Atlasin? Ei. Ei pelkästään siksi. Mercury oli halunnut ymmärrystä. Tahtonut nähdä toisen puoliskon omasta itsestään, mutta ei missään nimessä kiintyä siihen.
Virhe oli jo tapahtunut.

Mercuryn katkonainen, unen jäljiltä nopeutunut hengitys herätti pian Atlasinkin. Tämä nosti kullankeltaisen päänsä Mercuryn viereltä ja katsoi häntä kysyvästi.
Näin vain painajaista”, Mercury sanoi ja silitti Atlasin päätä, vaikka oli juuri nähnyt unta siitä, miten tappaisi hänet. Vaientaisi hänet lopullisesti.
Millaista painajaista?”
Mercury nousi sängystä, kietoi nojatuolin selässä lojuvan villahuivin harteilleen ja kiitti ylempää tahoa siitä, että tässä hotellissa oli parveke. Melko pieni ja vaatimaton sellainen, mutta sinne mahtui ajattelemaan. Hän tiesi Atlasin seuraavan, mutta ei osannut ennustaa hänen seuraavia sanojaan. Ne saivat hänet värähtämään. ”Rakastatko sinä?”
Ei tarkennettua kohdetta, hän oletti Mercuryn tietävän sanomattakin.

Huulet muodostivat kysymyksen hymyillen, ja jäinen piikki puristi Mercuryn rintaa. Mihin tahansa muuhun hän olisi osannut vastata. Hän olisi mieluummin yrittänyt saada etelän ja pohjoisen puhaltamaan yhteen hiileen kuin vastannut kysymykseen. Hän ei tiennyt vastausta, ei, vaikka Atlas hymyili yhä leveämmin. Älä hymyile.
Atlasin vaaleat hiukset olivat sidottuina takana, mutta muutama villi suortuva oli onnistunut karkaamaan. Mercury käänsi katseensa pois, sillä hän pelkäsi vastaavansa kysymykseen myöntävästi, jos hän katsoisi Atlasia vielä hetkenkin. Ei mene kauaakaan muistaa jälleen, miksei hän voi vastata myöntävästi. Jos hän nyt sanoisi kyllä, Atlas joutuisi pettymään, kun hän veisi kädet tämän kurkulle. Ja jos Mercury vastaisi ei, hän valehtelisi itselleen. Kumpi sattuisi enemmän, tulla tapetuksi rakastetun ihmisen vai satunnaisen toimesta? Ja muuttuisiko Mercury satunnaiseksi, jos valehtelisi, ettei välittäisi?




Atlas kysyi uudestaan, muttei hymyillyt enää. Hänen silmissään kiilsi huoli. Silmissä, jotka tekivät hänestäkin erityisen. Ja Mercury tiesi, ettei voinut vastata, sillä vastasi hän mitä tahansa, Atlas ei olisi uskonut häntä. Hän käänsi katseensa muualle, alhaalla kadulla ihmiset kävelivät vielä, vaikka oli yö. Kaupunki ei koskaan nukkunut. Atlas siirsi käden Mercuryn olkapäälle ja painoi päänsä tämän hiuksiin, ja Mercury tahtoi kuolemaa enemmän kuin koskaan. Jos hän joutuisi todella tappamaan Atlasin, se ei olisi Atlas, joka kuolisi. Hän tappaisi samalla itsensä. Mercury vei kätensä Atlasin niskaan ja painoi pienen suudelman tämän otsalle. Hän ei saanut vastausta tänään. Hän ei saanut sitä koskaan.

* * *

Aamu oli kylmä. Se oli aina kylmä. Atlasin hengitys höyrysi, hän pystyi puhaltamaan ulos kylmää höyryä kuin tupakansavua. Kylmä ilma tuntui ihanan virkistävältä iholla valvotun yön jälkeen. Sängyssä hän ei ollut tuntenut elävänsä, ei, vaikka Mercury oli pitänyt häntä kädestä ja nukkunut itse. Tai ehkä juuri siksi.
Mercurykin oli hereillä, mutta teeskenteli nukkuvansa pyöriessään sängyssä ja mutistessaan muka unissaan. Atlas tiesi kyllä, muttei halunnut sanoa mitään. Hän halusi nähdä, teeskentelikö Mercury nukkuvansa vain, jotta saattaisi tarkkailla häntä. Kutkuttava ajatus, että tätä olisi kiinnostanut niin paljon. Atlas tarrasi parvekkeen kaiteisiin ja nojasi eteenpäin testataksen, kuinka pitkälle saattoi venytellä tippumatta. Ajatusleikki oli viihdyttävä aina siihen asti, kunnes tuuli puhalsi sivulta saaden otteen herpaantumaan. Atlas oli vähällä tippua, mutta sai työnnettyä itsensä viime tingassa taaksepäin. Hän ei ollut varma, oliko käyttänyt silmiään avuksi, mutta vetäytyessään voimakkaasti taaksepäin ja kietoessaan kätensä ympärilleen hän tahtoi lähinnä päättää kaiken. Miksi hän oli vetäytynyt taaksepäin? Olisi ollut hauskempaa tippua.

Mikään ei ollut enää varmaa, joka toinen sekunti hän halusi palata takaisin Mercuryn viereen, suudella tätä ja kertoa, että haluaisi pysyä siinä aina. Rahasta tai ajasta ei olisi pulaa, sudensilmillä sai kaikkea aikaan. Joka toinen sekunti puolestaan palautti mieleen eläviä mielikuvia siitä, millaista Mercuryn elämä oli ollut pohjoisessa, ja miten se heitti jokapäiväisen varjon heidän kummankin ylle. Olisi turhaa kuvitella, ettei Mercuryn suku keksisi jotakin muuta keinoa saada sota aikaiseksi. Atlas ei tietenkään ollut koskaan nähnyt Mercuryn perhettä, mutta ei ollut vaikeatakaan kuvitella ihmisiä, jotka olivat pitäneet omaa poikaansa vankina vain sen vuoksi, etteivät tämän voimakkaat silmät kuluttaisi itseään loppuun ennen aikaa, jolloin ne olivat voimakkaimmillaan. Sellaiset ihmiset pystyisivät lähes mihin vaan, tuskin heillä sen suurempaa moraalia oli.
Ja he olivat istuttaneet Mercuryyn jo nuorena ajatuksen siitä, että hänen erityisyyttään uhkaava Atlas piti tappaa. Atlas tiesi, ettei Mercury puhunut totta sanoessaan, ettei enää aikoisi tappaa Atlasia. Aikoi hän. Jostain syystä se oli vain lakannut jo merkitsemästä, Atlas ei välittänyt. Mercury ei tulisi siitä onnelliseksi, mutta hänen valintansa olivat Atlasille tärkeämpiä kuin oma henki. Osa hänestä tahtoi palavasti nähdä, kuuntelisiko Mercury ajatuksia, jotka olivat kyteneet hänessä jo useita vuosia, vaiko ajatuksia, joita Atlas oli hänessä herättänyt. Atlas osittain halusi Mercuryn välittävän hänestä tarpeeksi, jotta kuuntelisi enemmin tunteitaan ja jättäisi Atlasin eloon.
Jokin osa, se, joka oli valmis polttamaan kotitalon, tahtoi Mercuryn murtuvan ja tappavan hänet. Atlas halusi nähdä Mercuryn ilmeen, kun hän painaisi veitsen läpi Atlasin sydämestä ja katselisi tämän valuvan kuiviin.





Sängystä kuului kovaäänisempää mutinaa, Mercury oli virallisesti herännyt. Tämän täytyi tietää, että Atlas oli meinannut tippua – tai tiputtaa itsensä – alas parvekkeelta, mutta kävellessään tämän seuraksi parvekkeelle, mikään hänessä ei viitannut huolestumiseen. Hän vain istuutui tyynesti Atlasin vierelle, muttei kietonut käsiä tämän ympärille.
Atlas tiesi, mitä hän ajatteli. Sen näki Mercuryn aavistuksen verran vapisevista käsistä ja tavasta, jolla hän yritti peitellä haavoja rystysissään. Hän oli taas satuttanut itseään.
Mercury ei satuttanut itseään, ellei tahtonut kuolemaa. Omaansa tai jonkun muun, ehkä Atlasin. Haavat enteilivät aina jotakin suurempaa.

Milloin tämä päättyy?” Atlas kysyi tietäen, ettei saisi vastausta.
Tänään”, vastaus tuli hänen yllätyksekseen heti. Mercury kääntyi katsomaan Atlasia silmiin, ja Atlas huomasi hänen silmissään kyyneliä.
Tapatko sinä minut vihdoin?”
Kyyneleet valuivat Mercuryn poskia pitkin, ensin pieninä puroina, sitten vuolaina jokina. Hänen normaalisti niin vaalea naamansa punoitti, hän näytti siltä, että olisi saanut allergisen kohtauksen. ”En tiedä”, Mercury kuiskasi. ”En tiedä.” Hän toisti sen vielä kolmesti, kunnes vei yhä vain voimakkaammin vapisevat kätensä korvilleen ja alkoi pitää ääntä, joka oli huutamisen ja vinkumisen välimuoto. Atlas ei ollut koskaan ennen nähnyt Mercurya niin pienenä ja hauraana, hän ei osannut reagoida. Ensimmäinen ajatus ei suinkaan ollut, että hän haluaisi auttaa. Ensimmäinen ajatus oli se, että hän löisi Mercurya niin lujaa, että tämä lakkaisi tärisemästä.
Tämä on epätervettä”, Atlas totesi kuin asia olisi tullut hänelle yllätyksenä. ”Kaikki tämä. Sinä vietät yli vuoden seurassani vain, jotta voisit päättää, haluatko tappaa minut vai leikkiä minulla vähän lisää. Ja minä olen polttanut perheeni sekä valehdellut kansalle, jonka vuoksi sinä koit mielestäsi suurtakin vääryyttä. Vaan mistä minä sen olisin voinut tietää, minä halusin vain oman, rauhallisen elämän. Missä vääryyksiä mitataan, Mercury? En minä ole ainoa täällä, joka on itsekäs.”
Mercury piti entistä kovempaa ääntä. Kynnet eivät enää pitäneet kiinni korvista, ne repivät ja raastoivat niitä sekä päänahkaa. Hänen ääntelynsä seasta erottui kaksi sanaa: ole kiltti.
Ei, vaan me keskustelemme tästä nyt.” Atlasin ääni tuntui ylemmän tahon rangaistukselta, se oli liian kova kuuluakseen omistajalleen. ”Onko meidän välillämme ollut edes aitoja tunteita, kun joudumme kokoajan kyseenalaistamaan niitä?”

Mercuryn kädet lysähtivät hänen syliinsä, hän näytti luovuttaneelta. Enemmän kuolleelta kuin elävältä. Hiukset roikkuivat silmillä, kasvot ja silmät punersivat. ”Teinkö minä tämän sinulle?” Hän nyökkäsi Atlasiin päin. ”Sainko minä sinut noin katkeraksi?”
Ehkä”, Atlas sanoi hymyillen hämmentyneenä, ”en minä osaa sitä kertoa. En vain kestä enää leikkiä, johon olen ryhtynyt kanssasi. En pelkää oman henkeni puolesta, ei. Pelkään sitä, että kuollessani en ole enää oma itseni.”
Sinä et ole enää oma itsesi”, Mercury sanoi kuulostaen edelleen lamaantuneelta, ”vuosi sitten tapaamani Atlas ei olisi puhunut tuolla tavalla.”
Tai sitten et tuntenut minua tarpeeksi hyvin, ja onnistuit matkamme varrella ruokkimaan sisäistä katkeruuttani.”
Sitten minä poistun kuvioista vielä, kun se onnistuu. Palautan entisen Atlasin niille ihmisille, joiden pariin hän kuuluu. Kahvilaan. Äidilleen. Emme me koskaan olleet mitään.”
Eli vastaus öiseen kysymykseeni on ei?”
Mercury vaikeni.
Otan tuon myöntävänä vastauksena.”
Älä ota.” Mercury hymyili uusien kyynelten valuessa poskille. ”En osaa vastata sinulle.”



Atlas huiskautti kättään. Rakkaus tuntui hetki hetkeltä vain merkityksettömämmältä, hän ei halunnut ajatella, mitä pienetkin tunteet olivat hänelle aiheuttaneet. Mercury oli tuntunut helpommalta lähestyä, kun häntä ei oltu kääritty vaaleanpunaiseen harsoon ja sydämiin. Vaikkei rakkaus Atlasille sitä ollut – harso olisi pikemminkin yksi suuri ja musta pilvi, joka sinkoilisi suuntaan ja toiseen peittäen Mercuryn kasvot.
Milloin tämä päättyy? Tänään.
Vuosi ja muutamia päiviä. Ei päämäärää, vain toisen käsi omassa. Atlasista se oli ollut sen arvoista, vaikka hän oli hukannut oman ajattelumaailmansa ja arvonsa lähes kokonaan. Hänestä tuntui, ettei ollut enää varma, mikä osa hänestä oli peräisin hänestä itsestään, ja mikä Mercurylta. Heidät oli sotkettu keskenään niin pahasti, ettei kukaan tiennyt, mistä aloittaa purkamaan sotkua.

Kädet löysivät tiensä hartioille, Atlas ei jaksanut ravistella Mercurya, laski vain kätensä tämän kapeille hartioille. Ajatus siitä, miten oli työntänyt häntä aiemmin seinää vasten noista samoista hartioista, tuntui nyt etäiseltä. ”Miten me lopetamme tämän?”
Palaan kotiin.”
Etkä tapa minua?”
En.” Mercury hymyili. ”En pysty siihen, en enää. Kesytit minut, onneksi olkoon.”
Osaat olla hurmaava – entä, jos käännän nyt selkäni ja puukotat minua kuitenkin?”
Näet itsekin, että olen alusvaatteisillani, eikä minulla ole puukkoa.”
Atlas virnisti. ”Harmi.”
Virnistys tappoi hymyn Mercuryn huulilta, joilla ei ihme kyllä ollut huulipunaa. Kasvot näyttivät autioilta ilman sitä, nyt huomio keskittyi vain itkuisiin silmiin. ”Kaikki ovat väärässä. Ei meidän ongelmamme ole liian voimakkaat silmät, vaan luonteemme. Emme ole tasapainoisia.”
Olet aina yhtä hidas huomaamaan asioita.”
Mitäpä muutakaan kaksi rikkinäistä ihmistä voisivat tehdä kuin tuhota toisensa.”
Atlas nyökkäsi. ”Tehdäänkö se yhdessä?”
Ei. Minulla on suunnitelma, kunnollinen suunnitelma.” Mercury sysäsi Atlasin taaemmas ja nousi ylös. Suunnitelma paistoi hänen kasvoiltaan, hän näytti pursuavan ideoita. Mahtipontinen, voimakas tunne säihkyi hänestä kuin hän olisi syntynyt auringoksi ihmisen ruumiiseen.

maanantai 7. elokuuta 2017

Kuusamo 2017

Kuusamo on niitä paikkoja maailmassa, jonne kaipaan ympärivuotisesti. Nyt, kun siellä on tänä vuonna käyty, kaipuu on taas vahvasti läsnä. Muistellakseni kesäni parasta viikkoa jaankin muutaman henkisessä kodissani ottamista kuvista.



Tällainen olento löytyi Suurpetokeskuksesta. Hivenen suretti nähdä susia häkin takana, vaikka toisaalta olosuhteet huomioon ottaen näitä yksilöitä ei enää luontoon voisi päästää. 


Toisenlainen hurja peto on Hugo, 12-vuotias australianterrierri. Hän kuuluu tätini perheelle, ja pysyi menossa varsin reippaasti mukana.