Sudensilmät: luku 23

(Tämä lieneekin yksi tarinan ehdottomasti keskeisimmistä - ja myös pisimmistä - luvuista.)

Luku 23: Ja he vaikenivat

Takapiha, korkealle kaartuvat puut, lunta. Verta. Verta lumella. Tuntui naurettavalta nähdä se kaikki, pieni nauru pakeni ulos suusta, kun veri levisi yhä laajemmalle alueelle. Hän oli vielä elossa, keho ei ollut ehtinyt kylmetä edes lumen vaikutuksesta. Lunta satoi lisää hänen päälleen, ja verta putoili samaa tahtia hänen ruumiistaan valkealle lumelle. Viattomuus oli tahrittu.

* * *

Mercury heräsi huohottaen sängystä, jota ei tunnistanut omakseen. Kesti muutamia sekunteja silmiltä totutella hämärään huoneeseen, maalauksiin seinillä ja pöytään, jolle oli jätetty kahvikuppeja. Hotellihuone Elediassa, kaupungissa vuorten laidalla. Oli loppuvuosi, he olivat matkanneet jo hieman yli vuoden yhdessä. Eilinen tuntui raskaalta taakalta hartioilla, kirvelyltä silmäluomien takana. Mercury muisti, mitä vuoren huipulla oli tapahtunut. Hän tiesi Atlasista jotain, jota ei halunnut tietää, eikä saanut edes kaikkeen pystyvien silmiensäkään avulla ajatusta pois mielestään. Miten heikko hän olikaan. Hän, jonka piti olla erityinen, täydellinen. Sana tuntui päivä päivältä pahemmalta, hän ei saattanut unohtaa sitä. Jokainen aamu hän heräsi nähden kuvan äidistä voitonhimoisine, kylmine silmineen. Ja jokainen aamu Atlas oli hänen vierellään.

Hän tahtoi Atlasin, muttei tiennyt, miten näyttää sen. Puolet hänestä oli edelleen valmis viemään kädet tämän kurkulle, toinen puoli puolestaan tahtoi uskaltaa rakastaa. Mercury ei ollut koskaan tuntenut mitään sellaista kuin Atlasin kanssa. Edes vapaus ei ollut ensimmäisen vuoden ajan maistunut niin hyvältä. Katkeruus sahasi kuitenkin reikiä kehittyvien tunteiden veneeseen. Mercury oli umpikujassa, ja ajan naru kiristyi tiukemmin hänen ympärilleen. Hän tiesi, mitä kotona tapahtui. Sudensilmät olivat näyttäneet hänelle öisin tapahtumia kotoa, eivätkä asiat olleet hyvällä mallilla. Mercury tiesi perheensä haluavan sotaa, hän tiesi pohjoisen hajovavan pian.

Se oli hänen vikansa. Hän oli lähtenyt ja antanut heidän kasvattaa halun sodasta sisimpäänsä. Mercury ei vielä vuodenkaan jälkeen ollut varma, miksi hän oli alun alkaenkaan saapunut juuri Atlasin luo ja suunnitellut heidän matkaansa. Siksikö, että hän halusi tappaa Atlasin? Ei. Ei pelkästään siksi. Mercury oli halunnut ymmärrystä. Tahtonut nähdä toisen puoliskon omasta itsestään, mutta ei missään nimessä kiintyä siihen.

Virhe oli jo tapahtunut.

Mercuryn katkonainen, unen jäljiltä nopeutunut hengitys herätti pian Atlasinkin. Tämä nosti kullankeltaisen päänsä Mercuryn viereltä ja katsoi häntä kysyvästi.

”Näin vain painajaista”, Mercury sanoi ja silitti Atlasin päätä, vaikka oli juuri nähnyt unta siitä, miten tappaisi hänet. Vaientaisi hänet lopullisesti.

”Millaista painajaista?”

Mercury nousi sängystä, kietoi nojatuolin selässä lojuvan villahuivin harteilleen ja kiitti ylempää tahoa siitä, että tässä hotellissa oli parveke. Melko pieni ja vaatimaton sellainen, mutta sinne mahtui ajattelemaan. Hän tiesi Atlasin seuraavan, mutta ei osannut ennustaa hänen seuraavia sanojaan. Ne saivat hänet värähtämään. ”Rakastatko sinä?”

Ei tarkennettua kohdetta, hän oletti Mercuryn tietävän sanomattakin.

Huulet muodostivat kysymyksen hymyillen, ja jäinen piikki puristi Mercuryn rintaa. Mihin tahansa muuhun hän olisi osannut vastata. Hän olisi mieluummin yrittänyt saada etelän ja pohjoisen puhaltamaan yhteen hiileen kuin vastannut kysymykseen. Hän ei tiennyt vastausta, ei, vaikka Atlas hymyili yhä leveämmin. Älä hymyile.

Atlasin vaaleat hiukset olivat sidottuina takana, mutta muutama villi suortuva oli onnistunut karkaamaan. Mercury käänsi katseensa pois, sillä hän pelkäsi vastaavansa kysymykseen myöntävästi, jos hän katsoisi Atlasia vielä hetkenkin. Ei mene kauaakaan muistaa jälleen, miksei hän voi vastata myöntävästi. Jos hän nyt sanoisi kyllä, Atlas joutuisi pettymään, kun hän veisi kädet tämän kurkulle. Ja jos Mercury vastaisi ei, hän valehtelisi itselleen. Kumpi sattuisi enemmän, tulla tapetuksi rakastetun ihmisen vai satunnaisen toimesta? Ja muuttuisiko Mercury satunnaiseksi, jos valehtelisi, ettei välittäisi?

Atlas kysyi uudestaan, muttei hymyillyt enää. Hänen silmissään kiilsi huoli. Silmissä, jotka tekivät hänestäkin erityisen. Ja Mercury tiesi, ettei voinut vastata, sillä vastasi hän mitä tahansa, Atlas ei olisi uskonut häntä. Hän käänsi katseensa muualle, alhaalla kadulla ihmiset kävelivät vielä, vaikka oli yö. Kaupunki ei koskaan nukkunut. Atlas siirsi käden Mercuryn olkapäälle ja painoi päänsä tämän hiuksiin, ja Mercury tahtoi kuolemaa enemmän kuin koskaan. Jos hän joutuisi todella tappamaan Atlasin, se ei olisi Atlas, joka kuolisi. Hän tappaisi samalla itsensä. Mercury vei kätensä Atlasin niskaan ja painoi pienen suudelman tämän otsalle. Hän ei saanut vastausta tänään. Hän ei saanut sitä koskaan.

* * *

Aamu oli kylmä. Se oli aina kylmä. Atlasin hengitys höyrysi, hän pystyi puhaltamaan ulos kylmää höyryä kuin tupakansavua. Kylmä ilma tuntui ihanan virkistävältä iholla valvotun yön jälkeen. Sängyssä hän ei ollut tuntenut elävänsä, ei, vaikka Mercury oli pitänyt häntä kädestä ja nukkunut itse. Tai ehkä juuri siksi.

Mercurykin oli hereillä, mutta teeskenteli nukkuvansa pyöriessään sängyssä ja mutistessaan muka unissaan. Atlas tiesi kyllä, muttei halunnut sanoa mitään. Hän halusi nähdä, teeskentelikö Mercury nukkuvansa vain, jotta saattaisi tarkkailla häntä. Kutkuttava ajatus, että tätä olisi kiinnostanut niin paljon. Atlas tarrasi parvekkeen kaiteisiin ja nojasi eteenpäin testataksen, kuinka pitkälle saattoi venytellä tippumatta. Ajatusleikki oli viihdyttävä aina siihen asti, kunnes tuuli puhalsi sivulta saaden otteen herpaantumaan. Atlas oli vähällä tippua, mutta sai työnnettyä itsensä viime tingassa taaksepäin. Hän ei ollut varma, oliko käyttänyt silmiään avuksi, mutta vetäytyessään voimakkaasti taaksepäin ja kietoessaan kätensä ympärilleen hän tahtoi lähinnä päättää kaiken. Miksi hän oli vetäytynyt taaksepäin? Olisi ollut hauskempaa tippua.

Mikään ei ollut enää varmaa, joka toinen sekunti hän halusi palata takaisin Mercuryn viereen, suudella tätä ja kertoa, että haluaisi pysyä siinä aina. Rahasta tai ajasta ei olisi pulaa, sudensilmillä sai kaikkea aikaan. Joka toinen sekunti puolestaan palautti mieleen eläviä mielikuvia siitä, millaista Mercuryn elämä oli ollut pohjoisessa, ja miten se heitti jokapäiväisen varjon heidän kummankin ylle. Olisi turhaa kuvitella, ettei Mercuryn suku keksisi jotakin muuta keinoa saada sota aikaiseksi. Atlas ei tietenkään ollut koskaan nähnyt Mercuryn perhettä, mutta ei ollut vaikeatakaan kuvitella ihmisiä, jotka olivat pitäneet omaa poikaansa vankina vain sen vuoksi, etteivät tämän voimakkaat silmät kuluttaisi itseään loppuun ennen aikaa, jolloin ne olivat voimakkaimmillaan. Sellaiset ihmiset pystyisivät lähes mihin vaan, tuskin heillä sen suurempaa moraalia oli.

Ja he olivat istuttaneet Mercuryyn jo nuorena ajatuksen siitä, että hänen erityisyyttään uhkaava Atlas piti tappaa. Atlas tiesi, ettei Mercury puhunut totta sanoessaan, ettei enää aikoisi tappaa Atlasia. Aikoi hän. Jostain syystä se oli vain lakannut jo merkitsemästä, Atlas ei välittänyt. Mercury ei tulisi siitä onnelliseksi, mutta hänen valintansa olivat Atlasille tärkeämpiä kuin oma henki. Osa hänestä tahtoi palavasti nähdä, kuuntelisiko Mercury ajatuksia, jotka olivat kyteneet hänessä jo useita vuosia, vaiko ajatuksia, joita Atlas oli hänessä herättänyt. Atlas osittain halusi Mercuryn välittävän hänestä tarpeeksi, jotta kuuntelisi enemmin tunteitaan ja jättäisi Atlasin eloon.

Jokin osa, se, joka oli valmis polttamaan kotitalon, tahtoi Mercuryn murtuvan ja tappavan hänet. Atlas halusi nähdä Mercuryn ilmeen, kun hän painaisi veitsen läpi Atlasin sydämestä ja katselisi tämän valuvan kuiviin.

Sängystä kuului kovaäänisempää mutinaa, Mercury oli virallisesti herännyt. Tämän täytyi tietää, että Atlas oli meinannut tippua – tai tiputtaa itsensä – alas parvekkeelta, mutta kävellessään tämän seuraksi parvekkeelle, mikään hänessä ei viitannut huolestumiseen. Hän vain istuutui tyynesti Atlasin vierelle, muttei kietonut käsiä tämän ympärille.

Atlas tiesi, mitä hän ajatteli. Sen näki Mercuryn aavistuksen verran vapisevista käsistä ja tavasta, jolla hän yritti peitellä haavoja rystysissään. Hän oli taas satuttanut itseään.

Mercury ei satuttanut itseään, ellei tahtonut kuolemaa. Omaansa tai jonkun muun, ehkä Atlasin. Haavat enteilivät aina jotakin suurempaa.

”Milloin tämä päättyy?” Atlas kysyi tietäen, ettei saisi vastausta.

”Tänään”, vastaus tuli hänen yllätyksekseen heti. Mercury kääntyi katsomaan Atlasia silmiin, ja Atlas huomasi hänen silmissään kyyneliä.

”Tapatko sinä minut vihdoin?”

Kyyneleet valuivat Mercuryn poskia pitkin, ensin pieninä puroina, sitten vuolaina jokina. Hänen normaalisti niin vaalea naamansa punoitti, hän näytti siltä, että olisi saanut allergisen kohtauksen. ”En tiedä”, Mercury kuiskasi. ”En tiedä.” Hän toisti sen vielä kolmesti, kunnes vei yhä vain voimakkaammin vapisevat kätensä korvilleen ja alkoi pitää ääntä, joka oli huutamisen ja vinkumisen välimuoto. Atlas ei ollut koskaan ennen nähnyt Mercurya niin pienenä ja hauraana, hän ei osannut reagoida. Ensimmäinen ajatus ei suinkaan ollut, että hän haluaisi auttaa. Ensimmäinen ajatus oli se, että hän löisi Mercurya niin lujaa, että tämä lakkaisi tärisemästä.

”Tämä on epätervettä”, Atlas totesi kuin asia olisi tullut hänelle yllätyksenä. ”Kaikki tämä. Sinä vietät yli vuoden seurassani vain, jotta voisit päättää, haluatko tappaa minut vai leikkiä minulla vähän lisää. Ja minä olen polttanut perheeni sekä valehdellut kansalle, jonka vuoksi sinä koit mielestäsi suurtakin vääryyttä. Vaan mistä minä sen olisin voinut tietää, minä halusin vain oman, rauhallisen elämän. Missä vääryyksiä mitataan, Mercury? En minä ole ainoa täällä, joka on itsekäs.”

Mercury piti entistä kovempaa ääntä. Kynnet eivät enää pitäneet kiinni korvista, ne repivät ja raastoivat niitä sekä päänahkaa. Hänen ääntelynsä seasta erottui kaksi sanaa: ole kiltti.

”Ei, vaan me keskustelemme tästä nyt.” Atlasin ääni tuntui ylemmän tahon rangaistukselta, se oli liian kova kuuluakseen omistajalleen. ”Onko meidän välillämme ollut edes aitoja tunteita, kun joudumme kokoajan kyseenalaistamaan niitä?”

Mercuryn kädet lysähtivät hänen syliinsä, hän näytti luovuttaneelta. Enemmän kuolleelta kuin elävältä. Hiukset roikkuivat silmillä, kasvot ja silmät punersivat. ”Teinkö minä tämän sinulle?” Hän nyökkäsi Atlasiin päin. ”Sainko minä sinut noin katkeraksi?”

”Ehkä”, Atlas sanoi hymyillen hämmentyneenä, ”en minä osaa sitä kertoa. En vain kestä enää leikkiä, johon olen ryhtynyt kanssasi. En pelkää oman henkeni puolesta, ei. Pelkään sitä, että kuollessani en ole enää oma itseni.”

”Sinä et ole enää oma itsesi”, Mercury sanoi kuulostaen edelleen lamaantuneelta, ”vuosi sitten tapaamani Atlas ei olisi puhunut tuolla tavalla.”

”Tai sitten et tuntenut minua tarpeeksi hyvin, ja onnistuit matkamme varrella ruokkimaan sisäistä katkeruuttani.”

”Sitten minä poistun kuvioista vielä, kun se onnistuu. Palautan entisen Atlasin niille ihmisille, joiden pariin hän kuuluu. Kahvilaan. Äidilleen. Emme me koskaan olleet mitään.”

”Eli vastaus öiseen kysymykseeni on ei?”

Mercury vaikeni.

”Otan tuon myöntävänä vastauksena.”

”Älä ota.” Mercury hymyili uusien kyynelten valuessa poskille. ”En osaa vastata sinulle.”

Atlas huiskautti kättään. Rakkaus tuntui hetki hetkeltä vain merkityksettömämmältä, hän ei halunnut ajatella, mitä pienetkin tunteet olivat hänelle aiheuttaneet. Mercury oli tuntunut helpommalta lähestyä, kun häntä ei oltu kääritty vaaleanpunaiseen harsoon ja sydämiin. Vaikkei rakkaus Atlasille sitä ollut – harso olisi pikemminkin yksi suuri ja musta pilvi, joka sinkoilisi suuntaan ja toiseen peittäen Mercuryn kasvot.

Milloin tämä päättyy? Tänään.

Vuosi ja muutamia päiviä. Ei päämäärää, vain toisen käsi omassa. Atlasista se oli ollut sen arvoista, vaikka hän oli hukannut oman ajattelumaailmansa ja arvonsa lähes kokonaan. Hänestä tuntui, ettei ollut enää varma, mikä osa hänestä oli peräisin hänestä itsestään, ja mikä Mercurylta. Heidät oli sotkettu keskenään niin pahasti, ettei kukaan tiennyt, mistä aloittaa purkamaan sotkua.

Kädet löysivät tiensä hartioille, Atlas ei jaksanut ravistella Mercurya, laski vain kätensä tämän kapeille hartioille. Ajatus siitä, miten oli työntänyt häntä aiemmin seinää vasten noista samoista hartioista, tuntui nyt etäiseltä. ”Miten me lopetamme tämän?”

”Palaan kotiin.”

”Etkä tapa minua?”

”En.” Mercury hymyili. ”En pysty siihen, en enää. Kesytit minut, onneksi olkoon.”

”Osaat olla hurmaava – entä, jos käännän nyt selkäni ja puukotat minua kuitenkin?”

”Näet itsekin, että olen alusvaatteisillani, eikä minulla ole puukkoa.”

Atlas virnisti. ”Harmi.”

Virnistys tappoi hymyn Mercuryn huulilta, joilla ei ihme kyllä ollut huulipunaa. Kasvot näyttivät autioilta ilman sitä, nyt huomio keskittyi vain itkuisiin silmiin. ”Kaikki ovat väärässä. Ei meidän ongelmamme ole liian voimakkaat silmät, vaan luonteemme. Emme ole tasapainoisia.”

”Olet aina yhtä hidas huomaamaan asioita.”

”Mitäpä muutakaan kaksi rikkinäistä ihmistä voisivat tehdä kuin tuhota toisensa.”

Atlas nyökkäsi. ”Tehdäänkö se yhdessä?”

”Ei. Minulla on suunnitelma, kunnollinen suunnitelma.” Mercury sysäsi Atlasin taaemmas ja nousi ylös. Suunnitelma paistoi hänen kasvoiltaan, hän näytti pursuavan ideoita. Mahtipontinen, voimakas tunne säihkyi hänestä kuin hän olisi syntynyt auringoksi ihmisen ruumiiseen.