torstai 24. helmikuuta 2022

Valosi

Minä synnyin tähän maailmaan aivan yksin.

Sen tuoksut, muodot ja värit olivat minulle vieraita. En ymmärtänyt sen kieltä, tiesin vain olevani jotakin muuta kuin ne, jotka kulkivat kahdella jalalla ja nauroivat. He eivät voineet ottaa tuulen muotoa tai sulautua puustoon, he olivat jotakin muuta enkä ymmärtänyt, miksi he olivat sellaisia kuin olivat. Minä ymmärsin vain olevani jotakin muuta.

Minä pidin maailmasta. Metsän vaimeasta kohinasta, puitten lomassa juoksevista eläimistä ja kaikista niistä varovaisista versoista, jotka kurottelevat kohti valoa.
Minä, joka synnyin ensin, olen aina sanonut olevani ylpeä asemastani. Olen rehvastellut etuoikeudellani, mutta totuus on, että minä olin yksin maailmassa, josta pidin, mutta joka ei säkenöinyt. En ymmärtänyt ihmisiä, kukaan heistä ei katsonut jokaista mätästä ja kiveä kuten minä. Olin kaiken sen keskellä niin yksin, että vapisin.

Minä aloin elää vasta, kun sinä tulit tähän maailmaan. Kun heräsin sinä vierelläni, tiesin, että olit vertani, olit yhtä omani kuin käteni ja jalkani. Silloin oli yö, kuu loisti taivaalta kasvoillesi ja olit hauras ja kaunis kuin uni. Et tuntunut todelliselta, ja samalla tiesin, että kaikki oli tässä, sinun loisteesi sai minut näkemään kaiken. Olit utuinen ja kaukainen, vain vaivoin todellinen edes itsellesi, mutta sinun hehkusi teki minusta ensimmäisen kerran jonkun.

Sinä kerroit nimeksesi Kajo, sanoit olevasi veljeni, vaikka minä tiesin sen jo, oli kuin jokainen osa sinusta olisi jo ollut minulle tuttu. Hymyilit ja kosketit kylmällä kädelläsi poskeani, kuu loisti yhä suoraan sinuun. Silloin tiesin, että se olisi valo, jonka muistaisin lopun ikääni.

Minä synnyin yksin, mutta aloin elää vasta sinun kanssasi. Alussa olimme vain me. Päivät ja yöt olivat meidän, ne sekoittuivat toisiinsa. Kuulin vain sinun naurusi. Me olimme aina yhdessä, vaikka tiesimme molemmat, kuinka erilaisia olimme. Mutta me olimme veljeksiä, ja meidän kuului elää niin, me teimme kaiken yhdessä, hengitimme samaan tahtiin.

Vasta sinä näytit minulle, miten eletään. Miten otetaan siivet alle ja opitaan, että ne kantavat. Se olit sinä ennen ketään muuta, ja se on minun kiroukseni ja ytimeni. Me olimme kaksin niin kauan, että ehdin unohtaa kaiken muun, maailmaani mahduit vain sinä.

Kun siskomme saapui tähän maailmaan, ymmärsin, että se, mitä sinua kohtaan tunsin ei ollut samanlaista. Siskomme oli perhettä, me kaikki kolme rakastimme toisiamme. Silti hän ei ollut kuten sinä. Kukaan ei ollut kuten sinä. Tapasin ihmisiä, opin ymmärtämään ja vihaamaan heitä. Mikään ei vetänyt sinulle vertoja, sillä alussa olimme vain me; loputtomat nauruntäyteiset päivät.

Kaikki musteni vasta, kun sinä aloit luisua otteestani. Sinä rakastit ihmisiä, enkä kyennyt ymmärtämään sinua. Sinulla oli aina minut, en ymmärtänyt, mihin tarvitsit ihmisiäkin, minähän olin jo täällä, ja meidän päivämme tekivät minut onnellisemmaksi kuin mikään. Eivätkö ne olleet sinulle yhtä rakkaita? Olinko se aina vain minä, joka tunsi sisimpänsä täyttyvän valosta, kun olimme yhdessä?

Sinä kerroit minulle, mitä ihmiset halusivat tehdä kanssasi, ja kaikki kaunis minussa alkoi mustua. Se valo, jonka olit minulle antanut, ei pelkästään pimennyt, vaan muuttui mustaksi, imi pimeyttä itseensä. Siitä syntyi vellova aukko, joka vain suureni joka kerta, kun kerroit jostakusta, joka oli tahtonut pidellä valoasi.

Ja silloin minä ymmärsin, mitä häpeä on.

Minä häpesin. Siitä tuli yksi minua eniten määrittävistä tekijöistä, se vanheni kanssani, se nakersi sydäntäni, sitä vähää, mitä valostasi oli yhä jäljellä. Minä tiesin, että olit veljeni, ymmärsin sen niin kuin ymmärsin sen alussakin. Mutta silti jokainen kertomuksesi siitä, miten ihmiset halusivat koskettaa sinua, saivat minut suunniltani. Vasta silloin minä ymmärsin sanan sille, mikä sinä minulle olit, ja kauhistuin sitä niin paljon, että tuntui kuin koko maailma ympärilläni olisi kylmennyt. En näyttäytynyt kenellekään päiväkausiin, tuijotin vain, kuinka maailma hidastui ja jäätyi. En ymmärtänyt enää mitään. Piilotin sen. Annoin katkeruuden ja vihan tulla, vääntää minusta jonkun, jota en enää tunnistanut.

Kaikki se musta ja pimeä peitti minut alleen, pelkäsin niin paljon, etten saanut henkeä. Satutin sinua. Pelkäsin itseäni. Pelkäsin sitä, miten paljon koko olemassaoloni vapisi sinun katseesi alla. Satutin sinua lisää, katsoin, kuinka itkit ja rukoilit jalkojeni juuressa. En enää koskaan ajatellut alkua, puhdasta kuunvaloa kasvoillasi ja hymyä huulillasi. En ajatellut sitä valoa, jonka synnytit minussa, kun tulit luokseni ja sait minut ymmärtämään, miltä tuntui olla elossa. Annoin kaiken muun peittää sen alleen.

Sinä lipesit yhä pahemmin otteestani, satutin sinua lisää, kunnes jännite lopulta purkautui välillämme. Annoin kaiken sen vääntää meidät kieroon. Tahdoin olla kanssasi niin paljon, että kaikki sumeni. Sinuun sattui, mutta katseesi oli selkeämpi kuin aikoihin. Tiesit vihdoin, mikä minua ajoi. Pyysit minulta anteeksi ja suutelit minua. Silloin minun olisi tehnyt mieli sanoa, että ei, tämä ei ollut se, mikä minua ajoi. Se oli sinun valosi. Ei kaikki se pimeä, joka asui kehoni taitteissa.

Kun olit vihdoin siinä, ihollani, suutelit minua ja nauroit kirkasta nauruasi, ymmärsin, että juuri sitä olin aina kaivannut. Varmuutta siitä, ettet koskaan lähtisi, että olisit aina siinä. Kun se tuli, en osannut olla sen edessä. Itkin. Pelkäsin. Silitit häpeääni, kosketit sen ruminta ydintä ja rakastit sitä niin kauniisti, että pakahduin. Joka kerta, kun katsoit minuun, näit minut sellaisena kuin todella olin, kaikki valo maailmassa oli rinnassani.

Olit aina hyvin ja puhtain kaikista. Olit kaikessa lempeydessäsi kauneinta tässä maailmassa. Minä satutin sinua, tein meistä jotakin muuta, jotakin pimeämpää, vaikka tahdoin aina vain sinut; lupauksesi, hehkusi. Mutta minä tiedän nyt, että sen kaiken ydin ennen syvintä pimeyttä oli kaunis ja aito. Se rakkaus, joka minussa heräsi, kun näin kasvosi ensi kertaa. En suostu pyytämään sitä anteeksi. Se tunne määritti kaiken, mitä tuli. Se määrittää minut edelleen. Sinä teit minusta minut, ja minä kiitän sinua siitä ikuisesti.

Minä rakastan sinua aina.

keskiviikko 16. helmikuuta 2022

Pelko

Illanviettomme on siinä pisteessä, että kaikki ovat siirtyneet sohvalle nauramaan ja juttelemaan. Olen juuri tulossa keittiöstä, kun pysähdyn tuijottamaan rakastani. Hän ei kiinnitä minuun mitään huomiota, hän nauraa jollekin, mitä Rani on juuri sanonut. Beth on kiinni hänen kyljessään, he ovat aivan lähekkäin, ja se lämmittää rintaani. Beth on oppinut koskettamaan ja rakkaani päästämään lähelle. Gael näyttää niin rentoutuneelta, hymy hänen kasvoillaan on aito. Hän on laittanut hiuksensa löysälle ponnarille ja pukenut rennoimman asunsa ylleen, ja olen hänestä niin ylpeä, että koko kehoani kipristelee. Aiemmin hän ei olisi ollut yhtä rennosti edes kotona.

En huomaa vierelleni hivuttautunutta Noria ennen kuin tyttö naurahtaa.
”Samaa mieltä”, hän nauraa ja nyökkää minua kohti. ”Tuon sinun ilmeesi kanssa. Näytät ihan hurjan rakastuneelta. Ihana.”
Onnistun hymähtämään. Katseeni on jumittunut Gaeliin, joka selittää kiihkeästi jotakin Bethille. Hän on niin kaunis. Minuun sattuu niin paljon.
”Hän ei syö mitään”, kuiskaan. ”Minua pelottaa.”
Norin ilme sortuu.
”Voi, Isaias…”
”Sinä tiedät kyllä, mitä minä pelkään.”

Nori nyökkää. Hänen silmissään kiiltää, hän joutuu pyyhkimään niitä. Minä unohdan aina, miten paljon me molemmat Gaelista välitämme. Nori on aina ollut hänelle erinomainen ystävä. Tämä tyttö on tehnyt hurjan hyvää työtä rakkaimpani kanssa.

”En koskaan toipunut siitä ensimmäisestä kerrasta. Silloin, kun hän miltei...” Nielaisen. ”Nyt hän näyttää onnelliselta, hän nauraa, mutta se voi katketa kuin leikkaamalla. Yhtenä sekuntina hän saattaa hymyillä ja iloita, seuraavana hän huutaa lattialla ja repii kehoaan rikki.”
Nori nyökyttelee. Hän nielee kyyneliään.
”Tiedän sen”, Nori kuiskaa. ”Minuakin pelottaa. Hän piilottaa sen niin hyvin.”
”Nimenomaan. Kannan joka ikinen päivä pelkoa siitä, että hän yksinkertaisesti romahtaa. Me molemmat tiedämme, että hän ei ole vielä toipunut muutoksesta. Siitä, että elämme nyt tällaisessa todellisuudessa. Hän oireilee.”
”Ja hän vihaa itseään. Hän puhuu siitä minulle paljon. Kunpa voisin auttaa edes hivenen, mutta sellaiset taistelut on aina käytävä yksin", Nori huokaa.

On minun vuoroni nyökätä. Tuijotan lähes lamaantuneena, kuinka Gael nojaa Bethiin täydellisen varovasti, kuin pelkäisi koskettaa ystäväänsä sen lähemmin. Hän näyttää päällepäin täydellisen onnelliselta, mutta minä osaan jo lukea häntä riittävän hyvin nähdäkseni epävarmuuden ja pelon hänen joka liikkeessään.

”Rakastan häntä eniten tässä maailmassa”, kuiskaan ja ymmärrän tarkoittavani sitä. Kyynel vierähtää poskelleni. ”En olisi koskaan uskonut ajattelevani niin, mutta joka kerta, kun hän käy lähellä rajaa, pelko kouraisee niin syvältä, että en ole kestää sitä.”
Pyyhin silmiäni.
”En voi menettää häntä. En pysty…”
Nori tulee lähemmäs, hapuilee kättäni. Tartun siihen lujaa.
”Minä tiedän”, Nori sanoo, ja tiedän, että hän tarkoittaa sitä. ”Ymmärrän sinua.”
Vedän Norin tiukkaan halaukseen.
”Me olemme tiimi. Me katselemme tätä maailmaa yhdessä. Ihmettelemme ja nauramme kaiken absurdiudelle. Mutta me teemme sen yhdessä…”
”Minä tiedän. Isaias, muistathan, että tämä on Gaelin taistelu? Hänen on ihan pakko selvitä itse. Me voimme tukea häntä vain tiettyyn pisteeseen asti, mutta itse taistelu hänen on käytävä itse.”

Nyökkäilen jälleen.
”Ymmärrän sen kyllä. Joskus oloni on vain niin kertakaikkisen keinoton. On niin sietämätöntä rakastaa jotakuta ihan hirvittävästi ja silti tietää, etten koskaan voi tehdä kaikkea sitä työtä hänen puolestaan. Sinä varmasti tiedät…”
”Tiedän minä. Tiedän todellakin…”
Norin täytyy ajatella rakastaan edelleen. Sellaisesta tuskin koskaan toipuu. Oman rakkaan kuolemasta. Tunnen äkillistä tarvetta halata Noria uudelleen.

”Olen aina ollut itsenäinen. Minä kuulun itse itselleni, siitä en luovu koskaan. Mutta Gael on minun valintani. En ole hänen kanssaan, koska minun täytyisi, vaan koska minä haluan. Se on aina ollut minulle kaikkein tärkeintä.”
Nori nyökyttelee.
”Valitsen hänet joka päivä uudelleen ja uudelleen. Olen hänen kanssaan, koska tahdon sitä enemmän kuin yksinoloa. Juuri hänen seuransa on minulle kaikkein kalleinta, se on minulle mieluisempaa ja rakkaampaa kuin elämä yksin omassa rauhassani.”
Nielaisen. Vedän syvään henkeä, katson jälleen Gaelia, joka istuu sohvalla ja hymyilee.
”Ajatuskin siitä, etten voisi enää koskaan istua pöydän ääressä juoruilemassa ja nauramassa ja kuuntelemassa hänen sarkastisia kommenttejaan, on… se on…”
Tänään on niin vaikeaa hengittää.
”En tahdo sitä. En halua menettää häntä. Meidän yhteiselomme on minun kallein aarteeni, tahdon pitää siitä kiinni koko olemuksellani. Nori, voi, minä rakastan häntä ihan hirveästi.”

Varovainen hymy kipuaa Norin huulille.
”Minä uskon sen. Tiedätkö, sinun kaltaisesi järkevän ja rauhallisen miehen rakkaus koskettaa minua syvästi. Meissä on enemmän samaa kuin aina muistankaan, ja minusta tuntuu monesti, että sinä ja minä puhumme samaa kieltä.” Nori hymähtää. ”Se antaa minulle toivoa ja lämpöä.”
”Kiitos, Nori, arvostan tätä ihan todella. Joskin tiedät takuulla, että minussa ei ole mitään järkevää ja rauhallista silloin, kun näen Gaelin vuotamassa verta lattialla.”
”Tiedän. Sinun tunteesi häntä kohtaan lämmittävät minua. Gael on minullekin kallis.”
Vilkaisen sohvalle.
”Iloitsen siitä. Hän ansaitsee kaltaisesi ystävän.”
”Taidan olla itsekin ihan rakastunut häneen”, Nori nauraa.
”Tiedän senkin”, nauran hänen mukanaan.
”Ystävyys on merkillistä.”
”Se on aina ollut.”

Hetken olemme aivan hiljaa.
”Kuinkakohan kauan heiltä kestää huomata, että jäimme tänne nököttämään?” nyökkään olohuoneeseen päin.
”Testataanko?” Nori virnistää.
”Melkein houkutteleva ajatus.”
Ennen kuin siirryn olohuoneeseen, Nori sipaisee minua kädestä.
”Isaias. Sinä selviät kyllä. Te molemmat selviätte.”
Puristan hänen kättään lujaa. Sitten me molemmat kävelemme takaisin olohuoneeseen.

Gael kohottaa katseensa nopeasti, lämpimän ruskeisiin silmiin syttyy kipinä. Rani ja Beth antavat meille tilaa, ja minä nappaan Gaelin lujasti syliini. Painan hänen tukkaansa kymmeniä suukkoja, ja hän nauraa.

”No, rakas, mitä nyt?”
”Rakastan sinua.”
Gael hymähtää ja katsoo minuun kulmat kohollaan. Hän tuntuu ymmärtävän, mitä ajattelen. Hiven surumielisyyttä piirteissäänkin hän näyttää uskomattoman kauniilta. Hänen siro nenänsä ja suuret silmänsä. Sivelen hänen poskeaan ja saan hänet hymyilemään.
”Kiitos”, hän kuiskaa. ”Kiitos, kun jaksat uskoa minuun.”

Kiedon käteni tiukasti hänen ympärilleen, silitän hänen kylkeään ja päätään, ja hän painautuu pieneksi sykkyräksi aivan liki minuun. Hän hengittää siinä minua vasten, ja se saa juuri nyt riittää.

Jumalten verta: epilogi

Epilogi: Maailma


Viiden vuoden jälkeen


Rannan hiekka on kosteaa, Leahin paljaat varpaat uppoavat sen pehmeään tuntuun. Yö on kuulas, tähdet loistavat kirkkaana meren yllä. Tällaisina hetkinä kaikki on niin henkeäsalpaavan kaunista, että sitä tuntee koko maailman olevan läsnä yhdessä hetkessä. Leah kävelee pitemmälle, kahlaa nilkkojaan myöten veteen ja katsoo avonaista, tähtien täplittämää taivasta.

Ofelia astelee kauempana, tytöllä on yllään pelkkä kevyt valkea mekko, joka jättää olkapäät paljaaksi. Ofelian hiukset ovat kasvaneet vuosien varrella, ne ulottuvat pitkälle selkään. Tytön katse on pysynyt samana, sama vilpitön, puhdas kipinä, jolla on voima liikuttaa maailmoja.

Leah menee lähemmäs, hymyilee nähdessään Ofelian kuun valaisemat kasvot. Tyttö on yhä kaunein kaikista, tämä on pelkästään kaunistunut Leahin tunteiden syvetessä ja vuosien vieriessä.

Rakas? Mitä sinä ajattelet?” Ofelia kysyy hymyä äänessään.

Minä ajattelin sitä päivää, kun me pakenimme.” Siitä tuntuu olevan ikuisuus. Hetkistä tornissa. Lumisista metsistä ja noitien tummasta verestä. Leah ei tiedä, mitä sille mantereelle tapahtui, sana ei ole kiirinyt sinne, missä he astelevat nyt vailla pelkoa huomisesta. Hän kantaa sen ajan muistoa ikuisesti sydämessään. Niiden hetkien, jotka sallivat hänen kasvaa siksi naiseksi, joka hän nyt on.

Sitäkö sinä ajattelet? Voi, siitä on ikuisuus”, Ofelia nauraa. ”Tämä taivas saa minutkin ajattelemaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka siellä jossain katsovat kanssamme samaa kuuta. Toivon, että heillä on kaikki hyvin. Jaksan uskoa siihen.”

Niin minäkin.” Ofelia on opettanut Leahin toivomaan.

Leah menee lähemmäs, kuljettaa kätensä Ofelian niskaan. Vuodet kaukana täällä ovat olleet lempeitä, ne ovat opettaneet Leahille paljon uutta maailmasta ja itsestään. Ofelia on kasvanut kiinni hänen ihoonsa, heistä on tullut yhtä. He ovat kävelleet käsi kädessä rannikolla, haaveilleet, eläneet ja toivoneet. Yhteiset vuodet ovat lämpimiä, ja Ofelian iholla Leah tietää olevansa turvassa. Ei enää salaisuuksia, ei enää peittelyä ja valheellista identiteettiä. Pelkkää raakaa rehellisyyttä.

Ofelian iholla on yhä haavoja, jotka häneen iskettiin milloin kenenkin toimesta. Muistot kilpailusta lepäävät yhä kartastona Ofelian keholla. Leah silittää Ofelian haavoja aina hellästi.

Leah.” Ofelian silmissä tuikkivat kaikki maailman tähdet.

Niin?”

Ei mitään”, Ofeliaa sanoo hymyillen ja kurottaa suutelemaan Leahia. Taivas kurottaa heitä kohti, kaikki on niin kaunista, että sattuu.

*

Etelän kaduilla on aina liikettä. Joku myy torilla hedelmiä, joku kertoo tarinoita, osa on pysähtynyt rupattelemaan kadunkulmaan. Melda pitää tänään huppua päässään, jonakin toisena päivänä ei. Kaikki tässä maailmassa on muuttunut, ja silti nämä kadut ovat yhä samat. Samat kuluneet, kaiken nähneet mukulakivet, joihin lapset ja vanhukset kompastelevat. Maailma on sittenkin yksinkertainen.

Kaduilla kiertää yhä viiden vuoden jälkeenkin tarinoita jumalasta ja paholaisesta. He elävät sanoissa, ja Melda tietää, että niin kauan, kun kertomukset elävät, niillä on voima muokata maailmaa.

Kukaan ei tiedä, mikä satu on alkuperäinen, mistä kertomukset lähtivät. Joku väittää, että kuningas ja kuningatar tappoivat viisi vuotta sitten toisensa. Toinen kertoo, että se oli prinsessa, joka tappoi heidät molemmat ja katosi sitten. Osa syyttää noitia, osa ihmisiä, mutta yksi on varmaa. Totuus noidista sikisi kaikkialle maahan. Ihmiset saivat vihdoin tietää, että noituus oli vaihtokauppaa, joka oli lähtöisin jumalasta. Se muutti kaiken. Siksi on olemassa päiviä, jolloin Melda uskaltaa jättää hupun pois ja kävellä kasvot kaikelle kansalle nähtävissä kaduilla.

Meldalla ei ole kaduille virallista asiaa, hän tahtoo vain tuntea eteläisen ilman vasten kasvojaan. Hän ei ole pitkään aikaan tuhonnut mitään, hän on vain elänyt. Meldan katse pyyhkii avonaista toria. Vasta, kun hänen silmiinsä tarttuu tuttu, tummahiuksinen nainen, hän hätkähtää.

Ei voi olla totta.

Melda ei ole nähnyt Valaa henkilökohtaisesti kaikkina näinä vuosina. Hän on vain kuullut, kuinka nainen on saanut kansan keskuudessa äänensä kuuluviin. Noituudesta on haluttu kuulla. Kaikki tarinat on nostettu pöydälle, niiden totuudenmukaisuutta on punnittu jokaisen taholta. Vala, jota kuningas ja kansa piti todisteena jumalan olemassaolosta, on paljastanut kaiken omasta magiastaan ja tullut arvostetuksi omana itsenään.

Nyt Melda näkee Valan, eikä mikään naisessa ole muuttunut, paitsi katse tämän silmissä. Itsevarmuus on syttynyt niiden pohjalla, ja se sopii Valalle, nainen näyttää kauniilta. Melda muistelee, miltä tuntui koskettaa Valaa, joka oli epävarma ja tuntui janoavan mitä tahansa, joka piti tämän kiinni maailmassa. Nyt naisella on tuli silmissään. Valan kuvankaunis veli seisoo hänen vierellään, he kumpikin tuntuvat puhuvan innokkaaseen sävyyn. Vala on kaunis. On aina ollut.

Ja silloin heidän katseensa risteävät. Hetki on nopeasti ohi, mutta Meldan koko kehossa säkenöi. Hän kääntyy kannoillaan ja kävelee rivakasti kohti kotia. Valan katseesta Melda näki kaiken. Kehityksen, ymmärryksen, sanomattomat sanat heidän välillään. Melda ei tiennyt ajattelevansa Valaa edelleen. Ja nyt naisen katse antoi hänelle anteeksi. Elämä jatkuu.

Melda vetää oven perässään ja hengittää syvään vasten eteisen seinää. Vuodet ovat olleet vaikeita ja pitkiä. Maailma on muuttunut, sitä on muutettu. Hallinto on yhä edelleen sekaisin, mutta noitien tilanne on vakaampi. Metsästys on lakkautettu, sen toteuttajat toteuttavat sitä salassa.

Melda ajattelee Valaa. Anteeksiantoa ja ymmärrystä naisen silmissä. On kuin hän saisi takaisin palasen jostakin, jota hän ei kuvitellut enää koskaan saavansa koskettaa. Hänen äitinsä kuoli hänen silmiensä edessä, jumala repi äidin rikki. Silti Melda kantaa Allyriaa yhä mukanaan, vaikka anteeksiantoa ei koskaan tullut. Äiti ei koskaan nähnyt hänen syvimpään ytimeensä, sinne, missä hän oli pelkkä pelkäävä lapsi, jonka oma veli oli ainut, joka häntä rakasti. Mutta nyt Vala katsoi häntä jälleen, ja jokin siinä ravistelee Meldaa niin, että vuosia vanhat kyyneleet pääsevät lippaastaan.

Melda? Rakas?”

Rolandin tuttu ääni herättelee Meldan hetkeen. Hän kohottaa katseensa ja näkee miehen keittiössä. Paita on puoliksi auki, palohaavat näkyvät kauas. Viimeaikoina veli ei ole muistanut muuta nimeä itselleen kuin sen, jonka Melda on miehelle antanut. Veli on ollut Roland, joku, joka ei ole muistanut heidän yhteistä menneisyyttään. Sitä Melda ei ole saanut korjattua. Mikään magia maailmassa ei ole kyennyt parantamaan jo tapahtunutta vahinkoa. Siksi Melda on ottanut kaikki ne hetket, jotka voi.

Mitä tapahtui?”

Ei mitään, minä… Minä vain näin erään, jota en kuvitellut enää tapaavani.”

Valan?”

Rakas, muistatko sinä jälleen?”

Roland nyökkää. Melda pyyhkii kyyneliään. Kaikki on hyvin, kaikki on vihdoin hyvin.

Minä näin hänet torilla. Hän katsoi minuun, ja… ja jokin hänen katseessaan antoi minulle anteeksi.”

Rolandin piirteet pehmenevät, hymy leviää miehen haavoitetuille kasvoille.

Se sai sinut ajattelemaan äitiä, eikö saanutkin?”

Melda nyökkää.

Minä tein niin paljon hänen eteensä, ja minkä vuoksi, minkä ihmeen vuoksi…”

Roland tulee lähemmäs, vetää Meldan syleilyynsä.

Ei ole enää hätää. Elämä jatkuu.”

Niin. Elämä jatkuu.

Rolandista Melda ei ole kyennyt luopumaan. Mies on hänen viimeinen kytköksensä itseensä ja menneisyyteensä. Veli on yhä edelleen hänen kaikkensa, vaikka niin ei pitäisi olla. Äiti ei koskaan saanut tietää. Sekin kalvaa Meldaa niinä hetkinä, jolloin Roland unohtaa itsensä ja Melda on ainut, joka muistaa.

Mutta mies on yhä tässä. Ja hän. He elävät edelleen, ja Melda on päättynyt katsoa tämän loppuun, tämän kipeän ja kummallisen elämän.

Kaikki on hyvin”, Roland kuiskaa ja puristaa Meldaa tiukemmin.

Siinä mies on oikeassa. Kaikki on vihdoin hyvin.

*

Kapakka on täynnä ihmisiä, Vala istuu vetoisessa nurkassa ja katsoo, kuinka hänen veljensä räpyttelee pitkiä silmäripsiään raskasrakenteiselle miehelle kapakan toisessa päädyssä. Moni kiinnittää heihin huomiota, mutta tänään he saavat olla rauhassa. Vala keskittyy vain siihen, että saa vihdoin olla keskellä ihmisiä, katsella heidän eloaan. Se on kaikkein tärkeintä, jatkuva, puron lailla juokseva elämä.

Valaa ei pelota muuttuva maailma, hän päätti jo silloin, kun kivi lähti vyörymään, seurata sen liikettä. Ja minne se onkaan hänet johtanut. Ihmisten eteen. Puhumaan ja kertomaan. Moni on uskonut hänen kertomuksensa punahiuksisesta miehestä, joka syötti hänelle palan sydäntään.

Jääsilmäistä kuningatarta ja tämän miestä ei enää ole, maailma on kruunusta vapaa. Hallinto on sotkuinen, hetkeksi perustettiin neuvosto. Hetken noidat kapinoivat ja vaativat valtaa itselleen, mutta yritykset tuhottiin kerta toisensa jälkeen. Vihdoin tilanne on alkanut asettua uomiinsa. Neuvosto, joka kyhättiin hädässä ja paniikissa, on pyytänyt noitia valitsemaan joukostaan jäsenen liittyäkseen heihin. Valaa on kysytty. Hän ei ole vielä vastannut.

Vala ei usko, että vuodetkaan veisivät pois sitä pelkoa, joka syntyy, kun elää lainsuojattomana ja pelkää jokaista vastaantulevaa. Tai sitä pelkoa, kun joutuu esittämään koko kansan edessä jotakuta, joka ei ole eikä tule koskaan olemaankaan. Menetettyjä, selkäytimeen säilöttyjä haaveita, jotka maailma poltti pois. Monta ovea on suljettu ja yhtä monta avattu. Vala etenee hitaasti, aivan kuten maailmakin. Hänellä ei ole kiire.

Aari istuu vahvemman miehen sylissä ja silittää tämän partaa. Vala on katsonut, kuinka hänen veljensä on tappanut sydänsurujaan miehen kuin miehen kanssa. Vuodet ovat vieneet Aarin yhä kauemmas petollisen kuninkaan muistosta, mutta jokin veljen tavassa koskettaa miehiä muistuttaa yhä sitä samaa, haurasta nuorta miestä, joka miltei kuoli siskonsa vierelle. Vala toivoo Aarille vain rauhaa. Juuri nyt veli näyttää onnelliselta, ja se riittää.

Vala pitäisi veljensä puolia koska tahansa. Jos maailma jotain hänelle on opettanut, niin sen, että hänellä on aina ollut joku vierellään. Ei äitiä, ei rakastettua, vaan huikentelevainen ja ailahteleva veli, jota Vala rakastaa kaikesta huolimatta. Se saa hänet hymyilemään. Hän tahtoo pitää Aarin vierellään aina.

Osa joukosta ryntää kadulle, kapakkaan tulee tilaa. Yllättäen ruskeatukkainen, pisamainen tyttö tulee lähemmäs Valaa ja vetää penkin alleen. Vihreät silmät säkenöivät. Vala kohottaa kulmiaan.

Hei”, nuori nainen tervehtii. ”Saanko tarjota jotain?”

Hei”, Vala hymähtää. Tämä tyttö saattaa olla vain yksi niistä, jotka näkevät hänessä vain noidan, joka kantaa paholaista rinnassaan. ”Ei kiitos, mieluiten vain katselen.”

Katsele sitten minua”, nainen hymähtää. ”Mikä sinun nimesi on?”

Vala hätkähtää. Kaikki näillä seuduilla tuntevat hänen nimensä.

Vala.”

Kaunis nimi.”

Hymy kiipeää Valan kasvoille. Hän ei ole vielä tottunut olemaan joku, jota lähestytään. Mutta tämä tyttö tuntuu katsovan häneen suoraan, ei odotustensa läpi. Vala nojaa pöytään ja kohtaa tytön vihreät silmät. Vala osaa jo seisoa omilla jaloillaan. Hän on taistellut tiensä tähän maailmaan, pitänyt itse huolen itsestään. Hän sallii itsensä uskoa ja yrittää. Vala kallistaa päätään ja hymyilee tytölle.

Mikä sinun nimesi on?”

*

Lo seisoo ikkunan edessä, nojaa puisiin karmeihin ja katsoo, kuinka Vidar hakkaa halkoja tupaan takapihalla. Mies on käärinyt hihansa, Lon katse eksyy karvaisiin ja arpisiin käsivarsiin ja jää niihin asumaan. Huomatessaan ajatuksen eksyvän hän naurahtaa itselleen ja kääntyy takaisin keittiöaskareittensa pariin.

Vuodet eivät ole koulineet Losta hiventäkään taitavampaa tai kärsivällisempää ruoanvalmistajaa, mutta yhteinen mökki on pakottanut hänet opettelemaan. Työt täytyy tehdä. Lo rakastaa arkea. Hän rakastaa hetkiä, jolloin hän ja Vidar puuhastelevat omissa nurkissaan. Takkatulen loimua, ruoan mausteista tuoksua ja ulkona puhaltavaa lumista tuulta. Sellaiseksi elämä on hiljalleen muovautunut. Se on näyttänyt värinsä, ja Lo on hyväksynyt ne sellaisenaan.

On öitä, jolloin Lo herää haukkoen happeaan ja tuntee, kuinka sydämenpala puristaa rinnassa. On öitä, joina hän näkee niin eläviä unia Inanista, että on varma, että mies seisoo pimeässä metsässä ja odottaa häntä. Inanin ihon tuntu ei ole vielä kuollut hänen omaltaan, hän muistaa yhä, miltä tuntuu, kun paholainen koskettaa häntä.

Mutta Inan ei ole enää täällä. Lo tietää sen. Jumalat ovat nyt jossakin, jossa heidän verensä ei enää aiheuta kaaosta. Sen ajatteleminen tuntuu epätodelliselta Lon koko kehossa. Mies, joka määritti hänestä kaiken, on nyt lopullisesti muualla. Kukaan ei enää odota häneltä mitään.

Kiitollisuus lepää Lon joka teossa. Hänen ei tarvitse enää odottaa ja piilotella. Hän on vapaa, ja mies, jota hän rakastaa, tuhisee hänen vieressään joka yö. Vidar tietää kaiken. Lo on oppinut pudottelemaan itsestään pieniä palasia, antamaan itseään vähä vähältä. Vidar on ottanut kaiken lämmöllä vastaan. He riitelevät, nauravat ja itkevät, sitä heidän elämänsä on, aivan tavallista elämää. Mitään muuta Lo ei rakasta niin paljon kuin tavallisuutta, normaalia arkea, jonka askareet ovat hänelle kaikki kaikessa.

Kuoriessaan perunoita Lo jää hetkeksi tuijottamaan käsiään. Näillä käsillä ei ole tapettu noitia vuosiin. Ne ovat verestä vapaat. Viha on jäänyt menneisiin vuosiin, hetkiin, jolloin Lo ei kestänyt minuutensa painoa.

Kun Vidar tulee sisälle, Lo jättää askareensa ja ryntää halaamaan miestä. Vidar pudottaa klapit eteiseen ja nostaa Lon syliinsä.

Noh, minähän kävin vain pihalla, hassu, tuliko jo ikävä?”

Tuli”, Lo sanoo ja upottaa kätensä Vidarin kiharoihin. Hän suutelee miestä koko kehonsa palolla. Kun he siirtyvät yhdessä keittiöön, Lo ei tahdo päästää Vidarista irti.

Olen niin kiitollinen, että olet siinä.”

Sellaiseksi vuodet ovat elämän muovanneet. Aivan tavalliseksi. Hymyillessään Vidaria vasten Lo tietää, että se riittää. Hän on valmis kohtaamaan maailman sellaisenaan.

Jumalten verta: luku 46

Luku 46: Legenda


Aurinko valaisee kaistaleen salin lattiasta. Kaksi ikuista olentoa seisoo aiheuttamansa kaaoksen keskiössä ja tuijottaa maassa makaavia ihmisiä kuin rikkinäisiä nukkeja. Inan vilkaisee Agnosia, hymyilee nähdessään, miten mietteliäältä tämä näyttää.

Inan vetää Agnosin ranteesta lähelleen, imee tämän tuoksua, painaa päänsä kaulalle ja nuolaisee. Agnos maistuu yhä samalta, yhä siltä mieheltä, joka on kulkenut hänen kanssaan läpi kaiken ajan.

Meidän tuhomme täällä on tehty. Ei ole enempää tehtävää”, Inan kuiskaa vasten Agnosia.

Enää viimeinen paljastus, ja sitten olemme saaneet kostomme. Niinkö?”

Miltä sinusta tuntuu?”

En tiedä. Tyhjältä. Ihmisten kärsimystä on ollut juovuttavaa seurata, mutta olen myös uupunut. Vuosisadat istuvat luissani. En jaksaisi enää hetkeäkään. Olemme punoneet verkkojamme kaikkialle, muovanneet totuuksia ja valheita.”

Inan tarttuu Agnosia leukaperistä.

Meidän ei tarvitse enää jaksaa. Tämä leikkikenttä on loppuun käytetty. Mennään pois, vapautetaan itsemme tästä kierteestä.”

Minne me menisimme?”

Minä menen minne tahansa sinun kanssasi.”

Inanista lähtee onnellinen murahdus.

Tämä ei mennyt, kuten sen suunnittelimme”, Inan sihahtaa, ”mutta…”

Mutta olemme olleet täällä jo kauan.”

Olemmeko häviäjiä, jos vain lähdemme? He eivät enää muista, että heidän kansansa nöyryytti meitä ja tuhosi omamme!”

Mutta me olemme heille nyt jotakin väkevämpää kuin kitunut kansa, joka lähti kostoretkelle. Me olemme ledenga.”

Inan vetäytyy kauemmas.

Me olemme kaiken tämän yläpuolella, ja voimme vihdoin jättää tämän taa. Ihmiset täyttävät valtatyhjiönsä ja ymmärtämättömyytensä väkivallalla ja pelolla. Antaa heidän riehua. Me olemme vihdoin vapaita tästä kierteestä.”

Inan kiristelee hampaitaan.

Tule, Inan. Mennään.”

Inan tuijottaa kaatunutta kuningasparia lattialla. Veren tuoksu on huumaava.

Tämä maa ei saa enää uusia noitia”, Inan hymähtää. ”Mitähän he keksivät?”

Se ei ole enää meidän murheemme. He saavat rauhassa tuhota itse itsensä.”

Olet oikeassa.”

Inan menee lähemmäs, vetää Agnosin vyötäisiltä lähelleen. Hänen omansa, veri hänen veressään. Saman kansan jäsenet, veriveljet. Viholliset. Rakastavaiset. Inan tietää, että hän selviäisi mistä vain, kunhan Agnos olisi siinä hänen kanssaan. Agnos vie veriset kätensä Inanin huulille, Inan nuolaisee ja katsoo miestä silmiin. Agnos kiskaisee Inanin lempeästi huulilleen ja suutelee. Tästä kaikki alkoi ja tähän kaikki loppuu. Iholle.

Mennään”, Inan myötäilee Agnosin sanoja, ”mennään, täällä ei ole meille enää mitään.” Inan tarttuu Agnosiin ja kävelee tämän rinnalla halki salien, jossa haarniskoihin sonnustautuneet miehet vielä makaavat magian tainnuttamina. He kävelevät halki aiheuttamansa kaaoksen ja tietävät, että se jää tänne. Agnos haisee vereltä, Inan hyväksyy sen ja rakastaa sitä. Tämä on heidän luomuksensa, tämä kuhiseva sotku, tämä maailma sellaisena kuin ihmiset sen tuntevat.

Kaksi muinaisinta kävelevät viimein pois, aika on ummessa. Maailma saa jatkaa yksin.

Jumalten verta: luku 45

Luku 45: Loppukiri


Medaljonki kiiltää yössä. Huppupäinen pitkä nainen tuijottaa sitä pitkään, Leah huomaa vapisevansa. On selvää, keitä he ovat ja minne matkalla, ei ole aikaa naamioida Ofeliaa. Laivan kapteeni tietää, mitkä riskit ovat. Ne ovat tässä, luettavissa verisen prinsessan kasvoilta. Leah voi vain rukoilla, että Meldan medaljonki pelastaa heidät.

Tiedättekö todella, mitä olette tekemässä?”

Ei, eivät he tiedä, mutta heillä ei ole vaihtoehtoja. Nainen hymähtää saamalleen hiljaisuudelle.

Niin arvelinkin. Ymmärrättekö kumpikaan, miten iso palvelus tämä on? Sinä olet hitto soikoon prinsessa”, nainen sanoo nyökäten Ofelialle.

Ssh!” Leahista pääsee.

Täsmälleen. Tämän tytön olemassaolosta ei voi edes mainita tämän maan pinnalla ilman, että pitää hyssytellä. Mitä sinä kuvittelet sen maksavan minulle, jos te jäätte kiinni?”

Te voitte aina näytellä, että ette tienneet meidän olevan laivassanne.”

Naisen kulmat kohoavat. Leah ymmärtää, ettei kapteeni ole häntä kovin paljon vanhempi. Noita. Tämä on noita. Sinä tulet noidan pelastamaksi.

Nainen pujottaa medaljongin viittansa alle ja huokaa syvään. Sitten hän viittoo Leahin ja Ofelian laskusiltaa pitkin kannelle. Hän ehtii piilottaa kaksikon omaan hyttiinsä ennen kuin ketään saapuu paikalle.

Te pysytte täällä”, nainen sanoo madaltaen ääntään. ”Ei pihahdustakaan.”

Ettekö te tahdo tietää, miksi olemme tässä?”

Te annoitte minulle jo syyn.” Nainen taputtaa rintataskuaan, jossa medaljonki lepää. ”Me noidat olemme solidaarisia tietyissä asioissa. Melda saa selittää tilanteen minulle myöhemmin. Jos hän kokee tämän parhaaksi vaihtoehdoksi, tämän täytyy olla sellainen.”

Leah nyökkää. Hän ei ole koskaan ymmärtänyt, että noidat ovat kuten he, eläviä ja hengittäviä olentoja, jotka verkostoituvat, vihaavat ja rakastavat. Noidatkin ovat ihmisiä.

Tämä on tavallinen kauppalaiva. Me kierrämme etelärannikon saaret, jätän teille kartan, tutkikaa itse, missä haluatte jäädä pois. En tule joka saaren kohdalla tarkistamaan teitä, joten kuunnelkaa itse tarkasti. Te varmasti tiedätte jotakin naapurisaaristamme. Älkää menkö minnekään liian lähelle, mutta älkää myöskään liian kauas.”

Nainen tiputtaa kartan Leahin syliin.

Pysykää valppaina.”

Kun Leah ja Ofelia jäävät kaksin, hiljaisuus on hetken hengittämätön. Sitten Ofelia käpertyy aivan Leahin kylkeen kiinni saaden Leahin koko kehon kihelmöimään. Hän silittää tytön pehmeitä vaaleita suortuvia ja painaa pienen suukon tämän päälaelle. Sitten hän huomaa, että Ofelian haavat vuotavat yhä. Hän repäisee yhdellä nopealla repäisyllä hihastaan kaistaleen ja sitoo Ofelian haavan sillä.

Koeta kestää”, Leah kuiskaa vasten Ofeliaa, ”ei enää pitkään.”

Ofelia näpertää karttaa heidän edessään.

En tiedä lainkaan, mikä meitä odottaa.”

En minäkään”, Leah myöntää.

Leah ajattelee lumisia metsiä, lapsuutensa maisemia. Noitia, verta, kaikkea sitä, joka on aina sotkenut hänen elämänsä, mutta joka on tutumpaa kuin mikään. Mutta tuttua on myös haave uudesta, toisenlaisesta elämästä. Seikkailusta. Tuntemattomasta. Sen haaveen kanssa hän on kasvanut aikuiseksi, ja sen hän jakaa tämän tytön kanssa. Leah silittää Ofelian leukaperiä, tuijottaa pitkään tytön sinisiin silmiin. Sitten hän painaa suudelman tämän huulille sen merkiksi, että hätää ei olisi, pian he olisivat turvassa.

*

Oksennus tulee vasta kotikadun kulmalla. Melda vapisee paikallaan eikä kykene nousemaan ylös. Luomien takana pyörii kuva äidistä, jonka suolet repsottavat keskeltä vatsaa. Veren ja sisälmysten pistävä haju. Meldaa pyörryttää. Hän oli askeleen päässä oman äitinsä tappamisesta, ja sitten tapahtui liikaa. Melda tuntee olevansa jälleen lapsi, joka ei osaa tehdä mitään ilman, että äiti kertoo. Ja nyt äiti on poissa, kuollut, raadeltu. Rakastamansa jumalan toimesta.

Kyyneliä valuu valtoimenaan, vaikka Meldan piti päästää Allyria pois. Äidin ei pitänyt enää koskaan määrittää hänestä mitään, ja tässä hän jälleen on, pelkäämässä ja itkemässä. Kaaos sallii hänen koota itsensä rauhassa, ketään ei pyöri näillä kulmilla katsomassa. Muinaiset olennot ovat todella onnistuneet sotkemaan tässä maassa kaiken.

Kun Melda pääsee kotiin, hän lyhistyy uudelleen eteiseen. Roland löytää hänet siitä vasta usean minuutin päästä. Tällä kertaa veli tuntuu muistavan, kuka hän on, ja se sekä lämmittää että korventaa Meldan rintaa tälläisena hetkenä. Hän muistaa äitinsä sanat. On Allyrian syytä, että Rolandiin sattuu.

Melda, sisko rakas, mikä on?”

Äiti… äiti on…”

Äiti ei satuta meitä enää. Melda. Ei satuta.”

Ei! Hän on poissa!”

Mitä?”

Itkien Melda kertoo kaiken. Aivan kaiken alkaen muinaisten olentojen hurjista valkeista silmistä ja äitinsä petoksesta. Siitä, että heidän äitinsä oli se, jonka vuoksi he joutuvat elämään näin.

Hän teki tuon sinulle. Hänen vuokseen sinä unohdat ja katoat.”

Rolandin ilme on lähes murheellinen. Mies on aina tasainen ja rauhallinen, kylmäkin, kenties, mutta tällaista ilmettä hänellä ei ole koskaan ollut silloin, kun hän muistaa, kuka on.

Minä en muistanut sitä. En todellakaan.” Roland painaa vaalean päänsä alas.

Me olemme kaiken tämän aikaa etsineet syyllistä ties mistä, ja syyllinen oli oma äitimme.”

Enää ei tarvitse juosta”, Roland kuiskaa. ”Melda. Me olemme vapaita.”

Olemmeko? Olemmeko! Minä olen elänyt koko elämäni hänen varjossaan! Mitä tässä maailmassa tapahtuu nyt? Meillä on valtatyhjiö, äidillä ja Alarickilla ei ollut edes lapsia ja prinsessa on matkalla toivon mukaan aivan saatanan kauas täältä.”

Me voimme alottaa alusta!”

Entä, jos sinä unohdat itsesi joku päivä lopullisesti? Sitä minä pelkään. Sitä kaikkein eniten. Älä jätä minua… älä jätä minua, rakastan sinua yli kaiken, ja minua pelottaa olla yksin, on aina pelottanut… ole kiltti äläkä unohda…”

Roland kietoo kätensä tiukasti Meldan ympärille, vetää naisen syliinsä ja silittää pitkin vedoin tämän mustaa päätä.

Voi, rakas, sitäkö sinä pelkäät? Me löydämme kyllä keinon. Jos emme magiasta, niin jostakin muusta. Maailma tulee muuttumaan paljon kaiken tämän jälkeen. Joka tapauksessa minä en jätä sinua yksin. Olen aina ollut sinun vierelläsi.”

Kyyneltensä lomasta Melda kurottaa katsomaan veljeään. Tämä on oikeassa. Veli on aina ollut siinä, katsonut, kuinka hän on kasvanut pienestä kipeästä tytöstä naiseksi, joka ei vieläkään tunne itseään kunnolla. Melda on ollut veljestään mustasukkainen, tehnyt kaikkensa, jotta tämä näkisi hänet jo nuorena. Melda ei ole edes yrittänyt kävellä tilanteesta pois, tämä on hänen kieroumansa, ja hän kantaa sen loppuun saakka. Hän ei osaa syttyä kenenkään muun katseesta kehollaan kuin veljensä.

Ajatteletko sinä koskaan, että se, mitä me teemme, on väärin?”

Veli pudistaa päätään.

En. En ajatellut silloinkaan, kun viettelit minut, ja kun ymmärsin ensimmäistä kertaa, että olin aina halunnut vain sinut.”

Melda raottaa huuliaan. Ehkä jotain meni hänen sisällään joskus rikki. Ehkä hän ei ole koskaan ehjä ollutkaan. Hän ei yksinkertaisesti pysty ajattelemaan sitä nyt. Hän painaa huulensa veljensä omille ja kiskoo tämän päälleen, eikä anteeksianto tule, pelkkä turtumus vain.

Mutta Melda ei välitä. On suurempia asioita kuin onnellisuus. On suurempia asioita kuin kullanhohtoiset päivät ja rauhalliset yöt. Meldan sydän on aina ollut levoton, hän on juossut juoksemasta päästyäänkin, eikä palo hänen sisällään ole vielä lakannut. Mutta veli on tässä, ja tämä on hänen paikkansa. Nämä turtuneet ja kipeät läheisyyden hetket, joista hän ei päästäisi irti koskaan.

*

Me emme voi vain jäädä lopuksi elämäämme tänne. Emme voi”, Vala huokaa Aarille, joka seisoo kauempana sillasta. ”Maailmassa tapahtuu jotain, etkö sinä tunne sitä?”

Vala pitää kättä rinnallaan, ylimääräinen sydämenpala hänen sisällään poukkoilee. Vala ei tällä kertaa maista verta suussaan, mutta jotakin tapahtuu, sen hän tuntee ruumiissaan.

Sisko… Me olemme paenneet suoraan linnasta. Kuningas tappaa meidät sillä sekunnilla, kun saa meidät silmiinsä. Sotkimme kaiken pahasti.”

Paholainen sanoi aikovansa jotakin. Entä, jos jotain tapahtuu? Tai on jo tapahtunut? Emmehän me voi näinkään elää, paeta kuin viemärirotat.”

Mitä muutakaan me voimme? Me olemme noitia nyt, ja noitien kohtalo on pysytellä piilossa.”

Kunpa Vala olisi vielä yhteydessä Meldaan, Melda voisi kertoa, mitä tehdä. Kunpa edes joku voisi kertoa, mitä tehdä, miten elää tätä kituvaa elämää. Mutta Vala on kyllästynyt elämään muiden ohjailemana, muiden ehdoilla.

Tätähän meidän elämämme on aina ollut”, Aari jatkaa, ”matelemista suunnasta toiseen.”

Minä olen kyllästynyt siihen, ja niin olet sinäkin, sinähän rakastit sitä, millaista elämämme oli linnassa.”

Niin rakastin, enkä olisi koskaan luopunut siitä, saati paikastani kuninkaan vierellä. Mutta meidän tilanteemme nyt vain on tämä.”

Sen ei tarvitse olla! Me emme ole tehneet mitään väärää!”

Paitsi vapauttaneet jumalan ja aiheuttaneet kaaosta.”

Ihmiset itsehän tässä sen kaaoksen ovat luoneet! Minä kuulin kammottavia asioita suoraan Agnosilta. Me ihmiset olemme mätiä, olemme tehneet paljon väärää. Tule, minä tahdon mennä kaduille, tahdon nähdä, mitä tuolla todella tapahtuu.”

Vala, se ei ehkä ole hyvä idea. Sinä saatat olla oikeassa asioiden laidasta, mutta se ei ole ennenkään taannut mitään meidän kaltaisillemme.”

Minä olen kyllästynyt pelkoon. Olen lopen kyllästynyt siihen.”

Vala ajattelee äitinsä hautaa. Menetettyjä toiveita, joita hän on kantanut sisällään. Hänen äitinsäkin oli rohkea, teki asioita, joilla ansaitsi paholaisen kunnioituksen. Vala on kyllästynyt verhoamaan päänsä hupulla, suojaamaan kasvojaan, varastamaan ruokansa ja elämään kuin joku, jolla ei ole oikeutta näyttää kasvojaan.

Minä aion mennä katsomaan, mitä kaduilla ja linnalla tapahtuu. Jos tahdot jäädä tänne, niin jää, en minä sinua pakota. Mutta minä menen.”

Aari tuijottaa siskoaan hetken. Sitten tämä kiskoo hupun tiukemmin suojakseen ja seuraa Valaa kaduille.

*

Lon koko kehossa tykyttää. Magiaa on käytetty enemmän kuin vuosiin, ja koko keho tuntuu raskaalta kuin jokin ylimääräinen, jota raahata mukanaan. Jalat painavat kuin lyijy, mutta Lo onnistuu pakenemaan aurinkoiseen päivään.

Kadut ovat täynnä ihmisiä, kaaos on alkanut levitä. Lo ohittaa kaikki, hän tietää, ettei täällä ole ketään, joka voisi nyt pysäyttää hänet. Mikään voima ei pure häneen nyt, kun menneisyys palaa karrelle ja kaikki maailmassa on pelkkä muistutus siitä, että häneen on sattunut turhaan kaiken tämän ajan. Hänellä piti olla tarkoitus. Merkitys. Se oli ainoa syy, jonka vuoksi hän suostui nielemään kipunsa.

Vidar. Vidar, missä sinä olet?

Majatalo on tyhjillään, vain baarimikko ja muutama vakioistuja nököttävät paikoillaan. Lo juoksee tiskille paniikkia eleissään.

Hei, sinähän olet se…”

Onko Vidar käynyt täällä?”

Mies pudistaa päätään.

Ei käynyt edes hakemassa tavaroitaan. Mutta kuule, minä sain ymmärtää, että sinä –”

Tein vaikka mitä helvetin hälyttävää, tiedän, mutta juttu on nyt se, että minun on löydettävä Vidar.”

Missä sinä olet oikein ollut? Eikö sinut viety kuninkaanlinnaan?”

Kuningas on kuollut, ja kuningatar myös.”

Miehen silmät suurenevat.

Mitä…”

Minä tahdon löytää Vidarin. Missä hän on?”

En tosissaan tiedä.”

Lo nyökkää.

Kiitos. Ja anteeksi.”

Kun Lo kääntyy ympäri ja on aikeissa rynnätä takaisin kuhiseville kaduille, majatalon ovi käy. Mies, joka seisoo ovella, saa Lon miltei likistymään takaisin vasten baaritiskiä. Vidarin tukka on sotkussa ja vaatteissa on verta siellä täällä, mutta silmät ovat kirkkaat ja ne katsovat suoraan Lohon.

Lo…”

Vidar.”

Lo juoksee ovelle, tarttuu Vidaria ranteesta ja kiskoo miehen ulos, keskelle aurinkoista katua. Vidar tuijottaa Lota pitkään kykenemättä sanomaan ensimmäistäkään sanaa. Lo ei kykene uskomaan, että Vidar on siinä, Vidar, jonka hän miltei tappoi, Vidar, joka miltei tappoi hänet.

Lo tietää, että hätiköidyt päätökset eivät ole pelastaneet häntä ennenkään. Mutta Vidar on siinä, yhä elossa, eikä Lo saata muuta kuin vetää miehen itseään vasten ja suudella tätä pitkään. Kun Vidar sulaa kiinni suudelmaan ja vie kätensä hänen selkäänsä ja rutistaa, Lon sisällä palaa kaunein liekki.

Rakastan sinua”, Lo hengähtää suudelmien lomassa, ”rakastan sinua niin paljon…”

Vidarin käsi pysähtyy Lon poskelle, ja sen hellästä kosketuksesta Lo tietää, että mies on vihdoin tässä. He eivät ole karkaamassa toisiltaan.

Kaikki on ohi. Ihan kaikki”, Lo kuiskaa.

Anna minulle anteeksi.”

Ei, anna sinä minulle anteeksi, etten koskaan kertonut. Minä lupaan kertoa sinulle vielä kaiken siitä pojasta, johon rakastuit. Paholaisen kasvattamasta pojasta.”

Onko hän nyt poissa? Paholainen? Teitkö sinä…”

Hän luopui minusta. Minä en pystynyt enää…” Lo nielaisee. Hän ajattelee kuningasta, joka jäi verisenä makaamaan oman salinsa lattialle. Kuollutta miestä. Isää. ”En pystynyt enää mihinkään. Sain tietää paljon. Liikaakin.”

Vidar vain nyökkäilee sivellessään Lon poskea.

Tässä maailmassa taitaa vallita melkoinen kaaos.”

Lo nyökkää.

Niin todella taitaa. Kuningas ja kuningatar ovat kuolleita molemmat.”

Apua… ajatella…”

Lo painautuu tiiviisti vasten Vidaria, imee tämän tuttua, turvallista tuoksua sisäänsä. Tähän hän haluaisi jäädä, jos mies vain ottaisi hänet.

Vidar…”

Niin?”

Haluatko sinä minut? Kaiken tämän jälkeen?”

Vidar tuijottaa häntä pitkään ja hymyilee.

Minä rakastan sinua, Lo.”

Mutta haluatko sinä minut yhä tähän? Vierellesi.”

Aina”, Vidar kuiskaa ja vetää Lon uudelleen suudelmaan.

Siinä on hyvä. Kaiken loppu ja kaiken alku, tässä hetkessä. Lo sallii itsensä tuntea kaiken, mitä hänen uupunut ruumiinsa hänelle kertoo. Se riittää, sillä hän on tässä, vihdoin turvassa, vihdoin vapaa.

Jumalten verta: luku 44

Luku 44: Eteenpäin


Korkealla puussa raakkuva korppi, kuolemaa odottava eläin. Metsästäjien huudot ja noidan juoksuaskeleet. Inanin punaisena leimuavat hiukset. Sellaisena Lo lapsuuden muistaa. Hänen piti aina laskea kymmeneen, että paha menisi pois. Inan opetti sen hänelle, mutta paha tuli aina takaisin, yleensä Inan toi sen tullessaan. Inan ei koskaan ymmärtänyt, että juuri hän oli se, joka väänsi Lota kasaan; hän oli se, jonka sydämenpala sykki rinnassa eikä antanut lapselle sijaa hengittää.

Lapsuuden muisto leijuu Lon mielen laitamilla, kun hän katsoo kovalla lattialla makaavaa kuningasta, jonka veri piirtää kuvioitaan lattiaan. Tämä mies olisi voinut olla hänen isänsä. Millainen lapsuus hänellä sitten olisi ollut?

Lo ei osaa surra. Hän ei osaa ajatella pitemmälle kuin jos. Hänelle on aina ollut vain Inan, elämä pohjoisen metsissä. Ja sitten tuli noidanmetsästys ja Vidar. Lo ei anna itselleen lupaa ajatella miestä täällä, sillä jos hän antaa ajatustensa virrata Vidariin, hän ei pääse täältä hengissä pois.

On kuningattaren vuoro kävellä lähemmäs muinaisia olentoja. Melda ojentaa kätensä kohti äitiään, älähtää aavistuksen, mutta mikään ei pysäytä ylpeää naista. Lo näkee jo, miten tämä päättyy, ja se saa hänen sisuksensa puristumaan kasaan.

Kuningattaren ryhti on täydellinen, mustat hiukset valuvat vapaina selkään. Kohotettu pää ja siistitty, pikimusta mekko. Kaikki kuningattaressa on läpäisemätöntä. Lo ei erota ilmettäkään tämän kasvoilta, kun tämä lähestyy miestä, jonka eteen on tehnyt kaiken.

Mekö olemme seuraavia? Minä, lapseni ja paholaisen lapsi?”

Agnos vain kallistaa päätään. Lota hirvittää, miten kauniilta he näyttävät yhdessä, jumala ja kuningatar. Molempien sävyt ovat kylmät ja aura täydellisen etäinen.

Tahdon tietää erään asian. Mitä minun tappamiseni hyödyttää?”

Agnos hymyilee huulillaan, jotka ovat sydänten syömisestä punaiset.

Tämä kansa jää ilman hallitsijoita.”

Sen minä olisin itsekin osannut päätellä”, Allyria hymähtää.

Mitä tapahtuu kansalle, jolla ei ole enää hallitsijaa? Me tahdomme vain viimeistellä vuosisatojen työn. Kansa menettää samalla kaiken, mihin on uskonut. Hallintonsa ja jumalansa.”

Sinä et siis koskaan tahtonut auttaa minua laillistamaan ja levittämään magiaa?”

Olisin voinut. Se olisi hyödyttänyt minua kovasti. Mutta kaikki meni eri tavalla kuin suunnittelin.”

Entä sinä? Sinun suunnittelemasi tuho?” Allyria kysyy katsoen Inaniin.

Se järjestyy”, Inan sanoo hiljaa.

Kuningatar nyökkää.

Selvä.”

Oletko todella noin vapaaehtoinen pääsemään hengestäsi? Entä tyttäresi tuolla?”

Minä kunnioitan omaa henkeäni yli kaiken. Lapset eivät ole koskaan olleet minua varten tässä maailmassa. Mutta minä tunnistan oman loppuni, kun se tulee, ja otan sen mieluummin sinun käsissäsi kuin kenenkään muun.”

En ole koskaan ymmärtänyt sinua, Allyria.”

Nainen hymyilee.

Ei sinun tarvitsekaan. Minä olen aina pitänyt itse kiinni itsestäni.”

Silti sinä rakastit minua.”

Niin rakastan.”

Agnos hymyilee. Ilmeessä on jotain aidon hellää. Sekunnit ennen myrskyä. Sitten Agnos painaa kätensä Allyrian sisälle, ja Lo hätkähtää taaksepäin, kun hän näkee Agnosin tarttuvan naisen sydämeen. Yhdellä voimakkaalla riuhtaisulla Agnos repii sydämen irti Allyrian rinnasta. Jotakin muuta irtoaa mukana, hetken näyttää kuin Agnos tyhjentäisi naisen kokonaan. Kun Allyria kaatuu maahan, hänen sisuksensa pyrkivät ulos keskeltä vartaloa, mutta kasvonsa ovat ilmeettömät ja tyynet. Silmät tuijottavat suoraan ikuisuuteen, niiden pisteliäs katse säilyy samana kuolleenakin.

Ensimmäinen reaktio lähtee Meldasta. Nuori nainen putoaa polvilleen maahan ja itkee kuin lapsi. Näky, jota Lo ei olisi koskaan uskonut todistavansa. Inan pelotteli häntä aina lapsena noidilla, ja tässä hän näkee noidan, joka on lähempänä ihmistä kuin hän on kenties koskaan ollut. Melda tuijottaa äitinsä runneltua ruumista ja itkee täysin vilpittömästi.

Mitä täällä tapahtuu? Mitä…” Melda itkee. Lo vastustaa halua kumartua naisen luo ja silittää tämän selkää. Sen sijaan Lo kohtaa Inanin ja Agnosin silmästä silmään.

Teloitatteko te meidätkin?”

Emme”, Inan sanoo, ”vaikka olen pettynyt sinuun. Erittäin pettynyt.”

Mutta sinä tiedät, etten suostu siihen, mitä olet aina minulta halunnut. En pysty olemaan sinun kätyrisi. En kaiken sen jälkeen, mitä täällä on tapahtunut.”

Tiedän sen kyllä.”

Joten olet kasvattanut minut turhaan alaiseksesi. Kaikki se kipu, kaikki ne piilotetut kyyneleet… Helvetti, Inan, minä olen ihan sekaisin. Turhan takia.”

Ei turhan, jos päätät uskoa niin.”

Annatko sinä minulle neuvoja sen jälkeen, kun olet tuhonnut minut läpikotaisin? Ja turhaan! Rankaisisit minua edes! Hakkaa tai raiskaa minut, tee nyt jotain, älä vain päästä minua pois! Minähän olen sinulle pettymys.”

Inan ei räpytä silmiään kertaakaan.

Meille ei ole tässä maailmassa enää mitään”, Inan sanoo sipaisten jälleen Agnosin kättä. Verta tahriintuu hänen omaankin käteensä. ”Me olemme pian saaneet tarpeeksemme. Lorelei, minä olen sanonut sinulle jo sanottavani. Minä rakastan sinua aina enemmän kuin kukaan muu.”

Olet väärässä.” Lo ajattelee Vidarin karheita käsiä pienellä kehollaan. Vidarin parransänkeä, joka kutittaa vasten poskia. Vidarin pehmeitä, hurjia mustia kiharoita. ”Olet väärässä. Minä olisin halunnut omakseni sen elämän, jonka hukkasin, koska minun piti olla olemassa vain sinulle.”

Lo huokaa syvään ja nyökkää kohti Meldaa.

Entä hän sitten? Hänkin on pelkkä pelinappula, hän ja hänen äitinsä, jota viskoitte joka suuntaan pelilaudallanne.”

Hän saa mennä, hänen ei alun alkaenkaan pitänyt olla täällä.”

En voi uskoa, että tämä päättyy näin. Päästät minut noin vain pois. Vai onko tämä jokin ansa? Te aiotte tuhota ihmiset joka tapauksessa.”

Me jätämme tuhon teille.”

Minä en ymmärrä.”

Tulet ymmärtämään.”

Helvetin helvetti.”

Emme aio jäädä tähän maahan.”

Lo hätkähtää.

Me lähdemme pois”, Agnos täsmentää. ”Jätämme tuhon teille.”

Täällä ei ole meille enää mitään. Kuningaspari on kuollut ja maailmanne sekasorron partaalla. Me olemme vapaita elämään elämäämme jossain muualla.”

En saata uskoa tätä. Näette kamalan vaivan tuhotaksemme meidät, ja sitten… lähdette pois?”

Se on aina kuulunut suunnitelmaan. Me olemme ikuisia ja vapaita, ja me elämme täällä ikuisesti myyttinä. Meidän antamamme lahja, magia, ajaa teidät vielä loppuunne. Olemme tehneet tarpeeksi kuluneina vuosisatoina. Kuningaspari hoiti loput sotkemalla kuviota entisestään.”

Etkö sinä aiokaan tappaa kaupungillista ihmisiä?”

En olisi pystynyt siihen ilman noitiani, ja sekä sinä että kaksoset olette jo poissa laskuista. Te olette osaltanne aiheuttaneet jo tarpeeksi kaaosta.”

Lo vain tuijottaa Inanin kovia piirteitä keksimättä enää mitään, mitä sanoa.

Tarvitseeko kenenkään enää kuolla?”

Sekö sinua huolettaa? Vaikka olet itse tappanut noitia itseinhossasi?”

Vastaa kysymykseeni”, Lo sanoo tuntien itkun kutittelevan kurkkuaan. Ei enää kuolemaa. Katse hakeutuu väkisinkin verilammikkoihin lattialla.

Ei, kenenkään ei tarvitse kuolla meidän käsissämme. Se kaaos, joka täällä seuraa, on teidän omanne.”

Lo vain nyökkäilee. Kauempana lattialla Melda on saanut itseään kokoiltua ja tuijottaa nyt äitinsä raadeltua ruumista. Ei kenenkään pitäisi joutua tähän pisteeseen.

Melda. Melda, lähdetään täältä”, Lo sanoo hiljaa.

Nainen nostaa päätään ja nyökkää vaisusti. Silmien takana ei hetkeen erotu ketään. Lo kääntyy takaisin Inanin ja Agnosin puoleen.

Ovatko nämä hyvästit, Inan? Te lähdette pois ja minä…” Lo ei tiedä, mitä tekee. Miten elämä voi jatkua kaiken tämän jälkeen? ”Me emme taida nähdä enää koskaan.”

Inan kurottaa silittämään Lon poskea. Käsi on kylmä ja veressä, veri piirtää viivan Lon poskeen.

Minä elän sinussa aina.”

Niin elät, Lo ajattelee, eikä ajatuksessa ole hiventäkään lohtua.

Rakastan sinua aina, Lorelei.”

Lo vetäytyy kosketuksesta ja jää katsomaan kahta mahtavaa olentoa, jotka seisovat pitkinä ja hurjina salissa. Tämä maailma on heille kenties jo menetetty, mutta Lo tietää, että hänelle on vielä maailma, joka häntä odottaa. Jos se vain huolisi hänet takaisin.

Lo noukkii Meldan mukaansa lattialta. Kuinka kohtalot limittyvätkään yhteen, nämä kaikki toisiinsa liittyvät elämät. Kuka on kenenkin vanhempi, kuka kasvattaja, Lo ei ole enää varma, onko millään sellaisella väliä.

Vartijoita on tuupertunut kaikkialle, Lon päätä jomottaa. Hän päästäisi pian otteensa heistä.

Minne sinä menet? Onko sinulla paikkaa, jonne…” Lo aloittaa katsoessaan Meldaan. Nuori nainen riiputtaa päätään, menetys lepää raskaana tämän eleissä.

Minulla on yhä joku, jota rakastan”, Melda kuiskaa. Nainen kuulostaa aivan lapselta. ”Minä aion elää päivän kerrallaan.”

Samoin”, Lo sanoo, ja pelkkä ajatus Vidarista polvillaan maassa pelkäämässä häntä saa hänet värisemään. Silti hän aikoisi yrittää. Ei ole muita. On vain Vidar ja tämän suuret, rakastavat kädet. Lo pyyhkii verta poskeltaan, mutta se ei lähde. Eletty elämä lepää hänessä merkkinä.

Onnea matkaasi”, Lo sanoo naiselle, jota ei tunne, mutta joka on kohdannut saman kuin hän. Nainen hymyilee. Pelätyn noidan kasvoille kipuaa varovainen hymy, ja se on aidointa, mitä Lo on hetkeen nähnyt.

Kiitos. Sinulle samoin.”

Kun Lo kääntyy, Melda on jo mennyt. Tavalliset noidat kulkevat omia reittejään. Lo ei enää tiedä, mitä tehdä, miten kulkea ilman, että kaikki yhdistävät hänet tapahtuneeseen. Inan ja Agnos saisivat synnyttää kaaoksensa, Lo tahtoo vain pois paikalta.

Ulkona paistaa aurinko. Se tuntuu irvokkaalta kaiken tapahtuneen jälkeen. Lo ei ole varma, mitä tuntee vai tunteeko mitään, sydän vain läpättää rinnassa ja koko keho tuntuu turtuneelta ja etäiseltä. Mutta aurinko paistaa silti, ja siitä kaikki alkaa.

Jumalten verta: luku 43

Luku 43: Myytit


Näin elämät päättyvät. Jumalat tulevat lunastamaan sen, mikä heille kuuluu. Lo ei osaa muuta kuin tuijottaa, kuinka kahden ikivanhan olennon läsnäolo hiljentää koko salin. Kuningas laahautuu kauemmas, miehen piirteet ovat silkan pelon vangitsemat. Samalla kuningattaren ilme muuttuu, naisen piirteet pehmenevät. Kuningatar tuijottaa suoraan Agnosiin.

Lon koko olemus on kuin lasia, joka murtuisi pienimmästäkin iskusta. Lo yrittää muistaa kaiken, mitä on tapahtunut sitten etelään tulon, ja hänen pieni ruumiinsa miltei hajoaa kaiken sen alle. Ja nyt Inan on siinä. Hän voi vihdoin irrottaa elämän kestäneen otteensa.

Me tiedämme, kuinka tämä päättyy”, Inan toistaa, tällä kertaa vierellään olevaa Agnosia hipaisten. Lo muistaa, miten Inan puhui miehestä. Inanin piti repiä Agnosin magiaa pumppaava sydän irti rinnasta.

Agnos…” Kuningattaren ääni on matala ja hurja, äänestä kuultava kiihko miltei pelottaa Lota. ”Agnos, kuka hän on?”

Inan”, Lo huomaa sanovansa ennen kuin ajattelee. ”Hänen nimensä on Inan, ja sinä tunnet hänet jo. Te kaikki tunnette. Te olette pelänneet häntä, ja tässä hän nyt on.”

Kuningattaren silmät suurenevat.

Miksi te…” Kuningattaren katse siirtyy Agnosista Inaniin ja toisin päin.

Sen minäkin tahtoisin tietää”, Lo hymähtää. ”Edellisen kerran, kun puhuimme Agnosista, Inan, sinä olit sitä mieltä, että revit sydämen hänen rinnastaan.”

Naurua. Tummaa, syvää naurua, joka kaikuu koko salissa. Inan nauraa. Muut säpsähtelevät, Lo vain tuijottaa. Hän on kasvanut miehen eläimellisten äänten saattelemana. Silti Lo ei voi olla ajattelematta, että vaikka hän on tilassa ainut, joka tietää tarkalleen, mitä nämä olennot ovat, hänellä ei ole aavistustakaan siitä, miten vallitseva jännite purkautuu.

Inanin käsi hakeutuu Agnosin kaulalle ja kiskaisee miehen lähemmäs. Agnoskin hymyilee, eikä Lo ole koskaan nähnyt sellaista hymyä kenenkään ihmisen kasvoilla. Inan hyväilee Agnosin kaulaa ja rintakehää, painaa päätään lähemmäs, tuntuu imevän miehen tuoksua sisäänsä. Siihen Inan jää, kosketusetäisyydelle, ja Lo näkee, että suurin valhe on tässä, heidän kaikkien edessään.

Viholliset. Jumala ja paholainen. Kaksi erilaista voimaa, erilaista nimeä, jotka ovat syntyneet ihmisten suussa. Lo tietää Inanin kaivanneen vihollistaan, mutta tässä salissa, tässä kirotussa valossa hän ymmärtää, että ’vihollinen’ on pelkkä valhe, todellisuus on tässä, vain hiuksenhienossa etäisyydessä kahden ikivanhan olennon välillä. Läheisyydessä, joka säkenöi heidän välillään.

Te ette ole vihollisia”, Lo sanoo tuntien olonsa typeräksi. Mies, joka on aina kertonut hänelle kaikesta, jätti kertomatta kaikkein olennaisimman.

Me olisimme voineet olla”, Inan hymähtää. ”Me olemme samaa verta, kaksi vanhinta. Me kuljimme täällä kauan ennen teidän kansanne tuloa, ja me näimme omiemme luhistuvan ja kuolevan. Me näimme, mitä te teitte meidän omillemme, me katsoimme teidän tuhoavan kulttuurimme.”

Ja me annoimme teille lahjan. Magian.”

Minä en hyväksynyt sitä, vietin vuosia kiroten Agnosia, joka antoi lahjan meidät tuhonneille ihmisille”, Inan sanoo sivellen kädellään Agnosin rintakehää. ”Me olisimme voineet olla vihollisia, jos emme olisi kasvaneet ymmärtämään toisiamme. Mutta me olimme viimeiset eikä meillä ollut muuta kuin toisemme.”

Minä sanoin Inanille, että odota, tämä lahja ei ole ilmainen ihmisille. Ihmiset eivät osaa käsitellä mitään niin suurta. Odota vuosisata, kenties useampi, ja katso, kuinka se tuhoaa ihmiset.”

Ja nyt me olemme vihdoin siellä. Kaikki säikeet on punottu ja aika on lopussaan. Te olette tuhonne partaalla.”

On Allyrian vuoro nauraa. Kuningattaren ääni tuntuu irralliselta.

Agnos? Oletko tosissasi? Tämän kaiken aikaa sinä olet pitänyt paholaista sydämessäsi ja toivonut, että voitte yhdessä tuhota ihmiset, jotka tuhosivat teidän omanne? Siitäkö tässä on todella kyse? Te olette leikkineet meillä kuin sätkynukeilla.”

Sinä toivot, että tekisin kaiken vuoksesi. Että rakastaisin sinua.” Agnosin äänestä ei erota tunnetta. ”Sinä olet hyvä nainen ja olen pitänyt sinusta niin kuin te pidätte lemmikeistä, jotka heiluttavat teille häntäänsä ja tekevät työtä vuoksenne.”

Kuningattaren silmät siristyvät.

Magia, jonka sinä tahdoit kanssani laillistaa ja levittää kaikkialle maahan, on siis pelkkä ase? Keino saada ihmiset sotimaan ja vihaamaan toisiaan?”

Täsmälleen. Kaikki, mitä teille on sanottu, on ollut teatteria, jonka tehtävä on ollut sotkea teidän päänne lopullisesti.”

Lo nieleskelee. Teatteria. Koko hänen lapsuutensa. Yksi ainut tehtävä, ja nytkö nämä olennot väittävät, että silläkään ei ollut merkitystä?

Inan.”

Olento värähtää. Punaiset hiukset keinahtavat.

Tarkoititko sinä koskaan mitään, mitä sanoit? Oliko minulla tarkoitus?”

Tekisikö se elämästäsi merkityksekkäämpää, jos olisi?”

Aiotko vain kiertää kysymyksen?”

Oli sinulla tarkoitus. Minä todella odotin sinun onnistuvan, mutta näyttää siltä, että olet jäänyt kiinni eikä sinusta ole enää tappamaan.”

Tarkoititko sinä sitäkin, kun sanoit rakastavasi minua?”

Tarkoitin. Minä rakastin sinua aina kuten rakastin äitiäsi.”

Mitä sinä oletit sen aiheuttavan, jos olisin tappanut kaupungillisen ihmisiä?”

Kaaosta. Olisin vierittänyt syyn siitä Agnosille, paljastanut kansalle vihdoin, että heidän rakas jumalansa on myös syy heidän itkuunsa.” Inanin käsi sivelee Agnosin valkeita hiuksia, kun hän puhuu. ”Vaikeaa, tiedän, mutta me olemme kaikki nämä vuodet leikkineet teillä, odottaneet teidän tuhoavan itse itsenne.”

Siksi te olette ohjailleet meitä milloin mihinkin suuntaan”, Lo sanoo. ”Siksi kaikki tämä tuntuu päämäärättömältä ja sekavalta.”

Tuntuuko todella? Sellaisia te ihmiset meille olette.”

Lo ei sano enää mitään.

Te kaksi olette näytelleet päärooleja tässä irvokkaassa näytelmässä”, Agnos sanoo nyökäten kohti kuningasta ja kuningatarta. ”Oli loistava idea hankkia jälkikasvua tähän maailmaan. Ofelia osoittautui kiinnostavaksi pelinappulaksi teille kahdelle. Te olette sekoittaneet pakkaa loistavasti.”

Minä olin siis pelinappulasi?”

Niinkin voisi sanoa. Te kaikki olette. Mutta sinun kiihkossasi ja kylmyydessäsi on jotakin puhuttelevaa, älä kuvittele hetkeäkään, että olisin tunteeton. Minä todella pidin sinusta. Etenkin sinun ylpeydestäsi, joka esti sinua antamasta sydäntäsi minulle. Olisit voinut tehdä niin paljon enemmän, jos olisit ollut noita kaikki nämä vuodet, mutta sinä valitsit ylpeyden ja itsesi enemmin kuin omat tavoitteesi tässä maassa. Pidän siitä. Se on ihailtavaa itsekkyyttä.”

Sinä et tiedä minun elämästäni mitään. Minulla ei ole koskaan ollut muuta kuin itseni, enkä voi luopua itsestäni edes sinun vuokseni, vaikka olen rakastanut sinua enemmän kuin yhtäkään ihmistä koskaan”, Allyria sanoo.

Melda Allyrian takana ei sano mitään. Lon tekee pahaa nähdä, kuinka tyttö joutuu todistamaan tätä.

Te olitte siis ajatelleet meidän avullamme sotkea ihmisten päät ja saattaa meidät… mitä, sotaan keskenämme?” Allyria kysyy.

Emme me sotaa suunnitelleet. Tuhon luonne on teistä itsestänne kiinni. Te olette aiheuttaneet jo tarpeeksi.”

Mikä on seuraava siirtonne? Mitä te teette… meillä?”

Vasta silloin kuningas nousee lattialta. Mies, joka on vasta hetki sitten ilmoittanut olevansa Lon isä, kävelee haparoivin askelin kohti muinaisia olentoja. Kuninkaan kasvot ovat kalpeammat kuin ruumiilla, mies näyttää sairaalloiselta. Askeleet ovat hitaat ja kivuliaat, hetken Lo huomaa ajattelevansa, satuttiko miestä sittenkin.

Sinäkö olet se mies, joka teki tuosta pojasta lelunsa? Sinäkö sen teit?”

Lorelei on minun kasvattamani.”

Lota huvittaa se, miten monta keskustelua salissa risteää.

Tiedätkö mitä, paholainen?” Alarick kysyy.

Inan vain kallistaa päätään, Lo näkee miehen eleistä, miten kuningas hänen edessään naurattaa ja säälittää häntä.

Minä olen saattanut tuon pojan tähän maailmaan.”

Haistan sen sinusta. Teistä. Tietenkin sinä olet.”

Lon vatsanpohjassa vääntää. Hän olisi toivonut, että Inan kieltää sen, nauraa päin kuninkaan kasvoja. Inanin sanat tekevät todeksi sen, jonka Lo tahtoisi kieltää koko olemuksellaan.

Jos hän ei olisi… jos sinä et olisi… Hän voisi olla nyt lapseni. Minä olen menettänyt jo yhden pojan. Minulla olisi voinut olla toinen.”

Kehtaatko leikkiä, että olisit voinut rakastaa häntä? Poikaa, johon olen koskenut, jonka olen merkinnyt omakseni? Poikaa, joka kantaa palasta paholaisesta sisällään? Älä naurata. Sinua on aina ollut helppoa ohjailla. Sinä menet siihen suuntaan, mistä on sinulle itsellesi eniten hyötyä. Valehtelet kaikesta ja kaikille, kaikkein eniten itsellesi.”

Sinun äitisi oli sinua terävämpi”, Agnos puuttuu puheeseen. ”Se nainen, jolle kerroin magiasta ja minusta. Hänhän iskosti sinuun ajatuksen siitä, että minut täytyy vangita ja piilottaa.”

Suunnittelitteko te senkin?” kuningas kysyy ääni väristen.

Tietysti. Sinut piti saada maaniseksi. Muodostitkin melkoisen pakkomielteen minuun.”

Ja minä olen puolestani aiheuttanut hämmennystä omalla tahollani. Olen ollut paholainen, jota ei pitänyt olla olemassa. Minun noitiani on ollut vain kourallinen, mutta he kaikki ovat sekoittaneet pakkaa, saaneet kansan ja hovin hämiltään”, Inan jatkaa.

Te olette leikkineet meillä kuin lihanpaloilla.”

Aina. Ihan aina. Saimme teidät jopa uskomaan, että me olemme keskenämme vihollisia, että jumala ja paholainen ovat vastakkaiset olennot. Emme me ole. Me olemme lähempänä toisiamme kuin mikään. Kaikki muu on teidän luomaanne.”

Lo näkee sen pelkästään Inania ja Agnosia katsomalla. Näiden miesten väliin ei pääsisi mikään.

Te… te ette mahda meille ihmisille mitään”, kuningas yrittää vielä, ääni pelkkänä varjona tavallisesta.

Emmekö?” Agnos hymyilee.

Me olemme myyttejä. Tarinat ovat totuutta väkevämpiä, etkö sinä sitä tiedä?”

Kuningas astuu lähemmäs, Lo näkee, kuinka Inanin ja Agnosin lihakset kiristyvät. Lo tuskin muistaa hengittää, kun kuningas yrittää osoittaa paremmuuttaan ikuisten olentojen edessä.

Kun Agnosin käsi lävistää miehen, Lo ei ehdi edes reagoida. Verta purskahtaa lattialle, miehen rinnassa kukkii verinen kukka. Agnos vetää kätensä pois, mutta ei revi miehen sydäntä irti, jättää tämän vain kitumaan paikalleen. Mies pysyy hetken pystyssä, kunnes kaatuu maahan. Kuninkaan sameat silmät eivät kohdistu enää minnekään.

Kaikki muut salissa tuijottavat Agnosin veristä kättä. Mikä voima. Raaka ja pitelemätön. Lota huimaa. Hiljaisuus on rikkoutumaton, kunnes kuningatar avaa suunsa.

Olemmeko me seuraavat?”