Aurinko valaisee kaistaleen salin lattiasta. Kaksi ikuista olentoa seisoo aiheuttamansa kaaoksen keskiössä ja tuijottaa maassa makaavia ihmisiä kuin rikkinäisiä nukkeja. Inan vilkaisee Agnosia, hymyilee nähdessään, miten mietteliäältä tämä näyttää.
Inan vetää Agnosin ranteesta lähelleen, imee tämän tuoksua, painaa päänsä kaulalle ja nuolaisee. Agnos maistuu yhä samalta, yhä siltä mieheltä, joka on kulkenut hänen kanssaan läpi kaiken ajan.
”Meidän tuhomme täällä on tehty. Ei ole enempää tehtävää”, Inan kuiskaa vasten Agnosia.
”Enää viimeinen paljastus, ja sitten olemme saaneet kostomme. Niinkö?”
”Miltä sinusta tuntuu?”
”En tiedä. Tyhjältä. Ihmisten kärsimystä on ollut juovuttavaa seurata, mutta olen myös uupunut. Vuosisadat istuvat luissani. En jaksaisi enää hetkeäkään. Olemme punoneet verkkojamme kaikkialle, muovanneet totuuksia ja valheita.”
Inan tarttuu Agnosia leukaperistä.
”Meidän ei tarvitse enää jaksaa. Tämä leikkikenttä on loppuun käytetty. Mennään pois, vapautetaan itsemme tästä kierteestä.”
”Minne me menisimme?”
”Minä menen minne tahansa sinun kanssasi.”
Inanista lähtee onnellinen murahdus.
”Tämä ei mennyt, kuten sen suunnittelimme”, Inan sihahtaa, ”mutta…”
”Mutta olemme olleet täällä jo kauan.”
”Olemmeko häviäjiä, jos vain lähdemme? He eivät enää muista, että heidän kansansa nöyryytti meitä ja tuhosi omamme!”
”Mutta me olemme heille nyt jotakin väkevämpää kuin kitunut kansa, joka lähti kostoretkelle. Me olemme ledenga.”
Inan vetäytyy kauemmas.
”Me olemme kaiken tämän yläpuolella, ja voimme vihdoin jättää tämän taa. Ihmiset täyttävät valtatyhjiönsä ja ymmärtämättömyytensä väkivallalla ja pelolla. Antaa heidän riehua. Me olemme vihdoin vapaita tästä kierteestä.”
Inan kiristelee hampaitaan.
”Tule, Inan. Mennään.”
Inan tuijottaa kaatunutta kuningasparia lattialla. Veren tuoksu on huumaava.
”Tämä maa ei saa enää uusia noitia”, Inan hymähtää. ”Mitähän he keksivät?”
”Se ei ole enää meidän murheemme. He saavat rauhassa tuhota itse itsensä.”
”Olet oikeassa.”
Inan menee lähemmäs, vetää Agnosin vyötäisiltä lähelleen. Hänen omansa, veri hänen veressään. Saman kansan jäsenet, veriveljet. Viholliset. Rakastavaiset. Inan tietää, että hän selviäisi mistä vain, kunhan Agnos olisi siinä hänen kanssaan. Agnos vie veriset kätensä Inanin huulille, Inan nuolaisee ja katsoo miestä silmiin. Agnos kiskaisee Inanin lempeästi huulilleen ja suutelee. Tästä kaikki alkoi ja tähän kaikki loppuu. Iholle.
”Mennään”, Inan myötäilee Agnosin sanoja, ”mennään, täällä ei ole meille enää mitään.” Inan tarttuu Agnosiin ja kävelee tämän rinnalla halki salien, jossa haarniskoihin sonnustautuneet miehet vielä makaavat magian tainnuttamina. He kävelevät halki aiheuttamansa kaaoksen ja tietävät, että se jää tänne. Agnos haisee vereltä, Inan hyväksyy sen ja rakastaa sitä. Tämä on heidän luomuksensa, tämä kuhiseva sotku, tämä maailma sellaisena kuin ihmiset sen tuntevat.
Kaksi muinaisinta kävelevät viimein pois, aika on ummessa. Maailma saa jatkaa yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti