Valosi

Minä synnyin tähän maailmaan aivan yksin.

Sen tuoksut, muodot ja värit olivat minulle vieraita. En ymmärtänyt sen kieltä, tiesin vain olevani jotakin muuta kuin ne, jotka kulkivat kahdella jalalla ja nauroivat. He eivät voineet ottaa tuulen muotoa tai sulautua puustoon, he olivat jotakin muuta enkä ymmärtänyt, miksi he olivat sellaisia kuin olivat. Minä ymmärsin vain olevani jotakin muuta.

Minä pidin maailmasta. Metsän vaimeasta kohinasta, puitten lomassa juoksevista eläimistä ja kaikista niistä varovaisista versoista, jotka kurottelevat kohti valoa.

Minä, joka synnyin ensin, olen aina sanonut olevani ylpeä asemastani. Olen rehvastellut etuoikeudellani, mutta totuus on, että minä olin yksin maailmassa, josta pidin, mutta joka ei säkenöinyt. En ymmärtänyt ihmisiä, kukaan heistä ei katsonut jokaista mätästä ja kiveä kuten minä. Olin kaiken sen keskellä niin yksin, että vapisin.

Minä aloin elää vasta, kun sinä tulit tähän maailmaan. Kun heräsin sinä vierelläni, tiesin, että olit vertani, olit yhtä omani kuin käteni ja jalkani. Silloin oli yö, kuu loisti taivaalta kasvoillesi ja olit hauras ja kaunis kuin uni. Et tuntunut todelliselta, ja samalla tiesin, että kaikki oli tässä, sinun loisteesi sai minut näkemään kaiken. Olit utuinen ja kaukainen, vain vaivoin todellinen edes itsellesi, mutta sinun hehkusi teki minusta ensimmäisen kerran jonkun.

Sinä kerroit nimeksesi Kajo, sanoit olevasi veljeni, vaikka minä tiesin sen jo, oli kuin jokainen osa sinusta olisi jo ollut minulle tuttu. Hymyilit ja kosketit kylmällä kädelläsi poskeani, kuu loisti yhä suoraan sinuun. Silloin tiesin, että se olisi valo, jonka muistaisin lopun ikääni.

Minä synnyin yksin, mutta aloin elää vasta sinun kanssasi. Alussa olimme vain me. Päivät ja yöt olivat meidän, ne sekoittuivat toisiinsa. Kuulin vain sinun naurusi. Me olimme aina yhdessä, vaikka tiesimme molemmat, kuinka erilaisia olimme. Mutta me olimme veljeksiä, ja meidän kuului elää niin, me teimme kaiken yhdessä, hengitimme samaan tahtiin.

Vasta sinä näytit minulle, miten eletään. Miten otetaan siivet alle ja opitaan, että ne kantavat. Se olit sinä ennen ketään muuta, ja se on minun kiroukseni ja ytimeni. Me olimme kaksin niin kauan, että ehdin unohtaa kaiken muun, maailmaani mahduit vain sinä.

Kun siskomme saapui tähän maailmaan, ymmärsin, että se, mitä sinua kohtaan tunsin ei ollut samanlaista. Siskomme oli perhettä, me kaikki kolme rakastimme toisiamme. Silti hän ei ollut kuten sinä. Kukaan ei ollut kuten sinä. Tapasin ihmisiä, opin ymmärtämään ja vihaamaan heitä. Mikään ei vetänyt sinulle vertoja, sillä alussa olimme vain me; loputtomat nauruntäyteiset päivät.

Kaikki musteni vasta, kun sinä aloit luisua otteestani. Sinä rakastit ihmisiä, enkä kyennyt ymmärtämään sinua. Sinulla oli aina minut, en ymmärtänyt, mihin tarvitsit ihmisiäkin, minähän olin jo täällä, ja meidän päivämme tekivät minut onnellisemmaksi kuin mikään. Eivätkö ne olleet sinulle yhtä rakkaita? Olinko se aina vain minä, joka tunsi sisimpänsä täyttyvän valosta, kun olimme yhdessä?

Sinä kerroit minulle, mitä ihmiset halusivat tehdä kanssasi, ja kaikki kaunis minussa alkoi mustua. Se valo, jonka olit minulle antanut, ei pelkästään pimennyt, vaan muuttui mustaksi, imi pimeyttä itseensä. Siitä syntyi vellova aukko, joka vain suureni joka kerta, kun kerroit jostakusta, joka oli tahtonut pidellä valoasi.

Ja silloin minä ymmärsin, mitä häpeä on.

Minä häpesin. Siitä tuli yksi minua eniten määrittävistä tekijöistä, se vanheni kanssani, se nakersi sydäntäni, sitä vähää, mitä valostasi oli yhä jäljellä. Minä tiesin, että olit veljeni, ymmärsin sen niin kuin ymmärsin sen alussakin. Mutta silti jokainen kertomuksesi siitä, miten ihmiset halusivat koskettaa sinua, saivat minut suunniltani. Vasta silloin minä ymmärsin sanan sille, mikä sinä minulle olit, ja kauhistuin sitä niin paljon, että tuntui kuin koko maailma ympärilläni olisi kylmennyt. En näyttäytynyt kenellekään päiväkausiin, tuijotin vain, kuinka maailma hidastui ja jäätyi. En ymmärtänyt enää mitään. Piilotin sen. Annoin katkeruuden ja vihan tulla, vääntää minusta jonkun, jota en enää tunnistanut.

Kaikki se musta ja pimeä peitti minut alleen, pelkäsin niin paljon, etten saanut henkeä. Satutin sinua. Pelkäsin itseäni. Pelkäsin sitä, miten paljon koko olemassaoloni vapisi sinun katseesi alla. Satutin sinua lisää, katsoin, kuinka itkit ja rukoilit jalkojeni juuressa. En enää koskaan ajatellut alkua, puhdasta kuunvaloa kasvoillasi ja hymyä huulillasi. En ajatellut sitä valoa, jonka synnytit minussa, kun tulit luokseni ja sait minut ymmärtämään, miltä tuntui olla elossa. Annoin kaiken muun peittää sen alleen.

Sinä lipesit yhä pahemmin otteestani, satutin sinua lisää, kunnes jännite lopulta purkautui välillämme. Annoin kaiken sen vääntää meidät kieroon. Tahdoin olla kanssasi niin paljon, että kaikki sumeni. Sinuun sattui, mutta katseesi oli selkeämpi kuin aikoihin. Tiesit vihdoin, mikä minua ajoi. Pyysit minulta anteeksi ja suutelit minua. Silloin minun olisi tehnyt mieli sanoa, että ei, tämä ei ollut se, mikä minua ajoi. Se oli sinun valosi. Ei kaikki se pimeä, joka asui kehoni taitteissa.

Kun olit vihdoin siinä, ihollani, suutelit minua ja nauroit kirkasta nauruasi, ymmärsin, että juuri sitä olin aina kaivannut. Varmuutta siitä, ettet koskaan lähtisi, että olisit aina siinä. Kun se tuli, en osannut olla sen edessä. Itkin. Pelkäsin. Silitit häpeääni, kosketit sen ruminta ydintä ja rakastit sitä niin kauniisti, että pakahduin. Joka kerta, kun katsoit minuun, näit minut sellaisena kuin todella olin, kaikki valo maailmassa oli rinnassani.

Olit aina hyvin ja puhtain kaikista. Olit kaikessa lempeydessäsi kauneinta tässä maailmassa. Minä satutin sinua, tein meistä jotakin muuta, jotakin pimeämpää, vaikka tahdoin aina vain sinut; lupauksesi, hehkusi. Mutta minä tiedän nyt, että sen kaiken ydin ennen syvintä pimeyttä oli kaunis ja aito. Se rakkaus, joka minussa heräsi, kun näin kasvosi ensi kertaa. En suostu pyytämään sitä anteeksi. Se tunne määritti kaiken, mitä tuli. Se määrittää minut edelleen. Sinä teit minusta minut, ja minä kiitän sinua siitä ikuisesti.

Minä rakastan sinua aina.