Melda on pysytellyt Allyrian omistamassa asunnossa koko hyökkäyksen jälkeisen ajan. Ihmiset eivät osaa katsoa liian läheltä. Meldaa hyökkäys ei huoleta, se oli pelkkää pehmeää uhoamista, jotta kuningas huolestuu hetkeksi. Kunhan äiti pysyy tyytyväisenä.
Kaikki Meldan elämässä menee aina tismalleen, miten Allyria haluaa. Hän tuijottaa vielä nukkuvaa Rolandia, joka ei ole moneen päivään muistanut, kuka on, ja tuntee silmitöntä raivoa koko olemassaolevaa todellisuutta kohtaan. Tämä kaikki tapahtuu, koska ihmiset haluavat eri asioita. Hänen äitinsä on halunnut vain yhtä siitä lähtien, kun kohtasi valkeasilmäisen jumalansa. Se oli hänen ja hänen veljensä syntymän jälkeen.
”Helvetin äidit”, Melda mutisee ja palaa takaisin peiton alle. Roland on jo avannut silmänsä ja katsoo ainoalla näkevällä silmällään Meldaan. Ilme ei ole hapuileva, Meldan sisälle syttyy palo. Roland on tässä. Mies tietää, kuka on.
”Niinpä”, Roland hymähtää Meldan sanoille ja vetää naisen tiukkaan syleilyyn. ”Kauanko… minä olin poissa?”
”Muutaman päivän.”
”Voi rakas.” Roland suutelee Meldaa pitkään.
He jäävät makaamaan tiiviisti toisiinsa kiinni. Melda hengittää miehen turvallista tuoksua sisäänsä. Rolandin kanssa hän ei tahdo ajatella Allyriaa. Nyt, kun mies muistaa jälleen itsensä, Melda tahtoo vain olla tämän kanssa, koskea kaikkialta ja näyttää, miten paljon on kaivannut.
”Melly. Odota. Mitä tässä välissä on tapahtunut? Minä olen vain… ollut täällä?”
Melda nyökkää.
”Allyria käski minun hyökätä torniin ihan vain antaakseni kuninkaalle aihetta pelätä.”
”Jotta hän itse voisi tehdä omia puuhiaan?”
”Niin ilmeisesti.”
Roland irvistää.
”Niinpä.” Meldaa naurattaa.
”Mutta hyi, ei ajatella häntä nyt. Tulee niin paha olo, että tekee mieli tappaa, eikä se taida onnistua juuri nyt. Meidän täytyy pysytellä piilossa hetki.”
”Mmh, no sehän käy…”
Roland silittää Meldan reisiä ja on vetämässä naisen alushousuja pois, kun alakerran oveen koputetaan. Melda hypähtää Rolandin päältä ja sähähtää.
”Helvetti. Se on varmasti Allyria.”
”Jos annetaan hänen vain koputella?”
”Allyrian? Älä luulekaan. Jatketaan kohta, kulta. Pysyttele piilossa.”
”Luuletko minun mahtuvan mihinkän piiloon?” Roland nauraa heilutellen pitkiä, honteloita raajojaan.
”Idiootti”, Melda sanoo ja puraisee miestä alahuulesta. Roland jää katsomaan hänen peräänsä, kun hän pukee nopeasti ylleen ja juoksee alaovelle.
Meldan koko kehoa pakottaa. Hänen elämänsä on pelkkää odotusta. Milloin sen, tuleeko Roland tajuihinsa enää koskaan, milloin sen, saako Allyria päämääriään etenemään.
Allyrian kasvoilta ei voi lukea mitään, kun Melda päästää naisen sisään. Allyria etsii tutun nojatuolin ja istuutuu. Naisen katse pyyhkii ympäristöä, mutta ei löydä mitään, mistä huomauttaa.
”No, oletko tyytyväinen pieneen showhuni?”
”Et hipaissutkaan itse prinsessaa.”
”Halusin vartijan tuntevan itsensä edes hivenen tärkeäksi. Eikö se sinusta ollut hyvä idea?”
”En ole vielä ehtinyt hiillostamaan vartijaa hänen todellisesta henkilöllisyydestään, mutta se ei ole nyt olennaista. Et vuodattanut tarpeeksi verta.”
”Haluatko minun tekevän sen uudelleen?”
”En, se olisi liian riskialtista.”
”Entä omat suunnitelmasi? Miten ne edistyvät?”
Allyrian kulmat kurtistuvat. Meldan sisällä kiehuu. Äiti on aina valmis moittimaan hänen jokaista hengenvetoaan, mutta kun naista itseään kritisoi, astuu vaaralliselle alueelle. Melda on oppinut sen jo kauan sitten.
”En ole päässyt lähellekään jumalaa. Minulla on monta rautaa tulessa. Pitää hiillostaa vartijaa seuraavaksi, sillä jos saan hänen kauttaan tietoa pohjoisen menneistä tapahtumista, saatamme vihdoin saada tietoomme, mitä ne kaksi kammotusta mieheni helmoissa ovat.” Allyria pyörittelee mustaa suortuvaansa. ”Entä sinä? Joko olet leperrellyt Valasta tietoja irti?”
”En ole sattuneesta syystä ehtinyt. Tai voinut. En voi lähteä täältä nyt, kun hyökkäyksestä on niin vähän aikaa.”
Allyria vain tuhahtaa. Meldan tekisi mieli huutaa. Tämä nainen ei koskaan anna vähäisintäkään kiitosta, vaikka hän on tehnyt yksin kaikkensa tämän eteen. Kaikki nämä vuodet Melda on raatanut, koska hänen äitinsä tahtoo niin.
”Sinulla on taas tuo ilme”, Allyria sanoo. ”Sinä et voi sietää sitä, kun kritisoin tekemisiäsi.”
”Minä elän sinulle, äiti.”
”Sinä elät, koska minä halusin synnyttää sinut, vaikka minun ei olisi tarvinnut.”
”Kuka käski synnyttää lapsia sille miehelle?”
”Minä elin köyhyydessä, ja sillä miehellä oli minulle töitä! Jos se tahtoi lapsia, minä annoin, mitä muuta minulla oli kuin kehoni! Sinun veljesi ei koskaan valittanut.”
Veli. Aina vain veli, joka ei ole enää täällä. Melda ei pysty enää pitämään raivoaan sisällään. Hän tietää, että Allyria on kotoisin Andolin läheisestä pienestä kylästä, joka on sitä osaa maasta, josta lähinnä matkustetaan läpi. Ei rahaa, vaikka kylä paistatteleekin pääkaupungin kyljessä. Allyria on kuningatar, joka sai asemansa antamalla Ofelian kuninkaalle.
”Minun veljeni ei valittanut, koska hän osasi mielistellä sinua paremmin! Ei ole minun vikani, että sinä olet aina osannut toimia vain miesten kanssa. Näkeehän sen, miten sinä kohtelet minua ja miten kohtelit sitä koelastasikin. Nyt se likka odottaa jossain helvetin tornissa tuomiopäiväänsä, olet sinä niin vitun hyvä äiti.”
Melda ei ehdi väistää, kun Allyria nousee tuolista ja lyö häntä poskelle. Melda alkaa nauraa. Allyria lyö uudelleen samalle poskelle.
”Antaisit nyt toisellekin”, Melda nauraa, ”sinä olet ihan liian pehmeällä päällä.”
”Käyttäydy.”
”Miksi pitäisi, sinä et koskaan rakasta minua kuitenkaan”, Melda nauraa.
”Totta”, Allyria sanoo vailla vähäisintäkään katumusta äänessään. ”Minä en tule koskaan rakastamaan sinua. Sinä olit minulle pelkkä keino pitää se mies tyytyväisenä. Se halusi lapsia ja minä annoin.”
”Entä minun veljeni sitten?”
”Hän on kuollut, eikä mene päivääkään ilman, että kaipaan häntä. Mutta hänen sijastaan minulla on sinut.”
Meldan nauru katkeilee. Itkettää. Äiti, lopeta jo.
”Äläkä koskaan, koskaan syytä minua suhteestani miehiin. Se on pitänyt minut – ja sitä kautta myös sinut – hengissä. Ensimmäinen asia, jonka minä, köyhän perheen tytär, opin tästä maailmasta, oli se, että naisena keho on ainut valuuttani. Isäpuoleni oli hulluna minuun jo, kun olin nuori, ja sinä tiedät, että se kuvotti minua. Mutta se mies osasi antaa minulle töitä, joten tein, mitä se tahtoi, ja sinä tiedät sen. Isoveljesi ja sinä synnyitte vain, koska se mies tahtoi niin.”
”Nytkö pelaat epätoivokortin, niinkö? Voi sinua raukkaa, synnytit kaksi rakkaudetonta lasta, koska sinun täytyi miellyttää isäpuoltasi?”
”Sinä olet elänyt sitä elämää myös, sinun pitäisi tietää, millaista se oli. Täällä ei köyhänä pärjää. Minä tahdoin vain selviytyä.”
”Eipä se mieskään meitä juuri tarvinnut. Tuijotti vain eikä osannut edes ottaa syliin. Ilman veljeäni olisin ollut ihan helvetin yksin, kai sinä sen tiedät?”
Perheriita. Uskomatonta, millaisella hetkellä he pystyvät siihen. Melda nauraisi lisää, jos häneen ei sattuisi kauttaaltaan. Allyrian ilme tasoittuu, Melda tietää myrskyn laantuvan pian.
”Jos minä jostakin olen sinulle kiitollinen, niin siitä, mitä teit ensimmäisenä tultuasi noidaksi”, Allyria myöntää.
Meldan huulille leviää virnistys.
”Isäsi kuolinhuutojen kuunteleminen oli musiikkia korvilleni. Hän ansaitsi sen.”
”Niin ansaitsi.”
Allyrian kirkkaat silmät eivät ole enää raivon kyllästämät. Melda uskoaa selvinneensä pahimmasta.
”En tullut tänne keskustelemaan perheasioista. Mennyt on mennyttä, me emme ole enää siellä. Isäsi ja veljesi ovat kuolleet, vain me naiset olemme jäljellä. Tulin puhumaan työasioista.”
Melda ei ole ollut Allyrialle muuta vuosiin. Pelkkä työtoveri, joku, jonka kanssa puhua politiikasta. Ei tytär laisinkaan. Joskus Melda tahtoisi kiusallaan siepata Ofelian ihan jo siitä syystä, että voisi kertoa tytölle olevansa tämän sisko. He molemmat ovat kuningattarelle pelkkiä hyödykkeitä.
”Älä lähde vielä pohjoiseen. Pehmittele Valaa seuraavaksi. Järjestän huomenna keskipäivän aikaan Valalle vapaa-aikaa, mene sinne, missä yleensä tapaatte. Tahdon sinun tekevän parhaansa, jotta tyttö kertoisi, mitä hän ja hänen veljensä ovat.”
Melda nyökkää.
”Minä otan kohteekseni sen vartijan. Hän saattaa hyvinkin olla se, keneksi häntä epäilen. Jos on, hän on ainut, joka voi kertoa minulle pohjoisen tapaturmasta. Silloin sama, vaarallinen magia oli läsnä. Melda, tiedätkö, minulla on pelko siitä, mitä tämä vieras magia voi olla. Se on pelottavaa, koska Valan ja Aarin ei koskaan tarvitse vuotaa verta. Lisäksi minä kuulen heidän sydämensykkeensä. Heillä on vielä sydämet rinnoissaan.”
Allyria pitää tauon ja kävelee kohti ovea.
”Sellaisen magian täytyy tulla jostakusta, joka on kuten jumala”, Allyria sanoo hiljaa. Melda on erottavinaan silkkaa pelkoa äitinsä äidistä. ”Jos sellainen olento on olemassa, en pysty edes kuvittelemaan, millaiset sen antamat voimat voivat pahimmillaan olla. Entä onko syytä ajatella, että sellaisia noitia olisi muitakin kuin ne kaksi, jotka ovat nyt linnassa palvottavina?”
Allyria värähtää.
”Harhainen mieheni saa palvoa mitä tahtoo, mutta minä tiedän, että siinä magiassa ei ole mitään pyhää. Alarick on liian syvällä uskontoharhassaan. Hänen jumalansa ei ole sama kuin minun jumalani.”
Allyrian käsi tapailee jo ovea. Meldan tekisi mieli kysyä, miksi Allyria ei kiitä häntä edes pikaisesti, onko se todella niin vaikeaa, eikö yksi pieni sana voisi eksyä ulos suusta edes vahingossa.
”Hoida hommasi huolella. Nähdään taas.”
Ja ovi sulkeutuu. Melda jää tuijottamaan sitä hetken ennen kuin palaa yläkertaan Rolandin luo. Roland istuu sängyllä vain mustat housut yllään ja kohottaa leukaansa Meldaan päin.
”Kuulin huutoa. Moittiko hän sinua?”
”Sitä tyypillistä. Vähän enemmän perheriitaa kuin tavallisesti.”
Roland hymyilee vinosti.
”Vai niin. Tule tänne, minä saan sinut unohtamaan sen.”
Niin saat. Sinä olet ainoa.
Melda istuutuu Rolandin syliin ja tarttuu miestä kasvoista. Mitä väliä millään on, kun Roland on jälleen läsnä. Melda voi tehdä kaiken Allyrian eteen, mutta todellisuudessa vain Rolandilla on merkitystä, ja sitä kukaan ei saa koskaan tietää. Sen hän on piilottanut sisälleen ja siitä hän ammentaa kaiken. Miehestä, jonka on valinnut rinnalleen jo kauan sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti