Puodin oven raskaasta kultakahvasta roikkuu purppuraisen violetilla langalla solmittu ametistiriipus. Kirin näppärät sormet hypistelevät sitä aikansa. Minun silmäni ovat yhä nauliintuneet koristeikkunaan, jonka runsaus saa henkeni salpautumaan. Tumma samettiverho on vain aavistuksen oven purppuralankaa tummempi. Sen eteen on asetettu vinoihin pinoihin erilaisia kirjoja: taikasinettejä, säieoppia ja Suuri Kultaesineiden Tunnistuskirja. Korkeimman opuspinon päällä lepää kullanhohtoinen koristekissa, jonka häntä kiertyy kirjojen ympärille tiukasti kuin säie. Koko näyteikkuna peittyy kullan- ja laventelinsävyisiin hippuihin, jotka tanssivat ilmassa hidasta tanssiaan. Ne eivät näytä samalta kuin kaikesta elävästä hohkaavat säikeet. Sen täytyy olla jonkinlainen lumous.
“Mennäänkö jo?” Kiri kysyy ja tökkää minua olkaan. Vasta silloin tajuan olevani itse se, joka jouduttaa sisälle astumista. Nyökkään ripeästi. Kiri vetää kultakahvasta. Puodin sisältä avautuu laventelintuoksuinen todellisuus. Tavaraa on niin paljon, että katsottavaa riittää, minne ikinä silmäni pistänkin. Ikkunan lumous ulottuu puodin sisällekin: kultaisia ja vaaleanliloja hippua leijailee joka puolella. Tila on pieni, mutta runsaudessaan loputon. Kristallisia ja kultaisia aurinkosieppareita roikkuu katosta niin tiheään, että pelkään meidän lyövän päämme niihin. Yksi seinä on koonaisuudessaan kirjahyllyjen valtaama. Niitä ympäröivät tummansiniset verhot täynnä pieniä hohtavia pisteitä kuin minikokoinen tähtitaivas.
Kun Kiristä pääsee henkäys, luulen hänen iskeneen silmänsä jonkin vanhan kirjan erikoispainokseen tai kenties erityisen säkenöivään ametistikoruun. Se, mitä mahonkisen pöydän takana istuu, ylittää odotukseni täysin. Mustaturkkisen kissan säkäkorkeus on vähintään ihmisen verran. Ehdinkin jo ihmetellä, mistä puodissa soivan kantelemusiikin takaa kuuluva hurina on lähtöisin. Kissa kallistaa päätään. Kun sen korvat värähtävät, niiden liikeaalto kilisyttää aurinkokelloja toisiaan vasten.
“Näetkö! Ihka aito kultapeto! Milloin sä olet viimeksi nähnyt sellaisen?” Kiri hihkuu. Puodin kotoisan himmeät valot piirtävät kultahippuja hänen silmiinsä. En saisi unohtua niihin nyt.
“Tuota on tiedätkö aika hankalaa olla näkemättä”, minun on näsäviisasteltava.
Kiri tökkää minua uudelleen olkaan.
“Kas, mitä neideille saisi olla? Te näytätte siltä, että olette tulleet pitkän matkan.”
Kuulaan pehmeä ääni keskeyttää sananvaihtomme. Käännymme kumpikin kohti tiskiä. Kasvirykelmien ja kellojen keskeltä pilkistää tumma suippohattu ja kapeat kasvot. Hiukset ovat kuin sulaa hopeaa, ne laskeutuvat pitkinä ja suorina henkilön harteilta aina vyötäisille saakka. Kultapeto päästää matalan mrrp-äänen nähdessään hopeatukan.
“Ehdittekin näemmä tavata ystäväni Pörrön. Minä olen tämän puodin omistaja, voitte kutsua minua Kaamokseksi tai olla kutsumatta miksikään, jos niin mielitte. Olen joka tapauksessa koska tahansa valmis auttamaan teitä neitejä lumousseikoissa tai muissa kiemuroissa.”
Hän puhuu ripeämmin ja kummallisemmin kuin rauhallisesta ulkomuodosta voisi päätellä. Vilkuilemme ensin toisiamme, sitten pitkään tummanharmaaseen viittaan pukeutunutta Kaamosta. Lopulta Kiri saa suunsa auki:
“On mulla yksi kysymys. Miksi hitossa sun kissan nimi on just Pörrö?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti