keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Musteenkantaja: epilogi


Epilogi: Seuraaja

He saapuvat jälleen jonoissa, vanhoihin rutiineihinsa tottuneina. Tänään heitä ei pelota, maailma ei enää anna heidän tuntea syyllisyyttä musteestaan. Katseet vaihtelevat hämmästyneestä levolliseen. Musteenkantaja on jo tottunut, hänen yhdestoista Puhdistautumisensa sujuu tottumuksesta. Silti sisäinen tuntemus on erilainen. Tummuneet hiukset ja sormenpäihin kiinni jäänyt muste ovat kertoneet hänelle seuraavan saapumisesta.

Tutut kasvot käyvät Musteenkantajan luona. Hän tunnistaa valkohuppuisten seasta viisi saman kokemuksen läpi käynyttä ihmistä, jotka hän on jo ajat sitten juotunut hyvästelemään. Tänään hän puhdistaisi heidät viimeistä kertaa. Sisäinen tuntemus voimistuu jokaisen ihmisen myötä. Musteenkantaja ei olisi enää auringon laskiessa Musteenkantaja.

Kun jonossa viimeinen astelee Musteenkantajan eteen, hän tietää aikansa tulleen. Uusi ihminen kävelee rennoin, mutta varmoin askelin hänen luokseen ja ojentaa tyhjän käärön. Katseesta näkee, että hän tietää, mitä hänelle on tapahtumassa. Musteenkantaja hymyilee seuraajalleen.

Musteenkantaja ottaa puhtaan käärön vastaan ja nyökkää eteensä astelleelle ihmiselle. Kiertokulku pääsee vihdoin jatkumaan. Hän on tehtävänsä täyttänyt, valmis siirtymään seuraavaan vaiheeseen. Seuraajan silmät ovat vielä vihreät. Ne saavat Musteenkantajan hymyilemään.

Musteenkantaja: luku 56


Luku 56: Selvinneet

Athala, kymmenen vuotta järistyksen jälkeen

Sulaneen lumen vapauttama voikukka saa Anadilin kumartumaan puoleensa. Sirot sormet poimivat kukan mukaansa, puristavat varoen rikkomasta sitä. Anadil kuljettaa keltaisen kukan pitemmiksi kasvaneiden valkoisten hiuksensa lomasta korvansa taa. Temppelin suuaukosta sisään vanhempiensa kanssa kävelevät lapset nauravat nähdessään kirkkaan yksityiskohdan muuten valkoisiin pukeutuneessa Anadilissa.

Katso, äiti, sillä on kukka korvan takana”, yksi lapsista sanoo kuiskaukseen pyrkivällä äänellä, joka kuuluu loistavasti myös Anadilin korviin asti.
Hassu setä”, jatkaa toinen.
Puhutte Lucastan rukoilijasta, varovasti nyt”, lasten äiti sihisee hampaidensa välistä ja työntää lapsiaan kevyesti selästä kohti temppeliä.

Anadil sipaisee voikukkaa hymyillen lasten viattomuudelle. Joskus hän olisi murtunut toisten nauravien katseiden alla. Oli aika, jolloin hän ei kyennyt liikkumaan ulkona vapaasti. Sen ajatteleminen tuntuu raskauttavalta. Muisteleminen on hänen keinonsa muistuttaa itseään siitä, ettei mikään hänen nykyisessä elämässään ole tullut automaattisesti.

Athala ei ole enää samanlainen kuin aikana, jolloin Anadil ei kyennyt astumaan ulos hänelle vankilaksi muodostuneesta Ietasta. Hänen ihonvärinsä ei herätä enää suurta hämmennystä, sillä muutkin tummana syntyneet ovat hänen olemassaolonsa avulla saaneet tunnustusta. Ketään ei enää jätetä lukkojen taa. Se on lohdullista, mutta Anadilille itselleen myös katkeroittavaa. Nykytilanne saa hänet muistamaan Rudin sisarineen. Entinen tilanne ehti tuhota monen ihmisen elämän.

Portaat ylös temppeliin kävellessään Anadil tuntee, kuinka hänen oma läsnäolonsa rauhoittaa paikalle saapuneita ihmisiä. Kaikki nyökkäävät hänelle hänen kävellessään kohti temppelin etuosaa. Kupolikatto piirtää ylös kuvan Valkoisesta Variksesta ja hänen luomastaan maailmasta, ensimmäisten päivien Athalasta. Ihmisten rauhoituneet olemukset ja katosta sisään loistava päivänvalo saa Anadilin tuntemaan olonsa kevyeksi. Hän astuu suoraan kuuntelevien ihmisten eteen eikä edes ajattele, etteikö kukaan tahtoisi kuulla juuri hänen puhuvan. Lämpö täyttää suuren tilan, Anadil tuntee jälleen olevansa kotonaan.

* * *

Valo tippuu puiden lomasta värittäen mättäät vaaleanvihreiksi. Acantha juoksee metsässä tuntien vanhat, lapsuudestaan asti luomansa polut jalkateriensä alla. Hänen tummat hiuksensa seuraavat perässä, kun hän viilettää kohti tuttua puuta. Isäpuun pinta on yhä karhea ja viileä metsän suojissa. Lampi sen juurella on samanlainen kuin aina ennenkin. Enää Acantha ei käy makaamaan puun juurelle. Hän vain sivelee sen tuttua pintaa, kiittää sitä kaikesta.

Päivä on ehtinyt jo pitkälle. Acantha ei aio vielä aloittaa työntekoa, kankaiden värjäys saisi jatkua vasta auringon laskettua sumuun. Isoäidiltä hänelle periytynyt mökki odottaa häntä isomman tien päässä, päivän hän voi käyttää puhuakseen luonnolle. Puut eivät ole kuiskineet hänelle mitään musteesta pitkiin aikoihin. Joskus ne kertovat hänelle, ettei hän saisi juoksenella metsässä kuin lapsi, että hänen pitäisi palata töidensä ääreen ja nähdä kaikkia niitä, jotka on elämäänsä onnistunut saamaan. Sitten hän muistuttaa puita siitä, että ne ovat aiemminkin kantaneet hänen huolensa. Syyllistäminen saisi riittää.

Acantha istahtaa hetkeksi puun jykeville, erottuville juurille vain tasatakseen hengityksensä. Hänen kehonsa ei kestä vieläkään kaikkea. Moni asia ei tule koskaan parantumaan. Kaikkialle kehoon piirtyneet haavat lukeutuvat niihin asioihin. Uusimmat ovat edellisen talven aikaisia, Puhdistautumisen jälkeen hän ei ole alkanut lainkaan maanisemmaksi. Vaikkei Puhdistautumisesta edelleenkään muista jälkikäteen mitään, Acantha tietää Musteenkantajan olevan lapsuudenystävänsä. Musteenkantajaksi muuttunut Inela Kerefin ikisyvän altaan takana tuo lohtua tilanteeseen, jossa Acantha on aina tuntenut olonsa pahimmaksi. Totuus musteesta helpottaa Acanthaa käsittelemään omaa kääröään, omaa virheellisyyttään. He kaikki ovat samanlaisia.

Päivän ensimmäinen ateria on vielä syömättä. Acantha kieltäytyy vielä toisesta lautasesta, mutta ei enää ensimmäisestä. Ei enää koskaan ensimmäisestä. Hän on oppinut säilyttämään elämänsä palaset pienessä pussissa. Ei ole tarpeen lähteä harppomaan pussin ulkopuolelle ilman kykyä selvitä siellä. Pienet askeleet kestävät vuosikausia, mutta Acantha on tyytyväinen.

Paperitaivaalta alas laskeutuva valo on pelkästään lämmintä, auttavaa. Ei tarvitse yrittää enempää, kun maailma ympärillä pitää huolen siitä, että hän selviää jatkossakin. Hän ei ole yksin, ei, vaikka Beckan kuolemasta on kulunut kymmenen Puhdistautumista. Acantha oli väärässä, muisto tärkeästä ihmisestä ei menetä reunojaan. Se pysyy ehjänä ja selkeänä, koska se on tärkeä osa sitä, kuka Acantha kokee edelleen olevansa.

Kaiken jälkeen parasta on istahtaa raskaitakin muistoja kantavan puun juurelle ja tietää olevansa yhä elossa. Valohiput murtumakohdissa ovat muuttuneet kokonaiseksi auringoksi.

* * *

Illan saapuessa ja auringon laskiessa säteitään pois Athalan yltä Nadiha kerää jälleen tavaransa yhteen laukkuun. Kotona odottavat Anat ja isä ovat varmasti laittaneet ruoan valmiiksi, Nadihan ei tarvitsisi huolehtia siitä.

Hämärtyvät kadut peittelevät Nadihan unenomaiseen tunnelmaansa. Torin vilske jää taakse, Nadiha tuntee sisimpänsä rauhoittuvan sitä mukaa, mitä lähemmäs kotia hän pääsee. Ietan ohi kävellessään hän pysähtyy vain hetkeksi katsomaan vanhan paikalle kohonnutta uutta Korallitaloa. Se on valmistunut jo muutama vuosi sitten, mutta sen näkeminen tuntuu edelleen siltä kuin tapaisi uudelleen jonkun, jonka tietää kuolleeksi. Sen ei kuuluisi olla paikallaan lähes samanlaisena kuin ennen, sillä se ei ole enää sama talo.

Elämä korukauppiaana sekä Ietassa työskentelevien perheenjäsenenä on pitänyt Nadihan tietoisena kaikesta ympärillään. Torilla näkee paljon sellaista, johon tavalliset työläiset eivät törmää. Uusia suhteita, erilaisia ihmisiä, vallanpitäjiä ja jopa salaisuuksiksi tarkoittuja asioita. Viimeaikoina Nadiha on höristänyt korvansa aivan uusille juoruille. Ninarin torilla on kiertänyt huhupuhe Suurvariksen vakavasta sairaudesta. Nadihan ei ole vaikeaa kuvitella, että ikäisekseen nuorekas Jorin Vecasta on vihdoin joutunut sänkynsä vangiksi. Yksikään keho ei kestä elinikäistä valkaisua.

Ajatus Jorinin siirtymisestä paperitaivaalle suo Nadihalle uudenlaista lohtua. Hän on kuullut sisareltaan paljon sisäpiirin tarinoita siitä, että Jorinin uudempi Perijä aikoisi hellentää puhtauskäsityksestä entisestään. Koska Lintuja ei ole vuosiin ollut olemassa, ajatus tuntuu lohdulliselta. Järistyksen todelliset vaikutukset saapuvat myöhässä, mutta Nadihalle riittää, että ne saapuvat kuitenkin.

Valkoisen Variksen nähneet ovat pitäneet vuosien mittaan niin tiiviisti yhteyttä, kun ovat kukin omalta elämältään kyenneet. Nadiha on kokenut olonsa etuoikeutetuksi, sillä hänelle ainoa korjattava asia on ollut itsensä ymmärtäminen. Hän on jokaisena Enharin kuolinpäivänä vetäytynyt itseensä ja joutunut sukeltamaan uudelleen muistoihin äidistä, veljestä ja hänestä itsestään. Jokaisena vuonna hän on myös tehnyt korun ja vienyt sen veljensä marmoriarkun ylle siitäkin huolimatta, ettei vainajia saisi enää muistaa. Nadiha ei tee niin pelkästään muistaakseen paperitaivaalle siirtynyttä veljeään. Hän tekee niin lähinnä helpottaakseen omaa oloaan, saadakseen tyhjän kohtansa tuntumaan vähemmän tyhjältä.

Kävellessään sisään kotiinsa Nadiha muistaa riisua kenkänsä ja laskea laukkunsa portaisiin. Paistoksen tuoksu leijailee sieraimiin ja toivottaa tervetulleeksi kotiin. Pöydässä ei ole enää tuoleja äidille tai Enharille. Nadiha säpsähtää joka kerta, kun pöydän äärellä häntä odottavatkin vain isä ja Anat. Isä, joka ei koskaan puhunut yhdestäkään menetyksestä ääneen ja sisar, joka ei ennen edes istunut saman pöydän äärellä. Nyt Anat on jäänyt kotiin pysyvästi.

Nadihan isosisar on säilyttänyt ryhtinsä ja upean ulkomuotonsa, mutta väsymys ja vuosia häntä kavanut suru ovat jättäneet tyhjyyden silmiin. Ne eivät enää hymyile kuten ennen. Linnut eivät koskaan muodostuneet uudelleen, Anat jäi Ietaan osittain tahtomattaan. Nadiha on tarjonnut sisarelleen kaiken, minkä on voinut, mutta ei ole voinut parantaa tätä täysin. Anat on sanonut muuttavansa vielä joskus omilleen vain voidakseen käydä kaiken yksin läpi, uudestaan ja uudestaan. Nadihasta ajatus ei ole helpottava, mutta hän ymmärtää Anatin suunnitelman syyt.

Kun Nadiha vetää tuolin alleen ja alkaa lapioida ruokaa lautaselleen, hän huomaa olevansa kaikesta huolimatta kiitollinen. Hänellä on yhä ihmisiä ympärillään sekä koti, jonne palata. Vaikka kadut ulkona ovat jo kääntyneet pimeyteen, valo kodin sisällä säilyy yönkin ylitse.

* * *

Heti uutiset kuultuaan Inahe suuntasi Anfarin pienelle junapysäkille ja matkusti suoraan Lucastaan. Yön yli hän joutui odottamaan pienessä majatalossa, mutta heti aamulla hän astelee uudelleen rakennetun Korallitalon ohi Ietan portaille, joita ei koskaan kuvitellut enää kävelevänsä. Kenkien tuttu kopse valkeaa lattiaa vasten palauttaa varovaisen hymyn hänen valkeille kasvoilleen.

Inahe ei ole lainkaan muistanut, miten pitkät ja leveät ylempiin kerroksiin vievät pääportaat ovat. Käytävillä häntä vastaan kävelee vain muutamia tuttuja kasvoja, jotka nyökkäävät edelleen kohteliaasti entiselle kunnioitetulle Perijälle. Suurin osa on kuitenkin autuaan tietämätön siitä, että paikalle saapuva nuori mies on joskus ollut oman valintansa päässä Suurvarikseksi tulemista.

Suurvariksen huoneen kohdalla vartijat ottavat Inahen arvokkaasti vastaan. He ohjeistavat häntä hetkisen olettaen, että vakavasti sairaan Jorinin kohtaaminen olisi Inahelle emotionaalisesti kuormittavaa. Kenties se onkin. Inahe on silti päättänyt tehdä sen. Vuosien jälkeen hän on sen velkaa sekä itselleen että Jorinille.

Huoneessa on hämärämpää kuin missään muualla Ietassa. Ihanesta se kuvastaa Jorinia hyvin. Tietenkään ylpeä mies ei tahdo kenenkään näkevän kunnolla, kuinka hän tekee kuolemaa. Inahe astelee sängyn viereen ja huomaa Jorinin piirteiden säilyneen ennallaan. Kasvonpiirteet ovat yhä teräviä, hiukset pitkät ja vahvat, parta kasvojen muotoa myötäilevä. Sairaus on kuitenkin jättänyt jälkensä. Keho on heikentynyt, posket ovat kuopalla ja solisluut erottuvat ennen niin lihaksikkaasta rintakehästä. Iho on yhä vaalea, mutta luonnollisella tavallaan. Valkaisun sairastuttama Jorin ei ole enää kyennyt pahentamaan tilannettaan.

Kun Jorin avaa silmänsä, Inahe säpsähtää. Jorinin silmät ovat syvän ruskeat. Ne eivät koskaan ole olleet luonnostaan valkoiset. Inahen keho vapisee vanhan tunteen voimasta. Se ei ole haalistunut päivääkään.

Sinä tulit”, Jorin kuiskaa tutulla, narisevalla äänellään. ”Sinä todella tulit.”
Jorin yrittää ojentaa kättään koskettaakseen Inahen kasvoja, mutta voimakas yskänpuuska pitää huomattavasti riutuneen käden peiton päällä. Jorin jää makuuasentoon. Inahe istuutuu sängyn vierelle, kuljettaa kätensä Jorinin omaan ja sallii sormien lomittua.

Haluatko sinä tietää, miten elämässäni kävi, kun lähdin?” Hymy paistaa äänestä.
Minä tiedän jo”, Jorin yskäisee ja onnistuu hymyilemään, ”olen… Olen ottanut selvää. Sinä olet toiminut opettajana Anfarin kyläkoulussa jo useita vuosia.”
Niin olen.”
Onko… Onko se ollut sen arvoista?”

Inahen mielessä välähtää kuvia kaikesta siitä, mitä hän on yhdessä Jorinin kanssa tehnyt. Jokainen kosketus palaa mieleen sekunnin murto-osassa. Sitten Inahe muistaa lapsien naurut ja ymmärtäväiset ilmeet, kun hän on kertonut heille maailman värikkyydestä.

On”, Inahe vastaa ollen onnellinen siitä, että todella tarkoittaa sanomaansa.
H-… Hyvä”, Jorin sanoo. ”Sitten en ole surrut sinun menoasi turhaan. Pääsit vapaaksi lopulta minustakin.”
Ssh”, Inahe kuiskaa vieden vapaan kätensä Jorinin kasvoille. Hän kuljettaa kättä hellästi terävöityneillä piirteillä pysähtyen lopulta Jorinin huulille. Inahe kumartuu painamaan kevyen, armollisen suudelman niille.

Inahe”, Jorin kuiskaa Inahen vetäytyessä jälleen istuma-asentoon. ”Sinä olit minulle aina puhtain kaikista.”
Sanat lävistävät Inahen aseen lailla yhdistyessään Jorinin tummanruskeiden silmien katseeseen. Inahe sulkee silmänsä hetkeksi, antaa muutaman kyyneleen vieriä poskilleen.

Älä”, Jorin sanoo, ”ole kiltti äläkä itke. En halua, että itket minulle. Minä olen elänyt elämäni omalla tavallani, olen ollut siihen tyytyväinen. En tahdo enää muuta.”
Päästin sekä sinut että Inelan pois, vaikka rakastan teitä.”
Jorin hymyilee. Ele selvästikin sattuu. Se on ensimmäinen kerta, kun Jorin kuulee Inahen puhuvan tunteistaan suoraan.
Sinä olet nyt onnellinen, ja se riittää”, Jorin sanoo, vaikka tietää katkeruuden kytevän yhä sisällään. Silti Inahe on yhä hänen vierellään. Tämä palasi hänen luokseen.

Maailma on nyt uusissa käsissä. Uudenlainen. Inahen kaltaiset ihmiset ovat vaikuttajia muuallakin kuin omilla alueillaan. Jorin poistuu maailmasta hyväksyen sen. Inahe painaa päänsä Jorinin rinnalle ja kuuntelee tämän sydämen sykettä. Se ei kestäisi enää useita auringonhuippuja. Jorinin toinen käsi lepää Inahen päällä. Hän on tyytyväinen siihen, että kykeni vielä palaamaan edes pieneksi hetkeksi.

Ikkuna on auki ja tempaisee verhon pois auringon tieltä. Valo halkoo reittinsä huoneen hämärän keskelle.

Musteenkantaja: luku 55


Luku 55: Hyvästi

Inahe aloittaa siitä, mikä on hänelle vaikeinta. Hän aloittaa ihmisestä, jota kohtaan on oppinut tuntemaan enemmän kuin oli koskaan tarkoitus. Astellessaan valkoisia, taistelusta kolhiintuneita käytäviä pitkin Jorinin luo Inahe tietää tekevänsä niin viimeistä kertaa. Lähtemisen pysyvyys tuntuu painavana kivenä vatsanpohjalla. Hän on päättänyt kestää sen ja ajatella kaikkea vasta lähdettyään.

Jorin on joutunut vastaamaan kaikesta uudesta. Hän on kiireessä nimittänyt uusia, puhtaita ihmisiä Variksiksi. Inahe on surukseen huomannut Jorinin kaikesta huolimatta kokoavan uutta maailmaa vain edellisen jatkeeksi. Vanhat arvot eivät ole lähteneet mihinkään. Niitä ei edes Valkoisen Variksen väliintulo ole haalistanut.

Jorin seuraa uusi naamio kasvoillaan Inahea tämän huoneeseen. Huoneessa on edelleen vain yksi suuri sänky keskellä kliinistä valkoisuutta. Pakattavaa ei ole, Inahe voi vain lähteä. Vaatteita hän saisi omaisuudellaan mistä tahansa päin Athalaa. Maallisella omaisuudella ei ole Inahelle merkitystä hänen havahduttua siihen, mitä aidosti haluaa.

Oven sulkeuduttua Jorin riisuu naamionsa oitis. Huoli piirtää ryppyjä otsalle. Inahe huomaa Jorinin kasvojen olevan jälleen partaa myöten täysin valkoiset. Kaiken keskellä mies on ehtinyt pitää huolta siitä, ettei vahingossakaan päästä irti puhtauden illuusiosta. Ajatus sekä surettaa että huvittaa Inahea sen jälkeen, kun hän on päässyt katsomaan Valkoista Varista silmiin.

Inahen astuessa lähemmäs Jorin nostaa kätensä ylös.
Älä, ei ole vielä tämän aika”, Jorin hengähtää. Hän tietää, että Inahe on tullut hyvästelemään. Sen näkee jokaisesta kireytyneestä liikkeestä, jännittyneestä lihaksesta. ”Sinua tarvitaan vielä Ietassa.”
Inahe pudistaa päätään.
Minua ei olla missään vaiheessa tarvittu Ietassa. Sinä olet ainoa, joka ei osaa päästää irti.”

Inahe erottaa Jorinin kasvoilta kaikki ne tunteet, joita tätä on kielletty tuntemasta pitkin elämäänsä. Tukahdutetut tuntemukset parveilevat kasvojen takana tehden ilmeestä lohduttoman. Inahe ei ole varma, osaako tuntea täydellistä sääliä Jorinia kohtaan. Mies on aiheuttanut niin paljon tuhoa. Silti Inahe kokee rakastavansa tarpeeksi astuakseen lähelle. Hän haluaa tuntea Jorinin kehon omaansa vasten ennen lähtöään.

En kykene ottamaan uutta Perijää sinun jälkeesi. Sinä voisit vaikuttaa täällä nyt, kun kaikki joudutaan kasaamaan alusta”, Jorin maanittelee vielä. Hän ei lopeta ennen kuin Inahen selkä on lopullisesti kääntynyt. Vasta sitten hän uskoisi tämän todella lähtevän.
En voi vaikuttaa keskellä valheita”, Inahe lausuu. ”Olen näennäisen valtani vanki. Täällä en voi todellisuudessa tehdä mitään. Totuus ei ole niissä, jotka eivät voi enää muuttaa ajatuksiaan. Aion auttaa kaikkia niitä, joita täällä aliarvioidaan kuten minua. Lapsia, nuoria. Anfarissa on paljon kouluja, joihin otetaan uusia opettajia vastaan. Tiedäthän, Jorin, että olen aina tahtonut toimia nuorten kaltaisten avointen ihmisten kanssa?”

Jorin painaa katseensa maahan. Vino, varovainen hymy käväisee hänen huulillaan.
Olet tainnut tehdä päätöksesi jo aikoja sitten”, Jorin huokaisee. ”En saa sinua enää jäämään.”
Inahe tyytyy nyökkäykseen.
Onko sinun pakko jättää minutkin taaksesi?” Kysymys on liian vilpitön tullakseen Jorinin huulilta. Inahe sulkee silmänsä hetkeksi, naamioi eleen räpäytykseksi.
Sinä kuulut Ietaan, enkä tahdo enää liittyä Ietaan millään tavalla. Minun on päästettävä kaikesta täällä.”
Taisit tietää jo alusta asti, ettet kuulu tänne. Me muut olemme olleet aina liian vanhanaikaisia sinulle.”
Ei tässä ole pohjimmiltaan kysymys kenenkään iästä. Lapsetkin voivat altistua tämän maailman mustavalkoisuudelle.” Inahe miettii, miten sokeasti on itse toiminut vanhempiensa tahdon pohjalta. Hänkin on ollut aina vietävissä. ”Heidät on vain helpompaa saada näkemään muutakin.”

Inahe puhuu niin suurella lämmöllä, ettei Jorin voi enää hillitä itseään. Hän vetää nuoren miehen itseään vasten, kuljettaa kätensä tämän selälle ja suutelee tätä tietäen, että kerta voi jäädä viimeiseksi. Hän imee elämää Inahen huulilta, ottaa kaiken, mitä tästä vielä voi saada. Hetki ei kestä kauaa, mutta Jorin tarrautuu siihen kuin se olisi hänen ainoa keinonsa selvitä hengissä.

Inahe”, Jorin kuiskaa heidän irrottautuessaan kosketuksesta, ”minä todella tarkoitin kaikkea sitä, mitä sanoin ja tein sinulle. Rakastan sinua edelleen.”
Inahe tahtoisi sanoa, että Jorin rakastaa vain ajatusta hänestä. Sitten hän muistaa oman tunteensa ja tietää, ettei Jorin koskaan kumartaisi pelkkää ajatusta puhtaasta ihmisestä vierellään. Lähdöstä tulee sitä kipeämpi, mitä enemmän Inahe tiedostaa tunteiden molemminpuolisuuden.

Inahe suo Jorinille vain hymyn. Se on vilpittömin tapa jättää sanomatta se, jonka he kumpikin tietävät todeksi. Inahen on lähdettävä, eikä suurinkaan tunne sitoisi häntä enää Joriniin. Kumpikaan ei pyydä anteeksi. Inahe ei pahoittele sitä, että keinotteli tiensä vanhempiensa hänelle toivomaan asemaan jakaessaan sänkynsä. Jorinkaan ei lausu anteeksipyyntöään kaikesta siitä, mitä on tehnyt. Hän kokee, että pelkästään Inahen vapaaksi päästäminen sovittaa kaiken, pakottaa hänet itsensä maksamaan.

Ovatko nämä hyvästit?” Jorin kysyy Inahen ottaessa selviä askelia merkiksi poistumisesta. Ovella Inahe pysähtyy, naurahtaa saaden Jorinin sisimmän entistä kipeämmäksi ja pudistaa päätään.
Ei”, Inahe vastaa hymyillen, ”en koskaan hyvästele ketään.”

Ennen oven sulkeutumista Jorin ehtii nähdä vielä viimeisen palan Inahen kaavun helmaa. Hän todistaa hymyn katoavan oven taa, naurun pakenevan Inahen mukana. Jorinin jalat eivät kanna, hän romahtaa Inahen kahden vuoden ajan käyttämälle sängylle ja sallii itsensä painautua sykkyrälle peittoa vasten. Hetkeksi hän lakkaa olemasta mies, jonka täytyy kursia maailmansa kokoon. Hän antaa itselleen luvan surra sitä, että on antanut itsensä tulla ihmiseksi, joka menettää rakkautensa omille arvoilleen. Inahe ei enää palaisi. Jorin tietää yksinäisyytensä syyn kallistuvan häneen päin. Hän on valintansa tehnyt, aivan kuten Inahekin. Mahdollisuudet perumiseen on kulutettu loppuun.

* * *

Inahe kuvitteli Jorinista luopumisen olevan vaikeinta, mistä hän on joutunut koskaan päättämään. Silti hänen avatessaan Musteenkantajan uudemman, Ietassa olevan huoneen oven hän tuntee kehonsa miltei räjähtävän. Inelan hyvästeleminen tuntuu pahemmalta kuin kaikki kipu maailmassa vain siksi, että se on täysin lopullista.

Sisartaan Inahe ei menetä omalle itsekkäälle valinnalleen. Inela katoaa hänen elämästään vain, koska valheen on jatkuttava. Valheen, joka sisältää samalla ainoan aidon totuuden – maailma tarvitsee Musteenkantajaansa. Sille Inahe ei voi mitään. Hän ei saa väännettyä asiaa enää miksikään muuksi, Inelasta on jo tullut hetkellisesti puhtain kaikista.

Minä tiedän, että olet tullut hyvästelemään”, kuuluu tuttu ääni sisältä. Kaikki Inelassa on yhä raastavan tuttua. Inela näyttää itseltään, mutta mustat silmät ja uudenlainen tapa kantaa itsensä ovat tehneet Inahen sisaresta lopullisesti jonkun toisen.
Niin, olen tullut hyvästelemään”, Inahe sanoo tietäen valehdelleensa Jorinille. Hän pyrkii välttämään hyvästejä, mutta yhdet niistä kuuluvat hänelle. Ne hänen on pakko käydä läpi, sillä ne eivät ole hänen päätettävissään.

Inela näyttää säteilevän kauniilta valkoisessa pitkälaahuksisessa mekossaan. Hänen hiuksensa kihartuvat selkään, tutut suortuvat pyrkivät pakenemaan kasvoille. Inela kietoo veljensä syleilyynsä. Kosketuskin on yhtä turvallinen kuten aiemminkin. Inahella ei ole mitään pelättävää sisarensa lähellä. Silti hänen sydämensä miltei tykyttää reiän rintaan.

En aio kehottaa sinua elämään puolestani sitä elämää, joka minulla olisi voinut olla”, Inela sanoo silittäen veljensä selkää, ”sillä se elämä ei olisi muutenkaan ollut mahdollinen. Oli syntymässäni päätetty, että tämä kohtalo osuu kohdalleni. En koskaan voinut kääntyä.”
Olenko minä enää kokonainen ilman sisarta, joka on kansan silmissä kuollut?”
Tekeekö toinen ihminen sinusta kokonaisen, vai päätätkö siitä kenties itse?”
Inahe puristaa Inelaa kovemmin kykenemättä sanomaan mitään.
Variskin tahtoi sinun tekevän kuten haluat”, Inela kuiskaa, ”vaikka et sinä sitä Variksen mieliksi tee.” Inahe on kuulevinaan huvittuneisuutta viimeisistä sanoista.

Inahe irrottautuu varovasti sisarensa halauksesta ja sipaisee karanneet suortuvat tämän kasvoilta. Inela hymyilee tavalla, jolla hän ei olisi koskaan osannut hymyillä ennen muuttumistaan Musteenkantajaksi. Inahe on alkanut uskoa, ettei kyse ole sittenkään pelkästä muutoksesta. Inelasta on herännyt uusi puoli, hänen todellinen minuutensa. Se, joka vielä joskus kuluttaa hänet loppuun.

Voinko todella jättää sinut tänne? Rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta. Ieta sen sijaan… Ietassa minä en kykene elämään. Tulen kantamaan aina syyllisyyttä siitä, että jätän sinut sellaiseen paikkaan, joka miltei mädätti oman sieluni”, Inahe kertoo aidosti pahoittelevalla äänellä.
Se sinun on päätettävä itse. En voi antaa sinulle lohtua, jos et itse kykene näkemään sitä. Mutta veljeni, sinun tulee tietää, että olen itse päättänyt jäädä.”
Sinulla ei ole vaihtoehtoja.”
Inela hymyilee jälleen uudella tavallaan.
Kaikilla on.”

Lause jää omanlaisekseen lohduksi Inahen ympärille. Hän tyytyy siihen. Inela selviäisi kyllä. On aivan eri asia, selviääkö Inahe itse päätöksestään. Hän koskettaa sisarensa kättä, viipyilee jokaisen sormen, jokaisen rystysen kohdalla. Piirtää mieleensä kuvan Inelan kauniista, sirosta kädestä. Sitten hän päästää hitaasti irti.

Jää hyvästi, sisareni”, Inahe sanoo puoliksi itkun maustamalla äänellä. Ovelle käveleminen ei ole koskaan tuntunut enemmän lähdöltä. Inelan kasvoille piirtyvä hymy jaa kuvaksi Inahen mieleen, kauniiksi viimeiseksi palaseksi muistojen seinää. Ovi sulkeutuu, hymy jää sen taa. Inahe on valmis lähtemään.

Musteenkantaja: luku 54


Luku 54: Hiljenneet

Enharin hautajaisia edeltävänä yönä Nadiha havahtuu siihen, ettei kykene seuraavaan aamuun. Ajatus tilanteesta, jossa joku muu saisi lausua viimeiset sanat hänen kaksoselleen, päästää Enharin paperitaivaalle, tuntuu liian vaaralliselta. Kaikki näkisivät suoraan Nadihaan hänen itkuisten silmiensä ja valkoiseen verhoillun kehonsa läpi. Hän ei kykenisi peittämään syvältä tihkuvaa rakkauttaan enää keneltäkään paljastettuaan sen itsensä Valkoisen Variksen edessä.

Nadiha löytää itsensä Anatin huoneesta. Sisar on viipynyt paljon kotona kaiken tapahtuneen jälkeen. Isä ja Anat ovat käyneet töissä lähinnä suorittamassa pakollisia järjestelyitä. Suuri osa Variksista on menettänyt henkensä taistelussa Musteviittoja vastaan, joten työtä riittää.

Kirjurina Anat on joutunut pitämään kirjaa kaikista menehtyneistäkin. Hän on kirjoittanut hiilellä ruskealle paperikäärölle myös oman äitinsä nimen. Äidin kuolema sortuneessa talossa on pelkästään yksi murhe muiden joukossa. Kumpikin sisaruksista joutuu käsittelemään äidin menettämisen uudelleen.

Nadiha avaa sisarensa huoneen oven ja istahtaa tyynesti tämän sängylle. Anat itse istuu aivan sänkynsä päässä ja nojaa käsiinsä. Ilme ei kertoisi mitään kenellekään muulle kuin Nadihalle. Nadiha on oppinut näkemään, milloin hänen sisarensa on kiinni surussaan.

Anat, minä en kykene siihen”, Nadiha kuiskaa. Hänen ei tarvitse tarkentaa, mitä tarkoittaa.
Minusta tuntuu, ettei meistä kumpikaan kykene enää mihinkään sen päivän jälkeen. Minä kun kuvittelin, että oma hyökkäyksemme olisi pahinta, mitä voi tapahtua.”
Emme olleet yksin. Jumala ei puhunut pelkästään meille kahdelle.”
Hän puhui silti. Se riittää. Kiroamani olento on olemassa, ja kaiken tämän jälkeen minä koen jopa ymmärtäväni häntä. En voi… En voi elää yksin sellaisen kanssa.”
Sinulla on minut ja me muut. Me kaikki koimme saman.”
Uskotko tuohon itsekään? Olet tässä vain voidaksesi puhua veljemme hautajaisista. Me emme kokeneet samoja asioita. Sinä murruit eri tavalla kuin kukaan toinen, ja niin tein minäkin.”
Emme me kaikki murtuneet.”

Anat ei enää vastaa. Hän kääntää vaaleaa päätään suodakseen myötätuntoon kahlitun hymynsä siskolleen. Nadiha ei saata hymyillä takaisin. Hän muistaa vielä, miten hymyillä, mutta ei tahdo tehdä niin veljensä hautajaisia edeltävänä yönä.

Minä pelkään liikaa, että paljastan itseni kaikkien edessä”, Nadiha jatkaa.
Ei kukaan sitä näe. Seremoniaan osallistuvat näkevät vain naisen, joka joutuu hautaamaan kaksosensa. Kukaan ei ajattele sitä, mitä kuvittelet.”
Se vain todistaa epänormaaliuteni, aivan kuten sinäkin. Et ole sanonut mitään suoraan. Mikset tuomitse minua?”

Anat huokaisee syvään ja kääntyy sängyllä suoraan Nadihaa vasten. Asetelma kahdesta sisaruksesta istumassa samalla sängyllä muistuttaa kumpaakin heidän lapsuudestaan. Kouluaikoina kaikki kolme saattoivat valvoa yön yhdessä ja keskustella asioista, joista lapset keskenään puhuvat. Kumpikaan ei enää muista, mitä sellaiset asiat saattaisivat olla. Maailma on piirtänyt päälle paljon uutta.

Ehkä minä aina näin, mitä sisarukseni tunsivat toisiaan kohtaan. Ei minulla ollut siihen mitään sanomista.”
Emme me…” Nadihan ääni miltei kuolee kurkkuun. ”Emme me olleet yhdessä mitään. Kyse ei ollut molemminpuolisesta rakkaudesta, vaan siitä, etten koskaan kyennyt hyväksymään tuntemuksiani Enhariin. Mutta äiti näki kaiken. Aina.” Nadiha pudistaa päätään vanhojen muistikuvien palatessa liian elävinä verkkokalvoille.
Äiti ei koskaan sanonut mitään siihen liittyvää.”
Mutta hän näki. Ja toimi sen mukaisesti.”

Anat päästää uuden huokauksen ja kuljettaa kätensä varovasti Nadihan harteille. Hän vetää siskon otteeseensa. Se on kenties ensimmäinen kerta, kun he ovat toistensa syleilyssä.

Nadiha antaa Anatin pitää itseään lähellä. Se ei tunnu väärältä kaiken yhdessä koetun jälkeen. Vaikka maailma onkin sekavassa tilassa, Nadiha tuntee saaneensa sisarensa takaisin monien vuosien jälkeen. Se on maksanut kummallekin sisarukselle heidän läheisimmän ihmisen.

Mitä sinä aiot tehdä hautajaisten jälkeen?” Nadiha kysyy hiljaa. Hän ei osaa enää edes itkeä suruaan pois. Hän itkisi vasta hautajaisissa.
Vetäytyä hetkeksi.”
Minne?”
Töihin. Korjaamiseen. Kaikkiin niihin seikkoihin, joita en tahdo enää rakentaa takaisin. Olen sen velkaa tälle maailmalle.”
Entä Linnut?”

Anat vaikenee uudemman kerran. Valkoinen Varis on jo antanut hänelle vastauksia. Loput hän löytäisi lepäämästä sisältään, jos jaksaisi ja kykenisi etsimään riittävän pitkään. Anat ei aio vetäytyä pelkästään töidensä pariin, vaan myös omaan itseensä. Hän tarvitsee aikaa toipua kaikesta tapahtuneesta.

Aika näyttää”, Anat kuiskaa vastaukseksi. Anatin silkkisessä äänessä ja sanojen jälkeisessä hiljaisuudessa korostuu rauha.
Aika näyttää”, Nadiha toistaa sisarensa sanat tietäen, että tulee ymmärtämään niiden merkityksen vasta vuosien päästä.

* * *

Vaimea hyminä on hiljennyt, juossut katukivien rakoja pitkin matkoihinsa. Valkoisiin pukeutunut, surunsa kivikasvojen taakse peittävä hautajaisväki lähtee kukin omaa reittiään takaisin sinne, missä elämä voi jatkua. Anat ja Karn Lenorie ovat jääneet vielä holviin lausumaan viimeisiä hyvästejään. Isä ja tytär ovat ainoat, jotka saavat keskustella myös toisesta menetyksestä. Äidistä, toistamiseen.

Hautajaisvieraat osoittivat sääliään Karnia kohtaan. Ensin vaimo, sitten poika. Lenoriet tietävät paremmin, mutta vastaanottivat silti näennäisen myötätunnon. Hautajaisväestä ainoa, jota Nadiha suostui seremonian aikana katsomaan silmiin, oli paikalle saapunut Anadil. Nuori mies tietää, häneen Nadiha uskaltaa luottaa.

Nadihan astuessa holveista päivänvaloon hän tuntee kesäisen tuulahduksen kasvoillaan. Ulkoilma tekee hyvää hänen itkun turruttamille kasvoilleen. Hän vetää ilmaa sisäänsä kyetäkseen jälleen hengittämään kunnolla.

Nadiha ei kyennyt jäämään holviin. Enharin sielu ei ole enää lasin viiltämässä kehossa. Ei ole mitään, mistä luopua, sillä todellinen Enhar on jo päässyt lipumaan paperitaivaaseen asti. Nadiha ei uskalla itkeä enempää. Hän ei ole ainoa, joka on menettänyt tärkeimpänsä. Hautajaisiin osallistunut Anadil on joutunut luopumaan kaikesta. Niin on Nadihan isosiskokin.

Hyminä, raskas mutta vaimea viimeinen musiikki on kaikonnut. Kesäinen Lucasta tervehtii Nadihaa linnunlaulullaan ja reippaalla puheensorinallaan, joka on hyökkäyksien ja järistyksen jälkeen palannut lähestulkoon ennalleen. Itkeminen saa pään tuntumaan sumuiselta, mutta Nadiha on päättänyt kävellä kaupungin läpi kotiinsa. Hän ei jäisi suruunsa, hän antaisi sisarensa sanoin ajan näyttää, minkä raiteen hän valitsisi.

Enhar on poissa. Äiti on poissa. Jopa tuttu maailma on alkanut muodostua uudenlaiseksi. Viimeiseen Nadiha on tyytyväinen. Vaikka kaikki tapahtunut tuntuukin vielä liian vaikealta ja suurelta käsittää, Nadiha ei ole enää keinoton kaiken edessä. Häneen sattuu, mutta hän ymmärtää. Silmät, jotka ovat katsoneet Valkoista Varista näkevät kaiken hieman eri tavalla kuin muut ihmiset.

Nadiha uskoo joskus hyväksyvänsä omat tunteensakin. Enharin muisto ei koskaan himmenisi. Tyhjä kohta Nadihassa vain kasvaisi, laajentaisi piiriään. Se ei siltikään tarkoita Nadihalle rajoitetta. Se on vain asia, joka hänen tulee kantaa muiden joukossa. Hinta siitä, että hän selvisi.

Musteenkantaja: luku 53


Luku 53: Valohippusia

Beckan jättämä lasi on kerännyt pölyä pitkin kesää. Arjenain siirtyessä hitaasti variein puoleen, sävyjen muuttuessa kirkkaammiksi ja kukkien kukoistaessa suuremmassa loistossa muutama asia on jäänyt ennalleen. Acantha on kyennyt käymään töissä, näkemään Lenorien sisaruksia heidän surunsa keskellä. Hän on käynyt jopa Beckan vanhempien luona, viipynyt useita päiviä Varjessa vain keskustellakseen Hartien kanssa kaikesta siitä, mitä on kokenut. Enää Acantha ei säästä ketään yksityiskohdilta. Hän on kertonut ensimmäisistä kerroista, kun juoksi veteen voidakseen tuntea olonsa edes hivenen puhtaammaksi. Hän kertoi tappaneensa varislinnun, suudelleensa Beckaa ja ymmärtäneensä, mitä puhtaudella oikeasti tarkoitetaan.

Kaiken sen Acantha on kyennyt tekemään ahdistumatta suuremmin. Paikoitellen hänestä on tuntunut, että Hartit tai Lenoriet eivät voi ottaa koko hänen elämäänsä harteilleen. Kaiken tuhoutuneen keskeltä hän on kuitenkin onnistunut löytämään oman tapansa elää. Hän kykenee työntekoon, hymyyn ja ystävälliseen sanaan.

Silti Beckan lasi lojuu yhä Acanthan pöydällä. Pölyä on sisällä ja reunoilla. Acantha tietää, että pöly ja kulunut aika ovat jo pyyhkineet Beckan kosketuksen pois lasin pinnasta. Silti se on ainoa asia, joka pitää hänet kiinni muistossa. Hän ei halua koskaan unohtaa aikaa, jolloin Becka oli yhä maailmassa ja nauroi niin, että lintujen laulukin kuulosti pelkältä taustaääneltä sen jälkeen.

Acanthalla on Oneila Hartin antama piirros, jonka Becka teki hänestä. Se on kaunis muisto, mutta ei tunnu lainkaan samalta kuin esine, johon Becka on jättänyt kosketuksensa, himmenevän muistonsa kiinni. Edes Valkoisen Variksen kohtaaminen ei ole saanut vakuutettua Acanthaa siitä, että hän kykenisi muistamaan. Acantha tietää juosseensa niin pitkälle eteenpäin, ettei osaa menneistä asioista enää erota. Ne ovat jääneet pysyvästi taakse. Beckan muisto ei saisi jäädä niin kauas, se ei voisi haalistua pois kuten kaikki muu.

Eräänä yöttömänä yönä hieman Korallitalon rakennusprosessin alkamisen jälkeen Acantha huomaa istuvansa yksin pöytänsä ääressä. Hän siemailee keittämäänsä yrttiteetä tietäen, ettei ole muistanut päästää sisäänsä mitään muuta. Parantuminen on tappavan hidasta, mutta teekuppikin on toistaiseksi auttanut.

Acanthan katse harhautuu pöydälle jääneeseen lasiin. Mielikuva hymyilevästä Beckasta välähtää luomien alla kuin aurinko verhojen takana. Lasi tuntuu pelkästään nauravan Acanthalle. Sillä ei ole enää sympatiaa hänen osakseen. Yhteiset muistot ovat enää vain hänen kannettavanaan, lasi ei heijasta muuta kuin väsyneen, mutta elämään oppineen ihmisen kasvot.

Acantha tietää ymmärtäneensä lopullisesti, mitä eläminen oikeasti tarkoittaa – ei pyrkimystä, johon ei voi päästä. Jatkuva tavoittelu on miltei katkonut hänen jalkansa. Elämä on hänelle mahdollisuus. Nyt hän saattaa nähdä kaiken uudella tavalla, purkaa vanhat solmut ja yrittää paikata kaikkea rikottua. Lasia katsellessaan hän muistaa kertoneensa Beckalle, ettei kenties koskaan voisi tulla ehjäksi. Nyt hän on eri mieltä. Mielikuva ehjyydestä oli yhtä vääristynyt kuin puhtaudestakin. Ei ole täydellistä tilaa, jossa kaikki olisi kunnossa. Elämä voi olla hyvää säröineenkin. Acantha uskoo jo murtumakohtiensa saaneen valohippusia taakseen.

Hetken mielijohteesta Acantha tarttuu Beckan jättämään lasiin ja kaataa sen päälle vettä. Hän pyyhkii huolellisesti jokaisen pölyisen kohdan, vapauttaa lasin muistoista ja Beckan kosketuksesta. Nyt se on enää vain samanlainen läpikuultava pala lasia kuin kaikki muutkin. Acantha sekoittaa sen muiden lasien kanssa, jotta ei enää palaisi juuri sen luo. Hän tietää, että tekisi niin, jos ei sotkisi laseja.

Tunne tulee myöhässä. Kun Acantha on istunut auringon ensisäteisiin asti pöytänsä ääressä, hän ymmärtää, mitä on tullut tehneeksi. Ensimmäinen reaktio ei saavu paniikin saattelemana. Tunne vatsanpohjalla on korventava, mutta ei pelkästään kipeällä tavalla. Acantha tietää tehneensä oikein. Hän ei koskaan voisi jatkaa, ellei päästäisi irti. Nyt, kun lasi on siirretty pois, hän tietää joutuvansa kohtaamaan jälleen uuden vaiheen elämässään. Hän saattaisi tarkistaa ranteistaan, onko veri mustaa. Hän saattaisi taipua jälleen pelkoon. Se ei haittaa. Hän on oppinut käsittelemään kaikkea sitä.

Kun Acantha nousee pöydän ääreltä ja raottaa verhojaan päästääkseen nousevan auringon sisään, hän on miltei pyörtyä äkillisestä nousemisesta. Sekin on vain muistutus siitä, miten paljon on yhä korjattavissa.

Tulevaisuus ei kuitenkaan paina enää lainkaan yhtä paljon kuin aiemmin. Acantha on löytänyt elämäänsä turvallisia ihmisiä ja kyvyn hymyillä. Jumalan kohtaamisen jälkeen hän tietää, ettei hänen sielullaan ole enää mitään aihetta loputtomaan elämänpelkoon. On olemassa vain mahdollisuuksia, useita laseja, jotka siirtää pois tieltä.

Musteenkantaja: luku 52


Luku 52: Tuuli

Korallitalon jäänteistä löytyneiden Feneritojen ruumiit saivat paikkansa sukunsa holvista. Hautajaisten ajan Anadil seisoi voimattomana marmoriarkkujen edessä ja lausui merkityksettömiä sanoja Anfarista asti paikalle saapuneen rukoilijan niin pyytäessä. Maan uskonnolliset johtajat haudattiin hiljaisin menoin. Kenelläkään ei ollut aikaa järjestää suuria ja näyttäviä poistujaisia silloin, kun maan yleinen tilanne oli täysin avonainen.

Sen jälkeen kesä on pyyhkinyt pois Anadilin syyllisyyden. Hän on astunut ulos Ietasta ensimmäisiä kertoja, tuntenut kevyen tuulenvireen kasvoillaan ja matkustanut junalla Marnaan vain nähdäkseen laakeat pellot, joista Rudi hänelle puhui. Rudi, joka ei saanut edes hautajaisia. Vankeja ja entisiä Musteenkantajia ei haudattu. Anadil ei ollut paikalla, kun Korallitalosta löytyneiden ruumiiden kohtaloista päätettiin.

Kukaan ei ole pysähtynyt satuttamaan Anadilia hänen kulkiessaan kaduilla ja ihmetellessään jokaista kahvilaa, jokaista työtään tekevää ihmistä. Järistyksestä ja taistelusta huolimatta laulavia lintuja. Ne kaikki tuntuvat puhuttelevan häntä, mutta niillä ei ole ääniä, joilla puhua suoraan hänen sydämelleen. Anadil on menettänyt vanhempansa ja sen ainoan, jonka kanssa olisi halunnut jakaa hänelle vihdoin avautuvan maailman.

Anadilista tuntuu raastavalta ajatella, että hänen henkiseen vapautumiseensa tarvittiin jumalan väliintulo ja useiden ihmisten kuolema. Maailma hautasi monia salaisuuksia päästäessään ihmisiä hengistään. Entiset Musteenkantajat eivät jääneet kertomaan edes ruumiillaan todellisuutta Musteenkantajuuden takana, heidät hävitettiin eloon jääneiden Varisten toimesta. Anadilin omat vanhemmat puolestaan haudattiin kansan silmissä hyvinä, puhtaina ihmisinä. Heidän suhdettaan Musteviittoihin ei koskaan selvitetty. Anadil uskoo olevansa elossa olevien Musteviittojen lisäksi ainoa, joka tietää Feneritojen hautaholvin uudempien jäsenien olleen sydämeltään mustia.

Yksikään Musteviitta ei ole antanut kuulua itsestään. Kukaan ei ole tullut painamaan käsiään Anadilin kasvoille vain saadakseen tyydytystä kieroutumaansa. Anadil on pitänyt ryhtinsä suorana ja katseensa avoinna kaikelle. Pelkoon hän ei ole jäänyt. Sillä on kyky vangita hetkiä jääpuikoiksi räystäisiin, joutseneksi jäätyneisiin järviin. Sen armoille hän ei ole kyennyt jäämään.

Seisoessaan hiekkatiellä keskellä avaraa, marnalaista peltomaisemaa, Anadil palauttaa mieleensä kohtaamisensa Valkoisen Variksen kanssa. Varis ei ollut nähnyt häntä pahana. Silti, katsellessaan kaikkea sitä, mitä Rudi kenties eläessään todisti, Anadil ei voi olla tuntematta menetettyjen elämien painoa harteillaan.

Jos olisin ollut itse vapaa, olisin vapauttanut sinutkin”, Anadil lausuu tuulelle. Kevyt ilmavirta kuljettaa tunnustuksen eteenpäin, kenties paperitaivaalle asti. Anadil näkee mielessään kuvia siitä, miten olisi sulattanut Rudin kalterit. Varjelainen tulikuuma rauta olisi polttanut lasia kuin jäätä. Ajatus on mahdoton. Rudi ei enää kyennyt kävelemään. Hän oli liian sairas, liian täynnä mustetta. Silti Anadil ei voi olla haaveilematta.

Olen pahoillani, etten koskaan hyvästellyt”, Anadil jatkaa katsellessaan, miten kaksi suurta lintua lentävät toistensa lähellä kesän kuivattaman pellon yllä. ”En hyvästellyt sinua, en vanhempiani, en kenties edes itseäni. Astuin ulos kuin se oikeus olisi aina ollut osanani.”
Anadil ei saa sanotuksi sitä, mitä ajattelee. Hän voisi paljastaa rakastavansa, jos tietäisi, mitä se tarkoittaa. Sillä on enemmän merkitystä nyt, kun sanoille ei ole enää vastaanottajaa.

Pellolla tuulee. Ihmisiä ei näy, päivä ei ole vielä riittävän pitkällä. Anadil on varastanut aamun ensimmäiset tunnit vain itselleen. Lucastassa hän ei kykene olemaan alituisesti, sillä pääkaupunki on täynnä rakennustoimia. Niin konkreettiset kuin yhteiskunnalliset, kaikkien harteilla lepäävät seikatkin ovat uudelleen rakennettavissa. Anadil aikoo osallistua Athalan kokoamiseen vasta, kun on punninnut menettämänsä ja saamansa ja todennut, kummalla on enemmän arvoa. Vielä hän ei sitä tiedä.

Vanhemmat ovat jättäneet hänet yksin, mutta tehneet hänestä vapaan. Hänen ei tarvitse enää jäädä Ietaan ja pohjata elämäänsä pelkille säännöille. Tuuli korvissa ja valkeissa hiuksissa riittää toistaiseksi. Hän ei koskaan toivonut vanhempiensa kuolemaa, mutta ymmärtää, miten iso merkitys sillä on. Sillä ja kaikella muulla, jonka Valkoinen Varis romahduksellaan aiheutti.

Anadil tietää vielä ottavansa junan ja palaavansa Lucastaan viimeistään osallistuakseen menettämänsä ystävän, Enharin, hautajaisiin. Siihen asti hän aikoo pysyä ainoastaan omassa päässään, hengittää viileää aamuilmaa syvälle keuhkoihinsa ja antaa itselleen aikaa toipua. Se kestäisi useita Puhdistumisia, useita väsyneitä vuosia. Sitten hän tietäisi, voisi koota kaiken uudelleen. Kuroa uudet merkitykset unohtamatta kaikkia niitä, jotka jätti taakseen.


Musteenkantaja: luku 51


Luku 51: Kyynelsilmä

Jorin Vecasta seisoo portaiden juurella kuin haavoitettu, joka odottaa korkeampaansa suomaan parannuksensa. Miehen katse on kohotettu Korallitalon säilyneisiin osiin, josta yksi kerrallaan pölypilven läpi astuvat ihmiset kantavat kyyneliä kasvoillaan. Jorin tietää, että osa Korallitalosta on säilynyt tarkoituksella. Aivan kuten tuhoutunutkin. Valkoinen Varis on olemassa jokaisessa pölypilvessä, pelosta lamaantuneessa ihmisessä, sortuneessa koralliseinässä. Ihmisten valuvissa kyynelissä.

Rakennuksen jäänteissä juoksee niitä, jotka ovat selvinneet. Aiemminkin turvallisuudesta vastanneet tekevät niin nytkin, he suojelevat loukkaantuneita. Jorin erottaa vartijoiden rykelmän, joka raahaa haavoittuneita ulos. Osa on jo alkanut etsiä itkien läheistensä sortumien alle jääneitä kehoja.

Jorin tuntee oman kehonsa lamaantuvan täysin hiljenneen maailman edessä. Kukaan ei puhu mitään. Vain itku saa kuulua. Osa ei pysty tekemään edes sitä. Valkoinen Varis on osoittanut tahtonsa. Edes Musteenkantajan paljastumisella ei olisi merkitystä. Aiemmilla hyökkäyksilläkään ei ole. Athalan oma jumala on ilmaissut kantansa ihmisten toimintaan. Se painaa Jorinin hartiat lopullisesti lysyyn.

Lenorien sisarukset astelevat ensimmäisinä ulos Korallitalon raunioista. Anatin viitta on yhä veressä, mutta Jorin ei kiinnitä siihen ensimmäisenä huomiota. Anat kantaa kuoleman hiljentämää Enharia sylissään. Haavoittunut tai turtunut keho ei retkottaisi toisen otteessa sillä tavalla kuin Enharin keho. Nuori mies on ilmiselvästi kuollut. Hänen kaksosensa Nadiha kulkee haparoivin askelin aivan kiinni veljensä ruumiissa. Nadihan voimat eivät enää riittäneet kantamaan Enharia ulos.

Jorinista tuntuu, että joku yrittää puhua hänelle. Hän näkee liikettä jalkojensa juuressa. Pölyyn ja vereen tahriintuneet ihmiset näkevät vain jotakin valkeana pysynyttä kaiken keskellä, tuskin edes ajattelevat Jorinin olevan Suurvaris. Jorin on liian tokkurainen suomaan heille edes katsetta.

Jorin astelee kohti Korallitalon jäänteitä. Lenorien sisarukset suovat hänelle kaksi täysin samanlaista, kyynelten koristelemaa katsetta. Jorin ei ole koskaan nähnyt yhdenkään Lenorien itkevän. Kyyneleet eivät synny heistä itsestään. Ne ovat Variksen lähettämiä.

Musteenkantajaa ei näy. Jorin tuntee hetkellistä helpotusta – Inela on päättänyt jäädä valheeseen. Nuori nainen ei juokse kaiken kansan nähtäväksi, hän jää sisään. Hänen veljensä sen sijaan astelee Anadilin ja Acanthan jäljessä ulos. He kaikki itkevät. Jorin ei ole koskaan nähnyt mitään sellaista. Hänen väsynyt sydämensä ei ymmärrä kyynelten kieltä.

Inahen näkeminen saa Jorinin reagoimaan voimakkaammin kuin hän olisi koskaan osannut kuvitella. Nuori mies kyyneleet silmissään näyttää kauniimmalta kuin koskaan. Kauneus ei synny siitä, että Inahe on puhdas. Jorinin omat tunteet saavat Inahen loistamaan Valkoista Varistakin kirkkaammin.

Sinä selvisit”, Jorin kuiskaa ohuella, pelokkaalla äänellä, joka ei enää vaadi Inahelta mitään. Hän vain katsoo rakastamaansa ihmistä tietäen, että silmät, jotka katsovat häneen takaisin, eivät katso enää mitään samalla tavalla. Sinisten silmien takana on nyt tasoja, joihin Jorin ei enää pääse. Inahe on saanut todistaa jotakin sellaista, jota Jorin ei enää koskaan voi saavuttaa.

Minä selvisin”, Inahe toistaa ja astelee kosketusetäisyydelle kuin kiusatakseen. Jorin uskaltautuu lähestymään, vie kätensä Inahen lyhyisiin hiuksiin. Sen enempään hän ei pysty ilman, että Inahe itse tulee vastaan. Jorinilla ei ole enää sanoja Inahelle. Tämä on selvinnyt. Jorin toivoisi, että voisi tyytyä siihen. Inahen viisautta heijastavia silmiä katsellessaan hän kuitenkin tietää sisimmässään, ettei koskaan tyytyisi vain siihen, että Inahe on selvinnyt taistelusta ja talon romahduksesta hengissä. Pojan elämä ei riitä, jos se ei koskaan kuuluisi Jorinille.

Inahe painaa päänsä kevyesti Jorinin rinnalle. Hän ei kurota suutelemaan miehen naamiosta vapautuneita kasvoja, vaikka hänen huulensa tahtoisivatkin tuntea Jorinin itseään vasten. Hän jää lempeään kosketukseen, koska ei tahdo enää pitää Jorinia kiinni itsessään. He eivät enää jatkaisi samalla tiellä. Yhteinen toivo on lakannut olemasta.

Jää”, Jorinin huulilta pääsee. Sana on liian kevyt ollakseen edes toive, se jää ilmaan pelkkänä hatarana, viimeisenä anomuksena.
Emme käy tätä keskustelua nyt”, Inahe kuiskaa Jorinin rintaa vasten. ”Meitä tarvitaan hetkeksi toisaalla.” Inahe irrottautuu kosketuksesta, jättää kätensä hetkeksi Jorinin rinnalle vain viipyilläkseen tämän lämmössä. Sen jälkeen hän vetäytyy kokonaan pois ja jää katsomaan pelokkaana ympärilleen tuijottavia ihmisiä.

Tämä maailma tarvitsee sinua enemmän kuin minä”, Inahe lausuu. Itku pakkautuu Jorinin rintakehään pakottaen sitä kaikkialta. Jorin ei voi päästää sitä pois kaikkien nähden. Se jää kiertelemään kehoa, tuhoamaan häntä sisältä. Inahe ei jäisi. Inahe ei koskaan tullut jäädäkseen. Sen hinnan Jorin maksaa siitä, että sai leijua hetken puhtaudessa.

Pölypilvi hälvenee paikalta auringonlaskuun mennessä. Ihmiset liikkuvat kuin unessa, hiljaa, vaimennettuina. Jopa Anadil astelee kyynelkasvoisena kaikkien muiden keskuudessa kuin olisi aina tehnyt niin. Kukaan ei sano mitään. Tuho on hiljentänyt kaikki, sillä jokainen tietää, että vastuu rakentamisesta kuuluu jokaiselle. Niille, jotka tuhosivat, sillä yksikään ei ole säilynyt viattomana. Athalan tilannetta kartoitettaisiin vasta, kun maailma heräisi uuteen aamuun. Yön turvin kukaan ei voi muuta kuin nojata toisen sieluun ja toivoa, että se kestää.

Musteenkantaja: luku 50


Luku 50: Valosiipi

Kaikki pysähtyvät maan alkaessa vavista. Tavarat tippuvat kojuista, joiden myyjät vievät hädissään kädet korvilleen huutavan maailman äänien käydessä liian kovaksi ihmisaisteille. Kaikki tuntuu olevan lähtöisin Ietasta, kaaos, ääni ja suunnaton vavahtelu, joka alkaa hajottaa rakennuksen korallisia seiniä. Korallitalon eri kerrokset vavahtelevat, lattia rysähtää sillä seisovien alta. Koralli ei kannattele, se sortuu liuskoina jättäen alleen niin Musteviittoja, vankeja kuin Puhdistautumiseen tarkoitetun tilankin. Ikisyvä allas jää sortuvan rakennelman keskelle koskemattomana, aivan kuten Musteenkantajan huonekin. Vavahtelu koskettaa vain taistelun keskusta, ihmiskunnan perustaa – Korallitaloa selleineen.

Vavahtelu tuntuu suoralta rangaistukselta. Sen lähettämät aallot tuntuvat Athalan reunakaupungeilla asti; Varjessa ja Anfarissa havaitaan, kuinka suunnaton raivo hajottaa koralliset seinät palasiksi ja hautaa alleen Athalan perustan.

Järistys ei kestä kauaa. Se kestää juuri sen ajan, joka tarvitaan suuren rakennuksen lähes täydelliseen tuhoutumiseen. Kun vavahtelu lakkaa, huuto on kaikonnut. Tuhottomasti pölyä ilmaan lennättävät rauniot lepäävät siinä, mistä on aiemmin kävelty sisään Puhdistautumiseen siisteissä jonoissa. Taistelu on lakannut. Jokainen tapahtumia todistamaan joutunut on lasittanut silmänsä yhteen ainoaan näkyyn, yhteen uskomattoman suureen menetykseen. Korallitalo on lähes täysin maan tasalla, lasisiltakin on romahtanut maahan. Eikä kukaan sano mitään. Athala on vaipunut täydelliseen hiljaisuuteen.

* * *

Enhar pitää molemmilla käsillään kiinni köydestä, jolla roikkuu Korallitalon katosta. Suurin osa Korallitalosta on jokaisen vavahduksen myötä sortunut hänen silmiensä alla. Enhar paennut hyökkäystä katoille, mutta vavahduksen alkaessa hän pyrki köyden avulla alas. Maahan on kuitenkin kymmenien metrien pudotus, eikä köysi yletä sinne asti. Romahtanut todellisuus ei ojenna Musteenkantajan suuren ikkunan kohdalla roikkuvalle Enharille kättään.

Enhar tietää, että kun hänen käsivoimansa loppuvat, hän tippuu useita kymmeniä metrejä suoraan kiveykselle. Kylmä kivi ei ottaisi hänen kehoaan rakkaudella vastaan. Enharin keho on liian jännittynyt ja kädet liian kipeät karheasta köydestä. Mieli on harmaata sotkua vavahtelujen jäljiltä. Hengestään kiinni pitävä nuori mies ei ole ehtinyt ajatella syytä ympärillään tapahtuvalle tuholle.

On olemassa yksi vaihtoehto. Huono, lähestulkoon automaattisesti tuomittu ajatus. Enharin käsien miltei päästäessä köydestä irti hän tietää ajatuksen ainoaksi auttajaksi. Valkoinen Varis ei häntä kuulisi, kukaan Ietasta ei kohottaisi hänelle kättään kaiken muun mennessä säpäleiksi. Enhar tietää Musteenkantajan ikkunan läpi menemisen ainoaksi mahdollisuudekseen. Hän tarvitsisi vain hivenen vauhtia, jotta voisi tunkeutua läpi valkoisen lasin ja rikkoa vuosisatoja sitten valmistetun Valkoisen Variksen kuvan sen pinnassa.

Enhar ei ehdi harkita, hänen irti lipsuvat kätensä tekevät valinnan hänen puolestaan. Hän potkaisee jäljellä olevilla voimillaan lasia ja tuntee sen antavan periksi voimalleen. Enhar yrittää uudelleen, tällä kertaa käyttäen koko kehoaan. Kun vartijan kädet päästävät irti köydestä ja keho antautuu lasille, hän tietää pudotuksen ottavan veronsa. Enhar sulkee silmänsä ja tippuu suoraan läpi Variksen kuvan, läpi tuhansiksi siruiksi muuttuvan lasin. Pudotuksen aikana hän ei ehdi ajatella ainuttakaan asiaa. Hän tuntee vain ilmavirran ja kovan marmorisen lattian, joka ottaa hänet vastaan. Sen jälkeen loputkin lasista seuraa perässä. Lasisade peittelee lattialle rysähtäneen Enharin.

Kasvot tuntuvat epätodellisilta. Enhar havaitsee silmät avatessaan, että ylös jäänyt valkea katto heiluu, vaikka järistys on jo loppunut. Silmät eivät osaa enää tarkentaa. Jyskyttävä tunne takaraivossa kertoo, ettei näkö ole ainoa matkasta heikentynyt. Kun Enhar yrittää kammeta itseään ylös, hän tuntee, miten lasinsirut työntyvät lihaan kaikkialta. Hän hapuilee maata, mutta lasi leikkaa ihoa veitsen lailla. Pienemmät sirut tunkeutuvat ihon alle, Enhar tuntee ne jaloissaan, keskivartalossaan ja käsissään, jotka on laittanut marmorilattiaa vasten.

Enhar tietää kuolevansa. Hän tietää, että sumeneva maailma ei kieli häviävästä näkökyvystä vaan hänestä pakenevasta elämästä. Surun ja paniikin sijaan ainoa tunne, jonka Enhar tunnistaa tiputuksesta murtuneiden luidensa keskeltä, on katkeruus. Pelkkä suunnaton kauna kaikkea sitä kohtaan, mitä on joutunut vuosien mittaan tekemään. Enhar on pelkkää valhetta. Kaikki Ietassa ovat.

Sen lisäksi Enhar kykenee vihdoin myöntämään sen, josta on aina valehdellut itselleen. Hän ei koskaan halunnut jakaa sänkyään yhdenkään vieraan naisen kanssa. Hän ei tahtonut elää valehdellen itselleen, satuttaen, valehdellen lisää. Nadihan loukatut kasvot palaavat hänen mieleensä viimeisenä selkeänä mielikuvana. Sisar, jolle hän ei koskaan osannut kertoa. Jota hän satutti koskemalla muihin. Enhar tiesi aivan ensimmäisistä vuosistaan asti, etteivät Nadihan katseet hänelle olleet pelkkiä sisaren katseita veljelle. Niiden merkitykset Enhar hautasi pelkoonsa ja häpeäänsä. Hänen tunteensa eivät olleet normaaleja. Siltikään hän ei voinut täysin tukahduttaa niitä, ei koskaan.

Enhar yrittää kammeta itseään ylös vielä kerran. Pelkällä tahdollaan, sillä lasinsirujen syleilemä ruumis ei toimisi enää minkään muun voimalla. Enhar yrittää viimeisen kerran. Hän tietää yrityksen jäävän kesken, hän tietää kehonsa sammuvan ennen tahtoa. Maailma jäisi häneltä kesken.

Lasi ottaa ihoa vastaan, Enhar ei voi käyttää käsiään, jalat eivät liiku. Yritys jää kesken, kipu lävistää tajunnan tuhannella piikillään. Enhar ei enää nouse ylös, hänen kauniit kasvonsa painuvat vasten lattiaa. Hän ei kuollessaan tiedä, että viimeisten ajatusten joukossa naurava Nadiha on yksi viidestä ihmisestä, jotka seisovat Musteenkantajan huoneessa ja katsovat, kuinka lasin läpi lentänyt ihminen katkoo siipensä lopullisesti. Enhar ei saa enää henkeä. Hänen mielensä pyyhitään tyhjäksi ja piirretään uudelleen paperitaivaalle. Lattialla makaava olento on enää pelkkä keho.

Huoneessa seisovat katsovat hiljaisin kasvoin lattialle tippunutta, liikkumatonta Enharia. Nadiha ottaa yhden askeleen, mutta perääntyy, kun hänen sisarensa ääni kiinnittää hänet epätodelliselta tuntuvaan hetkeen.

Älä, hän ei ole enää...”
Nadiha ei tunne enää omaa ruumistaan. Hän olettaa juoksevansa Enharin luo, mutta ei ole liikkeistään lainkaan varma. Maailma pyörii kuin aikoisi sortua lopullisesti. Nadiha ei tunne Enharin vereen kastuneita hiuksia sormiensa alla, hänen kätensä eivät erota viiltoja aina niin sileällä iholla. Hetki ei voi olla todellinen. Kaikkialla on liian valkoista, Nadihan keho tuntuu turtuneelta, Enhar on kuollut. Korallitalo sortunut. Nadihasta viimeinen seikka tuntuu pienimmältä, mahdollisimmalta. Kaikki muu, mutta ei Enharia. Ei koskaan Enharia.

Muut seuraavat sivusta, kuinka Nadiha painaa päänsä veljensä keholle. Harmaat kutrit leviävät ympäriinsä. Nadihan keho alkaa väristä. Anat ei kykene kääntämään päätään pois. Hän vaihtaa varovaisia katseita Acanthan kanssa. Acanthan ilme on tuskan täyttämä. Se viimeistelee Anatin uskomuksen nuorempien sisartensa suhteesta toisiinsa.

Inahe, Inela ja Anadil ovat lähekkäin. Aiemmin täysin paniikin vallassa ollut Anadil on saattanut vain kuunnella, kuinka hänen tuntemansa todellisuus murtuu pois ympäriltä. Musteenkantaan huone on kuitenkin selviytynyt ikkunaa lukuun ottamatta täysin. Aivan kuin maailmasta olisi poistettu vain se, jonka haluttiin kuolevan, muuttuvan pölyksi jälleen.

Inelan kasvoilla on tietäväinen ilme. Inahe ei uskalla koskettaa mustasilmäistä sisartaan, vaikka tahtoisikin tarttua tätä kädestä. Todistaa, että sisar on yhä hengissä. Enharin ja Nadihan katsominen vain muistuttaa häntä siitä, että kaksossisar on yksi hänen elämänsä tärkeimmistä henkilöistä. Hän ei aio antaa tämän kadota, tanssia tietään läpi tuhannen lasinsirun.

Siltikään Inahe ei kosketa. Sisaren mustat silmät eivät ole koskaan aiemmin olleet yhtä täynnä ymmärrystä. Inela on nostanut katseensa rikkinäiseen ikkunaan. Aluksi Inahe ei hahmota, mitä Inela ikkunassa näkee. Ikkuna on aiemmin muodostanut lasinpalasista Variksen kuvan. Se tuntuu olevan yhä paikallaan, vaikka ikkunan keskus on hajonnut säpäleiksi Enharin vuoksi. Inahelta kestää hetki ymmärtää, ettei suunnattoman suuri valkea varishahmo ole kuva.

Hengähdys pakenee Inahesta, kun hahmo ikkunassa laskostaa siipensä. Lintu on suunnattoman suuri, aivan kuten ikkunassa ollut kuvakin oli ollut. Paljon ihmistä suurempi. Inahen keho alkaa vapista olennon edessä. Järjellistä selitystä ei tarvita. Hän tietää katsovansa jumalolentoa suoraan tämän suuriin, valkoisiin silmiin.

Inela reagoi toisin. Hän kävelee ikkunasta tulvivaan valoon kuin kotiinsa. Valkeat, sotkeutumattomat helmat sekoittuvat valosateeseen ja saavat Inelan näyttämään yhtä epätodelliselta kuin suunnaton lintukin. Inahe ei näe sisarensa kasvoja, mutta voi kuvitella niiden täyttyvän tunteesta, jota kukaan maalliseen maahan sidottu ei koskaan ymmärtäisi.

Lapseni.”
Ääni ei kuulu tilassa, se ei kaiu jäljelle jääneissä valkoisissa seinissä. Se ei myöskään lähde olennosta itsestään. Ääni kuuluu jokaisen kuulijan pään sisällä, jokaisen paikalle jääneen kuuden tajunnassa. Kukaan äänen kuuleva ei osaa kuvailla sitä yhdelläkään ihmisille annetulla sanalla. Athan kielessä ei ole sanoja jumalansa äänelle.

Lapseni, nostakaa kasvonne.”
Inahe on jo valmiiksi pitänyt kasvojaan ylhäällä. Valkea olento ei ole koskaan tuntunut tarpeeksi todelliselta hänelle, ja nyt se laskostaa siipiään hänen yläpuolellaan niin todellisena, että hän saattaa miltei tuntea kyyneleet poskillaan. Hän ei liikahdakaan. Hän ei uskalla edes ojentaa käsiään.

Anadil Inahen takana on romahtanut polvilleen. Hänen kasvonsa ovat silkkaa surua. Kaikki muu on pyyhkiytynyt hänestä pois. Anadil tuntuu luovuttaneen täysin. Hän tietää, kenen äänen kuulee tajuntansa perukoilla. Se ei saa häntä muuta kuin itkemään, tuntemaan olemassaolonsa kertakaikkisen pieneksi jumalan edessä.

Anat ja Acantha pysyttelevät toistensa kyljissä kiinni. Anatin korkea ryhti ja neutraali ilme kielivät haasteesta. Acantha on pelkästään hiljaa, tapahtumat eivät ole vielä sisäistyneet hänelle.

Viimeisenä katseensa nostaa Nadiha. Hän ei vieläkään kykene erottamaan oman kehonsa rajoja, Enharin kuolema on tehnyt hänestä varjon. Nadiha nostaa harmaan päänsä veljensä rinnalta, mutta pitää yhä molemmin käsin kiinni Enharin rikkinäisestä kehosta. Hän ei tiedä, mitä kohtaa, kun nostaa kasvonsa Variksen edessä.

Variksen katse ei ole sellainen, joksi Nadiha on sen kuvitellut. Se ei ole kuten äidin syyllistävä, ymmärrykseen pyrkivä katse, joka on seurannut Nadihaa vuodesta toiseen. Valkoisen Variksen linnunsilmät näyttävät väsyneiltä. Silti niistä huokuu kaikki, mitä on koskaan ollut, kaikki, mitä koskaan olisi. Nadiha tuntee atomiensa kärventyvän olennon suunnattoman tiedon edessä. Variksen olemus huokuu maailman sydäntä, Athalan juuria. Nadiha tuntee sen, vaikka yrittää laskea ja kääntää omaa katsettaan. Hän on ollut aina oikeassa. Ei ole ollut hetkeäkään, jolloin hän olisi saanut sielunsa piiloon. Varis on aina nähnyt häneen, tiennyt, mikä hän on. Enharin ruumiin äärellä Nadihan on entistä vaikeampaa paeta uudelleen valheeseen.

Lapseni, näettekö, mitä tälle maailmalle on tapahtunut”, ääni juoksee tiensä kuulijoittensa alitajuntaan. Vaikka osa onkin täysin palasina jumalansa edessä, jokainen kuudesta läsnäolevasta tietää, ettei kukaan muu kuule tai näe sitä, mitä he näkevät. Valkoinen Varis esittäytyy ainoastaan kuudelle.

Näettekö, mitä olen Athalalleni joutunut tekemään, jotta te ymmärtäisitte?” Kaikki tietävät Variksen tarkoittavan järistystä, joka on pyyhkinyt Korallitalon olemassaolon kartalta.
Me emme tienneet”, sanoo yllättäen Acantha. Nuori nainen on täysin rauhallinen kohdatessaan Valkoisen Variksen sanat. Hän tietää, etteivät ne koske häntä tai ketään muutakaan paikalla olevaa.

Niin”, Varis virkkoo availlen valkeita siipiään. Niiden alusta kuultaa harmaana, aivan kuin vanha muste pyrkisi yhä esille. ”Te ette ole tienneet. Kysykää, lapseni, se oikeus on teidän eteenne annettu.”
Miksi sinä annat tämän kaiken tapahtua? Annat meidän väännellä tahtoasi suuntaan ja toiseen. Puutut vasta, kun jotain suurempaa tapahtuu.” Puhuja on Anat. Hänen kasvoiltaan näkee Beckan kuoleman aiheuttaman tuskan. Menetyksen voi lukea kireiltä huulilta, suuriksi vihan keskittymiksi avautuneilta silmiltä.

Minä en ole suojelija, en ole koskaan ollutkaan”, Varis alkaa. Anadilin lohduttomammaksi käyvä itku säestää tajunnan sisällä juoksevaa ääntä. ”Sen kuvan te olette itse maalanneet. Rakennuksellenne nimensä antanut mies määritti paljon sellaista, joka on pysynyt vuosisatoja muuttumattomana. Ieta Vecasta ja häntä seuranneet, nimeäni kantaneet johtajat väänsivät puhtauden ja oikeuden sellaiseksi, joka palveli parhaiten heidän omaa hyvinvointiaan.”

Me tiedämme sen! Mutta miksi sinä et...” Anat ei saa sanojaan loppuun. Vastaus lepää hänen sisällään.
Luojan tehtävä ei ole opastaa ja määritellä. Te tiedätte, kuinka maailmanne on syntynyt. Siitä eteenpäin olette saaneet tehdä oman polkunne.”
Sinä olet määritellyt puhtauden! Kaikissa historiankirjoissamme lukee, kuinka Valkoinen Varis tahtoi ihmisten pääsevän pahuudestaan! Ja nyt olet saapunut tänne tuhoamaan paikan, jossa olemme voineet puhdistua.”
Olen tullut vain, jotta voisitte nähdä, miten pitkälle olette menneet. Olette erottaneet toisistaan kaksi asiaa, jotka ovat alusta alkaen kulkeneet käsi kädessä. Muste ja puhtaus, paha ja hyvä. Kuvitteletteko te niitä kääntöpuoliksi? Ne ovat yhdessä. Ovat aina olleet.”

Anat ei saa enää mitään sanotuksi. Hän on käyttänyt koko ikänsä paljastaakseen ihmisten valheet, ja nyt itse jumala ilmaisee hänen kantansa oikeaksi. Katkeruus polttelee kielellä, suru laskeutuu vatsanpohjaan.

Olisiko hän kuollut musteeseensa, koska hänellä ei ollut enää kääröään?” Anatin ei tarvitse tarkentaa, ketä hän tarkoittaa. Varis tietää kaiken.
Siihen minulla ei ole vastausta. Jokaisen kyky kestää mustetta on omanlaisensa.”
Kaikki yrityksemme olivat siis täysin turhia.” Pelkkä toteamus, ei enää kysymyksiä. Anat on hiljentynyt.

En antanut ihmisille paperia vain voidakseni ohjeistaa heidät elämään sellaisessa puhtaudessa, jossa olette vuosisatoja pyrkineet elämään. Sellaista ei ole olemassakaan. Minä tahdoin vain, että ette huku siihen, joka miltei tukahdutti oman elämäni. Ette voi elää ilman mustetta, mutta ette voi kantaa sitä liiaksikaan.”

Siitä syystä minä olen olemassa”, Inela lausuu lopullisen ymmärryksen levitessä pehmeäksi uduksi hänen ympärilleen. Se kietoo hänet suojelukseensa. Hän ymmärtää vihdoin paikkansa. Hyväksyminen tuntuu koko kehossa, se kipristelee kylmyyden lailla. Silti se saa Inelan tuntemaan itsensä jälleen ehjäksi.
Musteenkantajaa tarvitaan, koska kansa ei pärjää ilman yhtä, joka ohjaa heidät hetkeksi pois liiallisesta musteestaan. Mutta minäkin olen vain väliaikainen, koska mitään ei ole tarkoitettu pysyvästi puhtaaksi.”

Sanat ovat pelkkiä itsestäänselvyyksiä, mutta ääneen sanottuna ne löytävät tiensä monen sydämeen eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Kaikki, jotka ovat syntyneet kysymys sisimmässään saavat vihdoin tietää.

Sinullako ei ole kysymyksiä, Musteenkantajani?”
Inela pudistaa vaaleaa päätään. ”Minä olen elämäni kulun sisäistänyt. En kanna enää katkeruutta.”
Etkö aio kysyä edes Korallitalon kohtalosta? Vanhat Musteenkantajat, vangit ja jokainen paikalle sattunut on kuollut.”
Korallitalo tuhoutui kansan omasta typeryydestä. Minä tiedän, että huoneeni ja ikisyvä allas ovat yhä jäljellä. Minä vain tiedän. Se riittää. Varikset saavat rakentaa maailmansa uudelleen.”

Inahe on hivuttautunut aivan sisarensa viereen. Kun hän katsoo Inelan herkkiä kasvoja, mustien silmien päälle kaartuvia valkoisia ripsiä ja heleää ihoa, hänestä tuntuu, että on vihdoin aika päästää irti. Hänen sisarensa on kohtalonsa hyväksynyt. Inahe ei enää saa kaksostaan takaisin, hänen olisi jatkettava eteenpäin.

Sinä jäät”, Inahe kuiskaa sisarelleen Variksen silmien alla, ”ja minä lähden.” Inahe on aina tiennyt lähtevänsä. Hän ei koskaan jää. Edes Jorinin kosketus ei saa enää pidettyä häntä siellä, missä hän ei voi vaikuttaa. Ieta ei ole Inahea varten. Hän ei tahdo johtaa maailmaa, joka menee teoissaan niin pitkälle, että sen oma jumala joutuu tuhoamaan tärkeitä rakennuksia ravistellakseen perustuksien sijaan ihmisiään.

Onko sinun vuorosi kysyä?” Varis lausuu. Inahe on erottavinaan jumalan äänessä häivähdyksen naurahduksesta.
Minä olen löytänyt vastaukseni jo katsomalla sisartani”, Inahe huokaa syvään. ”Ainoa mielessäni koskaan käväissyt kysymys on yksinkertainen. Mitä minä haluan? Siihen ei voi antaa vastausta kukaan muu kuin minä itse. Nyt uskon tietäväni paremmin.”
Sinä et aio jäädä Ietaan.”
En aio jäädä tänne katselemaan, kuinka Suurvaris rakentaa uuden, pohjimmiltaan samanlaisen maailman sortuneen päälle. En voi vaikuttaa valheiden keskuksessa. Ieta tukahduttaisi minut.”

Varis päästää kissan kehräystä muistuttavan äänen, jonka Inahe olettaa hyväksyväksi äännähdykseksi.
Päätöksesi heijastelee persoonallisuuttasi.” Äänessä ei ole moittivaa sävyä. ”Kukaan ei voi kertoa sinulle, mikä on oikein ja tavoiteltavaa. Voit löytää sen itse.”
Minä tiedän sen.”

Inahe vaikenee ja jää Inelan kylkeen kiinni. Sisar hymyilee hänelle ylpeyttä hymykuopissaan. Inahe joutuisi pohtimaan tulevaisuuttaan vasta Valkoisen Variksen hohteen himmetessä, vasta jumalan jättäessä viestinsä kuulijoilleen. Nyt Inahe keskittyy valkeaan olentoon yllään. Hänen on mahdotonta kuvitella sitä täydelliseksi totuudeksi. Se on vain suunnaton, yksinäisyyttään maailman luonut olento. Ei sillä ole vastauksia. Vastaukset löytyvät jokaisesta itsestään.

Varis siirtää valkeaa päätään suoraan marmorilattialle lyhistynyttä Anadilia päin. Nuori mies erottaa suuresta linnusta vain hahmotelman kyyneltensä lomasta. Anadil on ymmärtänyt lyhyessä asiassa paljon asioita, eikä niistä yksikään ole se, mikä hänen oma osuutensa kaikessa on. Kaikki on liian auki, liian hajallaan.

Anadil tietää Korallitalon murtuneeksi. Se tarkoittaa Rudin kuolemaa. Ainakin Rudin. Järistys on aiheuttanut myös sisarensa kyyneliin ja harmaisiin hiuksiin hukkuvan Enharin kuoleman. Anadil ei osaa kuvitella maailmassa olevan enää mitään hänelle. Hän on avannut oven, tehnyt valintansa – tai antanut jonkun toisen tehdä.

Minulla ei ole enää mitään”, Anadil kuiskaa vapistessaan siitä ajatuksesta, että puhuu jumalalle suoraan. Sille, jonka kuvaa on sekä kumartanut että kironnut vuosiensa kuluessa. Olemassaolonsa ainoalle määrittäjälle. Anadil on hakenut jumalaltaan hyväksyntää, oikeutusta. Hän on syyttänyt Varista siitä, mitä on. Nyt Varis kääntää katseensa suoraan häneen, näkee hänet, mutta ei sano mitään. Anadilillakaan ei ole sanoja tilanteeseen.

Sinulla, lapseni, on vielä paljon edessäsi.”
Ethän sinä ole suojelija, kuten sanoit. Et sinä voi tietää.” Anadil vie kätensä kasvoilleen suojatakseen itseään läpitunkevalta katseelta edes hetkeksi. Hänen kasvonsa tuntuvat olevan pelkkää nestettä, kaiken kastelevia kyyneliä.
Vieläkö uskot virheellisyyteesi?”

Anadil nostaa katseensa. Lintujumalan olemus on pelkästään levollinen, rauhallinen. Se näyttäytyy katsojalleen sellaisena, jona hän jumalan perimmäisen olemuksen kokee. Anadilille Valkoinen Varis on pelkkää lempeyttä. Kyyneleet valuvat entistä vuolaammin.

Minä olen aiheuttanut niin paljon kuolemaa”, Anadil sanoo, ”eikä kyse ole ollut väristäni, virheellisyydestäni. Pelkästään sisimmästäni. Senkin täytyy olla mustetta.”
Havaintosi on väärä, mutta se johdattaa sinut lähemmäs totuutta itsestäsi. Ei värisi tee sinusta virheellistä tai virheetöntä. Tekosi sen määrittävät.”
Olen toiminut väärin. Vanhempani –”
Ovat kuolleet Korallitalon sortuessa ja kohdelleet sinua väärin. Olet vapaa heidän varjostaan.”

Anadil käpertyy itseensä, heijaa kehoaan lattiaa vasten. Vanhemmatkin ovat siis poissa. Anadil ei kuvitellut voivansa tuntea oloaan entistä vääremmäksi, riistäytyä yhä pahemmin itsensä ulottumattomiin. Silti Valkoinen Varis puhuu hänelle pelkkää lempeyttä äänessään.

Minä en koskaan tahtonut heidän kuolemaansa”, Anadil kuiskaa. ”En edes silloin, kun halusin tappaa äitini tappaessani sen Ietaan hyökänneen naisen...”
Acantha ja Anat jähmettyvät paikoilleen. Anat puristaa kätensä nyrkkiin, mutta pitää kädet vasten kehoaan. Hän näkee vihdoin olennon, joka on vastuussa Beckan kuolemasta. Viha kuohahtaa hänessä vain kerran. Sitä seuraa pelkkä tyhjyys. Anadil ei näytä henkilöltä, jota Anat tahtoisi satuttaa. Ainoastaan Anatin vieressä seisova Acantha näkee, kuinka Anat hyväksyy hiljaa tilanteen ja kääntää katseensa takaisin Varikseen.

Acantha sen sijaan astelee suoraan maahan lyhistyneen Anadilin luo. Hän ojentaa kätensä suoriksi nuoren miehen eteen. Ranteissa risteilee vaaleita juovia, joista osa on toisia leveämpiä. Syvempiä viiltoja. Anadil tuijottaa kyynelten suumentamin katsein Acanthan ohuita, satutettuja ranteita.

Minä olen raapinut ihoani rikki koko ikäni, jotta voisin tarkistaa, onko vereni muuttunut musteeksi”, Acantha sanoo hiljaa ja katsoo Beckan tappajaa suoraan tämän ahdistuksen vääristämiin kasvoihin. Valkea hiuspilvi on sotkussa, osa suortuvista on kyynelistä kastunut ja noruu Anadilin kasvoille.
En tarvinnut jumalaa todistamaan ajatuksiani vääriksi. Muste paperilla ei tee meistä pahoja. Eikä muste keräänny elimistöömme. Sitä varten meillä on kääröt.” Oksennettu illallinen kylpyhuoneen lattialla olisi eri mieltä. Acantha ei anna sen puhua. Se määrittää hänet vielä, mutta Acantha uskoo päivään, jolloin ei enää halua tyhjentyä kaikesta.

Sinussa ei ole mitään vikaa. Olosuhteet ovat saaneet sinut tuntemaan kipua”, Acantha jatkaa äänellä, jonka pehmeyttä ei osaa mieltää omakseen.
Katso minua ja kerro minulle, mitä sinä toivot kaikkein eniten tässä maailmassa.”
Anadil nostaa katseensa, siirtää hiussuortuvan kasvojensa edestä ja kohtaa Acanthan kirkkaat sinivihreät silmät.
Olen aina halunnut käydä ulkona. Haistaa kukkia, hiljentyä temppelissä.” Anadil katsoo Acanthan taakse, Valkoiseen Varikseen. Varis on syy temppelin takana. Nyt temppeliä eivät johda enää sellaiset, joiden sydän kuuluu toisaalle.

Variksen katse kertoo kaiken. Maailma ulkona olisi Anadilin, jos hän tahtoisi niin. Hän voisi astella ulos, eikä kukaan satuttaisi häntä, sillä itse Valkoinen Varis on hänet hyväksynyt. Kenties se on kaikki, mitä Anadil on koskaan tahtonut. Hyväksynnän.

Hyväksynnän ajatteleminen pakottaa Anadilin mieleen toisenlaiset kasvot. Anadil ajattelee Korallitalon jäänteiden alle todennäköisesti murskaantunutta Rudia. Tämän tummuneet huulet nauraisivat Variksenkin edessä, kehottaisivat häntä elämään omaa elämäänsä. Anadil ei tule vielä aikoihin hyväksymään Rudin kuolemaa. Hänen täytyy nähdä tämän murskaantunut ruumis, jotta hän uskoo. Senkin jälkeen hän toivoisi yhä, että voisi astella ensimmäistä kertaa ulos juuri Rudin kovettuneet sormenpäät omillaan.

Tee niin”, Acantha kuiskaa hymyillen Anadilille vihdoin oppimallaan hymyllä. ”Mene ulos. Näethän, että jumalan on täytynyt laskeutua paperitaivaaltaan tänne asti vain kertoakseen meille kaikille, että olemme lukkiutuneet ajatuksiimme.”
Anadil ei kykene puhumaan. Hän hymyilee varovasti kyyneltensä takaa. Olisi liikaa käsiteltävää, etsittävää. Liikaa, ja silti juuri sen verran, että hän selviytyisi.

Acantha vetää haavoitetut kätensä syliinsä, suo tärkeimpänsä tappaneelle nuorukaiselle kannustavan hymyn ja kääntää katseensa Valkoiseen Varikseen. On sinun vuorosi, Variksen kenolleen kääntynyt pää tuntuu kertovan. Acantha vain hymyilee. Siitä taidosta hän ei aio päästää irti sen kerran opittuaan. Hymy kertoo jumalolennolle tarpeeksi, se ilmaisee hänen saaneen jo kaiken. Mikään ei tule täysin ehjäksi, mutta se ei ole tarkoituskaan. Acantha on oppinut olemaan tähtäämättä liian korkealle.

Meidän havittelemaamme puhtautta ei ole olemassakaan”, Acantha sanoo lopulta nousten ylös Anadilin viereltä, ”joten älkäämme tuhlatko koko ikäämme sellaiseen, jota emme voi saada.” Acanthaa huimaa nopea ylösnousu, mutta hän saa asteltua takaisin Anatin viereen. Viittansa sotkenut Anat painautuu vasten Acanthaa. He ajattelevat samaa henkilöä, joten he voivat jakaa kosketuksen pieneksi hetkeksi.

Vielä yksi on jäljellä. Nadiha lojuu yhä puoliksi Enharin päällä, katseensa vain juuri ja juuri Variksessa. Valkoinen Varis pitää päätään pitkään kenollaan, oikoo siipensä ja kääntyy sitten Nadihan puoleen.

Vuoro on tullut sinuun, lapseni”, Variksen ääni tavoittaa tajunnat. Nadiha pakottautuu istumaan, mutta pitää yhä – kenties epätietoisesti – veljensä haavoittuneesta kädestä kiinni.
Sinä olet viimeinen, koska olet aina kyseenalaistanut eniten. Sydämesi on ollut avoin kaikelle sille, mitä hallitsijat eivät ole paljastaneet.”

Vietiinkö Enhar minulta vain, jotta voisin ymmärtää olleeni aina virheellinen? Äitini...” Sanat kohtaavat loppunsa huulten sisäpinnoilla. Nadiha ymmärtää Korallitalon romahtaneeksi. Enessa Lenorienkin on täytynyt murskautua.
Äitini tiesi, mikä minä olin.”
En tarkoita sinua ja veljeäsi, kun puhun kyseenalaistuksesta, joka on aina levännyt sinussa. Sinä uskalsit avata silmäsi vääryydelle.”
Vain, koska olin liian kiinnittynyt tapahtumaan, jota kuvittelin äitini kuolemaksi. Äitiin jäin kiinni vain, koska hän ei koskaan kertonut minulle suoraan, että tiesi, mitä minä… Mitä minä tunnen veljeäni kohtaan.”

Varis tekee eleen, joka muistuttaa vahvasti päänpudistusta.
Minä en ole se, joka tuomitsee sinut tai veljesi. Minä en myöskään aiheuta kenenkään kuolemaa, sillä synnyttämäni elämä muovautuu itsestään. Olen tässä vain, jotta te, valitut lapseni, voisitte jatkaa sitä, mihin ensimmäiset ihmisetkään eivät pystyneet.”
Nadiha nyökkää itkun ja harmaiden, vereen ja kyyneliin kastuneiden suortuviensa seasta. Hänen on vaikeaa kuvitella itseään valittuna. Hän ei tunne vieläkään kehonsa ääriä, hän näkee vain Enharin ruumiin ja lintujen rakastaman punaisen kaikkialla veljen kehossa.

Ensimmäiset ihmiset eivät kyenneet kertomaan jälkipolvilleen, ettei puhtaus ole tila, jossa ihminen olisi musteesta vapaa. Uudet ihmiset ovat alkaneet valkaista itseään ja sotia puhtauden ja musteen nimissä, vaikka todellisuudessa edustan niitä molempia”, Variksen voimakas ääni halkoo mieltä. ”Minä olen sekä musteen puolelle kumartuneiden Alkuvaris että vallanpitäjien Valkoinen Varis. Olen antanut elämän myös niille, jolle olemassaoloni ei ole tärkeää.” Anatista tuntuu, että Variksen viimeiset virkkeet kuuluvat erityisen selkeästi juuri hänen päänsä sisällä.

Ne, jotka ovat olleet maassa lyhistyneinä, nousevat ylös. Jopa Nadiha, joka ei tiedä, pystyykö edes seisomaan pystyssä. Kaikki kuusi katsovat suoraan luojaansa. Valkoinen Varis ei ole suojelija, joka kiertää jokaisen ihmisen elämässä silottelemalla teitä heidän eteensä. Varis on vain olento, joka on luonut maan ja nyt päättänyt näyttää ihmisille, ettei hänen tahtonsa ole loputon taistelu. Korallitalo rakennettaisiin uudestaan. Ihmiset selviäisivät, mutta joutuisivat katsomaan maailmaansa uusin silmin.

Kukaan ei kysy, mitä asioiden suhteen pitäisi tehdä. Pitäisikö kansalle kertoa Musteenkantajasta, kohtaamisesta Variksen kanssa. Kaikesta vaietusta. Vastaus lepää ihmisissä itsessään. Kuusikko katsoo, kuinka Varis levittää suunnattomat siipensä.

Älkää unohtako, lapseni”, Variksen ääni irtautuu kodistaan ja jää ensimmäistä kertaa kaikumaan tilassa.
Eläkää.”
Linnun siipien päät hukkuvat valkoiseen valoon. Näky on liian kirkas ihmisen katsella, kuusikko joutuu sulkemaan silmänsä jumalan kadotessa valoonsa. Jäljelle jää vain rikkoutunut ikkuna, jossa oli joskus kuva siipensä levittäneestä Variksesta.