Luku 50: Valosiipi
Kaikki pysähtyvät maan alkaessa
vavista. Tavarat tippuvat kojuista, joiden myyjät vievät hädissään
kädet korvilleen huutavan maailman äänien käydessä liian kovaksi
ihmisaisteille. Kaikki tuntuu olevan lähtöisin Ietasta, kaaos, ääni
ja suunnaton vavahtelu, joka alkaa hajottaa rakennuksen korallisia
seiniä. Korallitalon eri kerrokset vavahtelevat, lattia rysähtää
sillä seisovien alta. Koralli ei kannattele, se sortuu liuskoina
jättäen alleen niin Musteviittoja, vankeja kuin Puhdistautumiseen
tarkoitetun tilankin. Ikisyvä allas jää sortuvan rakennelman
keskelle koskemattomana, aivan kuten Musteenkantajan huonekin.
Vavahtelu koskettaa vain taistelun keskusta, ihmiskunnan perustaa –
Korallitaloa selleineen.
Vavahtelu tuntuu suoralta
rangaistukselta. Sen lähettämät aallot tuntuvat Athalan
reunakaupungeilla asti; Varjessa ja Anfarissa havaitaan, kuinka
suunnaton raivo hajottaa koralliset seinät palasiksi ja hautaa
alleen Athalan perustan.
Järistys ei kestä kauaa. Se kestää
juuri sen ajan, joka tarvitaan suuren rakennuksen lähes täydelliseen
tuhoutumiseen. Kun vavahtelu lakkaa, huuto on kaikonnut. Tuhottomasti
pölyä ilmaan lennättävät rauniot lepäävät siinä, mistä on
aiemmin kävelty sisään Puhdistautumiseen siisteissä jonoissa.
Taistelu on lakannut. Jokainen tapahtumia todistamaan joutunut on
lasittanut silmänsä yhteen ainoaan näkyyn, yhteen uskomattoman
suureen menetykseen. Korallitalo on lähes täysin maan tasalla,
lasisiltakin on romahtanut maahan. Eikä kukaan sano mitään. Athala
on vaipunut täydelliseen hiljaisuuteen.
* * *
Enhar pitää molemmilla käsillään
kiinni köydestä, jolla roikkuu Korallitalon katosta. Suurin osa
Korallitalosta on jokaisen vavahduksen myötä sortunut hänen
silmiensä alla. Enhar paennut hyökkäystä katoille, mutta
vavahduksen alkaessa hän pyrki köyden avulla alas. Maahan on
kuitenkin kymmenien metrien pudotus, eikä köysi yletä sinne asti.
Romahtanut todellisuus ei ojenna Musteenkantajan suuren ikkunan
kohdalla roikkuvalle Enharille kättään.
Enhar tietää, että kun hänen
käsivoimansa loppuvat, hän tippuu useita kymmeniä metrejä suoraan
kiveykselle. Kylmä kivi ei ottaisi hänen kehoaan rakkaudella
vastaan. Enharin keho on liian jännittynyt ja kädet liian kipeät
karheasta köydestä. Mieli on harmaata sotkua vavahtelujen jäljiltä.
Hengestään kiinni pitävä nuori mies ei ole ehtinyt ajatella syytä
ympärillään tapahtuvalle tuholle.
On olemassa yksi vaihtoehto. Huono,
lähestulkoon automaattisesti tuomittu ajatus. Enharin käsien miltei
päästäessä köydestä irti hän tietää ajatuksen ainoaksi
auttajaksi. Valkoinen Varis ei häntä kuulisi, kukaan Ietasta ei
kohottaisi hänelle kättään kaiken muun mennessä säpäleiksi.
Enhar tietää Musteenkantajan ikkunan läpi menemisen ainoaksi
mahdollisuudekseen. Hän tarvitsisi vain hivenen vauhtia, jotta voisi
tunkeutua läpi valkoisen lasin ja rikkoa vuosisatoja sitten
valmistetun Valkoisen Variksen kuvan sen pinnassa.
Enhar ei ehdi harkita, hänen irti
lipsuvat kätensä tekevät valinnan hänen puolestaan. Hän
potkaisee jäljellä olevilla voimillaan lasia ja tuntee sen antavan
periksi voimalleen. Enhar yrittää uudelleen, tällä kertaa
käyttäen koko kehoaan. Kun vartijan kädet päästävät irti
köydestä ja keho antautuu lasille, hän tietää pudotuksen ottavan
veronsa. Enhar sulkee silmänsä ja tippuu suoraan läpi Variksen
kuvan, läpi tuhansiksi siruiksi muuttuvan lasin. Pudotuksen aikana
hän ei ehdi ajatella ainuttakaan asiaa. Hän tuntee vain ilmavirran
ja kovan marmorisen lattian, joka ottaa hänet vastaan. Sen jälkeen
loputkin lasista seuraa perässä. Lasisade peittelee lattialle
rysähtäneen Enharin.
Kasvot tuntuvat epätodellisilta.
Enhar havaitsee silmät avatessaan, että ylös jäänyt valkea katto
heiluu, vaikka järistys on jo loppunut. Silmät eivät osaa enää
tarkentaa. Jyskyttävä tunne takaraivossa kertoo, ettei näkö ole
ainoa matkasta heikentynyt. Kun Enhar yrittää kammeta itseään
ylös, hän tuntee, miten lasinsirut työntyvät lihaan kaikkialta.
Hän hapuilee maata, mutta lasi leikkaa ihoa veitsen lailla.
Pienemmät sirut tunkeutuvat ihon alle, Enhar tuntee ne jaloissaan,
keskivartalossaan ja käsissään, jotka on laittanut marmorilattiaa
vasten.
Enhar tietää kuolevansa. Hän
tietää, että sumeneva maailma ei kieli häviävästä näkökyvystä
vaan hänestä pakenevasta elämästä. Surun ja paniikin sijaan
ainoa tunne, jonka Enhar tunnistaa tiputuksesta murtuneiden luidensa
keskeltä, on katkeruus. Pelkkä suunnaton kauna kaikkea sitä
kohtaan, mitä on joutunut vuosien mittaan tekemään. Enhar on
pelkkää valhetta. Kaikki Ietassa ovat.
Sen lisäksi Enhar kykenee vihdoin
myöntämään sen, josta on aina valehdellut itselleen. Hän ei
koskaan halunnut jakaa sänkyään yhdenkään vieraan naisen kanssa.
Hän ei tahtonut elää valehdellen itselleen, satuttaen, valehdellen
lisää. Nadihan loukatut kasvot palaavat hänen mieleensä
viimeisenä selkeänä mielikuvana. Sisar, jolle hän ei koskaan
osannut kertoa. Jota hän satutti koskemalla muihin. Enhar tiesi
aivan ensimmäisistä vuosistaan asti, etteivät Nadihan katseet
hänelle olleet pelkkiä sisaren katseita veljelle. Niiden
merkitykset Enhar hautasi pelkoonsa ja häpeäänsä. Hänen
tunteensa eivät olleet normaaleja. Siltikään hän ei voinut täysin
tukahduttaa niitä, ei koskaan.
Enhar yrittää kammeta itseään ylös
vielä kerran. Pelkällä tahdollaan, sillä lasinsirujen syleilemä
ruumis ei toimisi enää minkään muun voimalla. Enhar yrittää
viimeisen kerran. Hän tietää yrityksen jäävän kesken, hän
tietää kehonsa sammuvan ennen tahtoa. Maailma jäisi häneltä
kesken.
Lasi ottaa ihoa vastaan, Enhar ei voi
käyttää käsiään, jalat eivät liiku. Yritys jää kesken, kipu
lävistää tajunnan tuhannella piikillään. Enhar ei enää nouse
ylös, hänen kauniit kasvonsa painuvat vasten lattiaa. Hän ei
kuollessaan tiedä, että viimeisten ajatusten joukossa naurava
Nadiha on yksi viidestä ihmisestä, jotka seisovat Musteenkantajan
huoneessa ja katsovat, kuinka lasin läpi lentänyt ihminen katkoo
siipensä lopullisesti. Enhar ei saa enää henkeä. Hänen mielensä
pyyhitään tyhjäksi ja piirretään uudelleen paperitaivaalle.
Lattialla makaava olento on enää pelkkä keho.
Huoneessa seisovat katsovat hiljaisin
kasvoin lattialle tippunutta, liikkumatonta Enharia. Nadiha ottaa
yhden askeleen, mutta perääntyy, kun hänen sisarensa ääni
kiinnittää hänet epätodelliselta tuntuvaan hetkeen.
”Älä, hän ei ole enää...”
Nadiha ei tunne enää omaa
ruumistaan. Hän olettaa juoksevansa Enharin luo, mutta ei ole
liikkeistään lainkaan varma. Maailma pyörii kuin aikoisi sortua
lopullisesti. Nadiha ei tunne Enharin vereen kastuneita hiuksia
sormiensa alla, hänen kätensä eivät erota viiltoja aina niin
sileällä iholla. Hetki ei voi olla todellinen. Kaikkialla on liian
valkoista, Nadihan keho tuntuu turtuneelta, Enhar on kuollut.
Korallitalo sortunut. Nadihasta viimeinen seikka tuntuu pienimmältä,
mahdollisimmalta. Kaikki muu, mutta ei Enharia. Ei koskaan Enharia.
Muut seuraavat sivusta, kuinka Nadiha
painaa päänsä veljensä keholle. Harmaat kutrit leviävät
ympäriinsä. Nadihan keho alkaa väristä. Anat ei kykene kääntämään
päätään pois. Hän vaihtaa varovaisia katseita Acanthan kanssa.
Acanthan ilme on tuskan täyttämä. Se viimeistelee Anatin
uskomuksen nuorempien sisartensa suhteesta toisiinsa.
Inahe, Inela ja Anadil ovat lähekkäin.
Aiemmin täysin paniikin vallassa ollut Anadil on saattanut vain
kuunnella, kuinka hänen tuntemansa todellisuus murtuu pois
ympäriltä. Musteenkantaan huone on kuitenkin selviytynyt ikkunaa
lukuun ottamatta täysin. Aivan kuin maailmasta olisi poistettu vain
se, jonka haluttiin kuolevan, muuttuvan pölyksi jälleen.
Inelan kasvoilla on tietäväinen
ilme. Inahe ei uskalla koskettaa mustasilmäistä sisartaan, vaikka
tahtoisikin tarttua tätä kädestä. Todistaa, että sisar on yhä
hengissä. Enharin ja Nadihan katsominen vain muistuttaa häntä
siitä, että kaksossisar on yksi hänen elämänsä tärkeimmistä
henkilöistä. Hän ei aio antaa tämän kadota, tanssia tietään
läpi tuhannen lasinsirun.
Siltikään Inahe ei kosketa. Sisaren
mustat silmät eivät ole koskaan aiemmin olleet yhtä täynnä
ymmärrystä. Inela on nostanut katseensa rikkinäiseen ikkunaan.
Aluksi Inahe ei hahmota, mitä Inela ikkunassa näkee. Ikkuna on
aiemmin muodostanut lasinpalasista Variksen kuvan. Se tuntuu olevan
yhä paikallaan, vaikka ikkunan keskus on hajonnut säpäleiksi
Enharin vuoksi. Inahelta kestää hetki ymmärtää, ettei
suunnattoman suuri valkea varishahmo ole kuva.
Hengähdys pakenee Inahesta, kun hahmo
ikkunassa laskostaa siipensä. Lintu on suunnattoman suuri, aivan
kuten ikkunassa ollut kuvakin oli ollut. Paljon ihmistä suurempi.
Inahen keho alkaa vapista olennon edessä. Järjellistä selitystä
ei tarvita. Hän tietää katsovansa jumalolentoa suoraan tämän
suuriin, valkoisiin silmiin.
Inela reagoi toisin. Hän kävelee
ikkunasta tulvivaan valoon kuin kotiinsa. Valkeat, sotkeutumattomat
helmat sekoittuvat valosateeseen ja saavat Inelan näyttämään yhtä
epätodelliselta kuin suunnaton lintukin. Inahe ei näe sisarensa
kasvoja, mutta voi kuvitella niiden täyttyvän tunteesta, jota
kukaan maalliseen maahan sidottu ei koskaan ymmärtäisi.
”Lapseni.”
Ääni ei kuulu tilassa, se ei kaiu
jäljelle jääneissä valkoisissa seinissä. Se ei myöskään lähde
olennosta itsestään. Ääni kuuluu jokaisen kuulijan pään
sisällä, jokaisen paikalle jääneen kuuden tajunnassa. Kukaan
äänen kuuleva ei osaa kuvailla sitä yhdelläkään ihmisille
annetulla sanalla. Athan kielessä ei ole sanoja jumalansa äänelle.
”Lapseni, nostakaa kasvonne.”
Inahe on jo valmiiksi pitänyt
kasvojaan ylhäällä. Valkea olento ei ole koskaan tuntunut
tarpeeksi todelliselta hänelle, ja nyt se laskostaa siipiään hänen
yläpuolellaan niin todellisena, että hän saattaa miltei tuntea
kyyneleet poskillaan. Hän ei liikahdakaan. Hän ei uskalla edes
ojentaa käsiään.
Anadil Inahen takana on romahtanut
polvilleen. Hänen kasvonsa ovat silkkaa surua. Kaikki muu on
pyyhkiytynyt hänestä pois. Anadil tuntuu luovuttaneen täysin. Hän
tietää, kenen äänen kuulee tajuntansa perukoilla. Se ei saa häntä
muuta kuin itkemään, tuntemaan olemassaolonsa kertakaikkisen
pieneksi jumalan edessä.
Anat ja Acantha pysyttelevät
toistensa kyljissä kiinni. Anatin korkea ryhti ja neutraali ilme
kielivät haasteesta. Acantha on pelkästään hiljaa, tapahtumat
eivät ole vielä sisäistyneet hänelle.
Viimeisenä katseensa nostaa Nadiha.
Hän ei vieläkään kykene erottamaan oman kehonsa rajoja, Enharin
kuolema on tehnyt hänestä varjon. Nadiha nostaa harmaan päänsä
veljensä rinnalta, mutta pitää yhä molemmin käsin kiinni Enharin
rikkinäisestä kehosta. Hän ei tiedä, mitä kohtaa, kun nostaa
kasvonsa Variksen edessä.
Variksen katse ei ole sellainen, joksi
Nadiha on sen kuvitellut. Se ei ole kuten äidin syyllistävä,
ymmärrykseen pyrkivä katse, joka on seurannut Nadihaa vuodesta
toiseen. Valkoisen Variksen linnunsilmät näyttävät väsyneiltä.
Silti niistä huokuu kaikki, mitä on koskaan ollut, kaikki, mitä
koskaan olisi. Nadiha tuntee atomiensa kärventyvän olennon
suunnattoman tiedon edessä. Variksen olemus huokuu maailman sydäntä,
Athalan juuria. Nadiha tuntee sen, vaikka yrittää laskea ja kääntää
omaa katsettaan. Hän on ollut aina oikeassa. Ei ole ollut
hetkeäkään, jolloin hän olisi saanut sielunsa piiloon. Varis on
aina nähnyt häneen, tiennyt, mikä hän on. Enharin ruumiin äärellä
Nadihan on entistä vaikeampaa paeta uudelleen valheeseen.
”Lapseni, näettekö, mitä tälle
maailmalle on tapahtunut”, ääni juoksee tiensä kuulijoittensa
alitajuntaan. Vaikka osa onkin täysin palasina jumalansa edessä,
jokainen kuudesta läsnäolevasta tietää, ettei kukaan muu kuule
tai näe sitä, mitä he näkevät. Valkoinen Varis esittäytyy
ainoastaan kuudelle.
”Näettekö, mitä olen Athalalleni
joutunut tekemään, jotta te ymmärtäisitte?” Kaikki tietävät
Variksen tarkoittavan järistystä, joka on pyyhkinyt Korallitalon
olemassaolon kartalta.
”Me emme tienneet”, sanoo
yllättäen Acantha. Nuori nainen on täysin rauhallinen kohdatessaan
Valkoisen Variksen sanat. Hän tietää, etteivät ne koske häntä
tai ketään muutakaan paikalla olevaa.
”Niin”, Varis virkkoo availlen
valkeita siipiään. Niiden alusta kuultaa harmaana, aivan kuin vanha
muste pyrkisi yhä esille. ”Te ette ole tienneet. Kysykää,
lapseni, se oikeus on teidän eteenne annettu.”
”Miksi sinä annat tämän kaiken
tapahtua? Annat meidän väännellä tahtoasi suuntaan ja toiseen.
Puutut vasta, kun jotain suurempaa tapahtuu.” Puhuja on Anat. Hänen
kasvoiltaan näkee Beckan kuoleman aiheuttaman tuskan. Menetyksen voi
lukea kireiltä huulilta, suuriksi vihan keskittymiksi avautuneilta
silmiltä.
”Minä en ole suojelija, en ole
koskaan ollutkaan”, Varis alkaa. Anadilin lohduttomammaksi käyvä
itku säestää tajunnan sisällä juoksevaa ääntä. ”Sen kuvan
te olette itse maalanneet. Rakennuksellenne nimensä antanut mies
määritti paljon sellaista, joka on pysynyt vuosisatoja
muuttumattomana. Ieta Vecasta ja häntä seuranneet, nimeäni
kantaneet johtajat väänsivät puhtauden ja oikeuden sellaiseksi,
joka palveli parhaiten heidän omaa hyvinvointiaan.”
”Me tiedämme sen! Mutta miksi sinä
et...” Anat ei saa sanojaan loppuun. Vastaus lepää hänen
sisällään.
”Luojan tehtävä ei ole opastaa ja
määritellä. Te tiedätte, kuinka maailmanne on syntynyt. Siitä
eteenpäin olette saaneet tehdä oman polkunne.”
”Sinä olet määritellyt puhtauden!
Kaikissa historiankirjoissamme lukee, kuinka Valkoinen Varis tahtoi
ihmisten pääsevän pahuudestaan! Ja nyt olet saapunut tänne
tuhoamaan paikan, jossa olemme voineet puhdistua.”
”Olen tullut vain, jotta voisitte
nähdä, miten pitkälle olette menneet. Olette erottaneet toisistaan
kaksi asiaa, jotka ovat alusta alkaen kulkeneet käsi kädessä.
Muste ja puhtaus, paha ja hyvä. Kuvitteletteko te niitä
kääntöpuoliksi? Ne ovat yhdessä. Ovat aina olleet.”
Anat ei saa enää mitään sanotuksi.
Hän on käyttänyt koko ikänsä paljastaakseen ihmisten valheet, ja
nyt itse jumala ilmaisee hänen kantansa oikeaksi. Katkeruus
polttelee kielellä, suru laskeutuu vatsanpohjaan.
”Olisiko hän kuollut musteeseensa,
koska hänellä ei ollut enää kääröään?” Anatin ei tarvitse
tarkentaa, ketä hän tarkoittaa. Varis tietää kaiken.
”Siihen minulla ei ole vastausta.
Jokaisen kyky kestää mustetta on omanlaisensa.”
”Kaikki yrityksemme olivat siis
täysin turhia.” Pelkkä toteamus, ei enää kysymyksiä. Anat on
hiljentynyt.
”En antanut ihmisille paperia vain
voidakseni ohjeistaa heidät elämään sellaisessa puhtaudessa,
jossa olette vuosisatoja pyrkineet elämään. Sellaista ei ole
olemassakaan. Minä tahdoin vain, että ette huku siihen, joka miltei
tukahdutti oman elämäni. Ette voi elää ilman mustetta, mutta ette
voi kantaa sitä liiaksikaan.”
”Siitä syystä minä olen
olemassa”, Inela lausuu lopullisen ymmärryksen levitessä
pehmeäksi uduksi hänen ympärilleen. Se kietoo hänet
suojelukseensa. Hän ymmärtää vihdoin paikkansa. Hyväksyminen
tuntuu koko kehossa, se kipristelee kylmyyden lailla. Silti se saa
Inelan tuntemaan itsensä jälleen ehjäksi.
”Musteenkantajaa tarvitaan, koska
kansa ei pärjää ilman yhtä, joka ohjaa heidät hetkeksi pois
liiallisesta musteestaan. Mutta minäkin olen vain väliaikainen,
koska mitään ei ole tarkoitettu pysyvästi puhtaaksi.”
Sanat ovat pelkkiä
itsestäänselvyyksiä, mutta ääneen sanottuna ne löytävät
tiensä monen sydämeen eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Kaikki,
jotka ovat syntyneet kysymys sisimmässään saavat vihdoin tietää.
”Sinullako ei ole kysymyksiä,
Musteenkantajani?”
Inela pudistaa vaaleaa päätään.
”Minä olen elämäni kulun sisäistänyt. En kanna enää
katkeruutta.”
”Etkö aio kysyä edes Korallitalon
kohtalosta? Vanhat Musteenkantajat, vangit ja jokainen paikalle
sattunut on kuollut.”
”Korallitalo tuhoutui kansan omasta
typeryydestä. Minä tiedän, että huoneeni ja ikisyvä allas ovat
yhä jäljellä. Minä vain tiedän. Se riittää. Varikset saavat
rakentaa maailmansa uudelleen.”
Inahe on hivuttautunut aivan sisarensa
viereen. Kun hän katsoo Inelan herkkiä kasvoja, mustien silmien
päälle kaartuvia valkoisia ripsiä ja heleää ihoa, hänestä
tuntuu, että on vihdoin aika päästää irti. Hänen sisarensa on
kohtalonsa hyväksynyt. Inahe ei enää saa kaksostaan takaisin,
hänen olisi jatkettava eteenpäin.
”Sinä jäät”, Inahe kuiskaa
sisarelleen Variksen silmien alla, ”ja minä lähden.” Inahe on
aina tiennyt lähtevänsä. Hän ei koskaan jää. Edes Jorinin
kosketus ei saa enää pidettyä häntä siellä, missä hän ei voi
vaikuttaa. Ieta ei ole Inahea varten. Hän ei tahdo johtaa maailmaa,
joka menee teoissaan niin pitkälle, että sen oma jumala joutuu
tuhoamaan tärkeitä rakennuksia ravistellakseen perustuksien sijaan
ihmisiään.
”Onko sinun vuorosi kysyä?” Varis
lausuu. Inahe on erottavinaan jumalan äänessä häivähdyksen
naurahduksesta.
”Minä olen löytänyt vastaukseni
jo katsomalla sisartani”, Inahe huokaa syvään. ”Ainoa
mielessäni koskaan käväissyt kysymys on yksinkertainen. Mitä minä
haluan? Siihen ei voi antaa vastausta kukaan muu kuin minä itse. Nyt
uskon tietäväni paremmin.”
”Sinä et aio jäädä Ietaan.”
”En aio jäädä tänne katselemaan,
kuinka Suurvaris rakentaa uuden, pohjimmiltaan samanlaisen maailman
sortuneen päälle. En voi vaikuttaa valheiden keskuksessa. Ieta
tukahduttaisi minut.”
Varis päästää kissan kehräystä
muistuttavan äänen, jonka Inahe olettaa hyväksyväksi
äännähdykseksi.
”Päätöksesi heijastelee
persoonallisuuttasi.” Äänessä ei ole moittivaa sävyä. ”Kukaan
ei voi kertoa sinulle, mikä on oikein ja tavoiteltavaa. Voit löytää
sen itse.”
”Minä tiedän sen.”
Inahe vaikenee ja jää Inelan kylkeen
kiinni. Sisar hymyilee hänelle ylpeyttä hymykuopissaan. Inahe
joutuisi pohtimaan tulevaisuuttaan vasta Valkoisen Variksen hohteen
himmetessä, vasta jumalan jättäessä viestinsä kuulijoilleen. Nyt
Inahe keskittyy valkeaan olentoon yllään. Hänen on mahdotonta
kuvitella sitä täydelliseksi totuudeksi. Se on vain suunnaton,
yksinäisyyttään maailman luonut olento. Ei sillä ole vastauksia.
Vastaukset löytyvät jokaisesta itsestään.
Varis siirtää valkeaa päätään
suoraan marmorilattialle lyhistynyttä Anadilia päin. Nuori mies
erottaa suuresta linnusta vain hahmotelman kyyneltensä lomasta.
Anadil on ymmärtänyt lyhyessä asiassa paljon asioita, eikä niistä
yksikään ole se, mikä hänen oma osuutensa kaikessa on. Kaikki on
liian auki, liian hajallaan.
Anadil tietää Korallitalon
murtuneeksi. Se tarkoittaa Rudin kuolemaa. Ainakin Rudin. Järistys
on aiheuttanut myös sisarensa kyyneliin ja harmaisiin hiuksiin
hukkuvan Enharin kuoleman. Anadil ei osaa kuvitella maailmassa olevan
enää mitään hänelle. Hän on avannut oven, tehnyt valintansa –
tai antanut jonkun toisen tehdä.
”Minulla ei ole enää mitään”,
Anadil kuiskaa vapistessaan siitä ajatuksesta, että puhuu jumalalle
suoraan. Sille, jonka kuvaa on sekä kumartanut että kironnut
vuosiensa kuluessa. Olemassaolonsa ainoalle määrittäjälle. Anadil
on hakenut jumalaltaan hyväksyntää, oikeutusta. Hän on syyttänyt
Varista siitä, mitä on. Nyt Varis kääntää katseensa suoraan
häneen, näkee hänet, mutta ei sano mitään. Anadilillakaan ei ole
sanoja tilanteeseen.
”Sinulla, lapseni, on vielä paljon
edessäsi.”
”Ethän sinä ole suojelija, kuten
sanoit. Et sinä voi tietää.” Anadil vie kätensä kasvoilleen
suojatakseen itseään läpitunkevalta katseelta edes hetkeksi. Hänen
kasvonsa tuntuvat olevan pelkkää nestettä, kaiken kastelevia
kyyneliä.
”Vieläkö uskot virheellisyyteesi?”
Anadil nostaa katseensa. Lintujumalan
olemus on pelkästään levollinen, rauhallinen. Se näyttäytyy
katsojalleen sellaisena, jona hän jumalan perimmäisen olemuksen
kokee. Anadilille Valkoinen Varis on pelkkää lempeyttä. Kyyneleet
valuvat entistä vuolaammin.
”Minä olen aiheuttanut niin paljon
kuolemaa”, Anadil sanoo, ”eikä kyse ole ollut väristäni,
virheellisyydestäni. Pelkästään sisimmästäni. Senkin täytyy
olla mustetta.”
”Havaintosi on väärä, mutta se
johdattaa sinut lähemmäs totuutta itsestäsi. Ei värisi tee
sinusta virheellistä tai virheetöntä. Tekosi sen määrittävät.”
”Olen toiminut väärin. Vanhempani
–”
”Ovat kuolleet Korallitalon
sortuessa ja kohdelleet sinua väärin. Olet vapaa heidän
varjostaan.”
Anadil käpertyy itseensä, heijaa
kehoaan lattiaa vasten. Vanhemmatkin ovat siis poissa. Anadil ei
kuvitellut voivansa tuntea oloaan entistä vääremmäksi, riistäytyä
yhä pahemmin itsensä ulottumattomiin. Silti Valkoinen Varis puhuu
hänelle pelkkää lempeyttä äänessään.
”Minä en koskaan tahtonut heidän
kuolemaansa”, Anadil kuiskaa. ”En edes silloin, kun halusin
tappaa äitini tappaessani sen Ietaan hyökänneen naisen...”
Acantha ja Anat jähmettyvät
paikoilleen. Anat puristaa kätensä nyrkkiin, mutta pitää kädet
vasten kehoaan. Hän näkee vihdoin olennon, joka on vastuussa Beckan
kuolemasta. Viha kuohahtaa hänessä vain kerran. Sitä seuraa pelkkä
tyhjyys. Anadil ei näytä henkilöltä, jota Anat tahtoisi satuttaa.
Ainoastaan Anatin vieressä seisova Acantha näkee, kuinka Anat
hyväksyy hiljaa tilanteen ja kääntää katseensa takaisin
Varikseen.
Acantha sen sijaan astelee suoraan
maahan lyhistyneen Anadilin luo. Hän ojentaa kätensä suoriksi
nuoren miehen eteen. Ranteissa risteilee vaaleita juovia, joista osa
on toisia leveämpiä. Syvempiä viiltoja. Anadil tuijottaa kyynelten
suumentamin katsein Acanthan ohuita, satutettuja ranteita.
”Minä olen raapinut ihoani rikki
koko ikäni, jotta voisin tarkistaa, onko vereni muuttunut
musteeksi”, Acantha sanoo hiljaa ja katsoo Beckan tappajaa suoraan
tämän ahdistuksen vääristämiin kasvoihin. Valkea hiuspilvi on
sotkussa, osa suortuvista on kyynelistä kastunut ja noruu Anadilin
kasvoille.
”En tarvinnut jumalaa todistamaan
ajatuksiani vääriksi. Muste paperilla ei tee meistä pahoja. Eikä
muste keräänny elimistöömme. Sitä varten meillä on kääröt.”
Oksennettu illallinen kylpyhuoneen lattialla olisi eri mieltä.
Acantha ei anna sen puhua. Se määrittää hänet vielä, mutta
Acantha uskoo päivään, jolloin ei enää halua tyhjentyä
kaikesta.
”Sinussa ei ole mitään vikaa.
Olosuhteet ovat saaneet sinut tuntemaan kipua”, Acantha jatkaa
äänellä, jonka pehmeyttä ei osaa mieltää omakseen.
”Katso minua ja kerro minulle, mitä
sinä toivot kaikkein eniten tässä maailmassa.”
Anadil nostaa katseensa, siirtää
hiussuortuvan kasvojensa edestä ja kohtaa Acanthan kirkkaat
sinivihreät silmät.
”Olen aina halunnut käydä ulkona.
Haistaa kukkia, hiljentyä temppelissä.” Anadil katsoo Acanthan
taakse, Valkoiseen Varikseen. Varis on syy temppelin takana. Nyt
temppeliä eivät johda enää sellaiset, joiden sydän kuuluu
toisaalle.
Variksen katse kertoo kaiken. Maailma
ulkona olisi Anadilin, jos hän tahtoisi niin. Hän voisi astella
ulos, eikä kukaan satuttaisi häntä, sillä itse Valkoinen Varis on
hänet hyväksynyt. Kenties se on kaikki, mitä Anadil on koskaan
tahtonut. Hyväksynnän.
Hyväksynnän ajatteleminen pakottaa
Anadilin mieleen toisenlaiset kasvot. Anadil ajattelee Korallitalon
jäänteiden alle todennäköisesti murskaantunutta Rudia. Tämän
tummuneet huulet nauraisivat Variksenkin edessä, kehottaisivat häntä
elämään omaa elämäänsä. Anadil ei tule vielä aikoihin
hyväksymään Rudin kuolemaa. Hänen täytyy nähdä tämän
murskaantunut ruumis, jotta hän uskoo. Senkin jälkeen hän toivoisi
yhä, että voisi astella ensimmäistä kertaa ulos juuri Rudin
kovettuneet sormenpäät omillaan.
”Tee niin”, Acantha kuiskaa
hymyillen Anadilille vihdoin oppimallaan hymyllä. ”Mene ulos.
Näethän, että jumalan on täytynyt laskeutua paperitaivaaltaan
tänne asti vain kertoakseen meille kaikille, että olemme
lukkiutuneet ajatuksiimme.”
Anadil ei kykene puhumaan. Hän
hymyilee varovasti kyyneltensä takaa. Olisi liikaa käsiteltävää,
etsittävää. Liikaa, ja silti juuri sen verran, että hän
selviytyisi.
Acantha vetää haavoitetut kätensä
syliinsä, suo tärkeimpänsä tappaneelle nuorukaiselle kannustavan
hymyn ja kääntää katseensa Valkoiseen Varikseen. On sinun
vuorosi, Variksen kenolleen kääntynyt pää tuntuu kertovan.
Acantha vain hymyilee. Siitä taidosta hän ei aio päästää irti
sen kerran opittuaan. Hymy kertoo jumalolennolle tarpeeksi, se
ilmaisee hänen saaneen jo kaiken. Mikään ei tule täysin ehjäksi,
mutta se ei ole tarkoituskaan. Acantha on oppinut olemaan tähtäämättä
liian korkealle.
”Meidän havittelemaamme puhtautta
ei ole olemassakaan”, Acantha sanoo lopulta nousten ylös Anadilin
viereltä, ”joten älkäämme tuhlatko koko ikäämme sellaiseen,
jota emme voi saada.” Acanthaa huimaa nopea ylösnousu, mutta hän
saa asteltua takaisin Anatin viereen. Viittansa sotkenut Anat
painautuu vasten Acanthaa. He ajattelevat samaa henkilöä, joten he
voivat jakaa kosketuksen pieneksi hetkeksi.
Vielä yksi on jäljellä. Nadiha
lojuu yhä puoliksi Enharin päällä, katseensa vain juuri ja juuri
Variksessa. Valkoinen Varis pitää päätään pitkään kenollaan,
oikoo siipensä ja kääntyy sitten Nadihan puoleen.
”Vuoro on tullut sinuun, lapseni”,
Variksen ääni tavoittaa tajunnat. Nadiha pakottautuu istumaan,
mutta pitää yhä – kenties epätietoisesti – veljensä
haavoittuneesta kädestä kiinni.
”Sinä olet viimeinen, koska olet
aina kyseenalaistanut eniten. Sydämesi on ollut avoin kaikelle
sille, mitä hallitsijat eivät ole paljastaneet.”
”Vietiinkö Enhar minulta vain,
jotta voisin ymmärtää olleeni aina virheellinen? Äitini...”
Sanat kohtaavat loppunsa huulten sisäpinnoilla. Nadiha ymmärtää
Korallitalon romahtaneeksi. Enessa Lenorienkin on täytynyt
murskautua.
”Äitini tiesi, mikä minä olin.”
”En tarkoita sinua ja veljeäsi, kun
puhun kyseenalaistuksesta, joka on aina levännyt sinussa. Sinä
uskalsit avata silmäsi vääryydelle.”
”Vain, koska olin liian kiinnittynyt
tapahtumaan, jota kuvittelin äitini kuolemaksi. Äitiin jäin kiinni
vain, koska hän ei koskaan kertonut minulle suoraan, että tiesi,
mitä minä… Mitä minä tunnen veljeäni kohtaan.”
Varis tekee eleen, joka muistuttaa
vahvasti päänpudistusta.
”Minä en ole se, joka tuomitsee
sinut tai veljesi. Minä en myöskään aiheuta kenenkään kuolemaa,
sillä synnyttämäni elämä muovautuu itsestään. Olen tässä
vain, jotta te, valitut lapseni, voisitte jatkaa sitä, mihin
ensimmäiset ihmisetkään eivät pystyneet.”
Nadiha nyökkää itkun ja harmaiden,
vereen ja kyyneliin kastuneiden suortuviensa seasta. Hänen on
vaikeaa kuvitella itseään valittuna. Hän ei tunne vieläkään
kehonsa ääriä, hän näkee vain Enharin ruumiin ja lintujen
rakastaman punaisen kaikkialla veljen kehossa.
”Ensimmäiset ihmiset eivät
kyenneet kertomaan jälkipolvilleen, ettei puhtaus ole tila, jossa
ihminen olisi musteesta vapaa. Uudet ihmiset ovat alkaneet valkaista
itseään ja sotia puhtauden ja musteen nimissä, vaikka
todellisuudessa edustan niitä molempia”, Variksen voimakas ääni
halkoo mieltä. ”Minä olen sekä musteen puolelle kumartuneiden
Alkuvaris että vallanpitäjien Valkoinen Varis. Olen antanut elämän
myös niille, jolle olemassaoloni ei ole tärkeää.” Anatista
tuntuu, että Variksen viimeiset virkkeet kuuluvat erityisen
selkeästi juuri hänen päänsä sisällä.
Ne, jotka ovat olleet maassa
lyhistyneinä, nousevat ylös. Jopa Nadiha, joka ei tiedä, pystyykö
edes seisomaan pystyssä. Kaikki kuusi katsovat suoraan luojaansa.
Valkoinen Varis ei ole suojelija, joka kiertää jokaisen ihmisen
elämässä silottelemalla teitä heidän eteensä. Varis on vain
olento, joka on luonut maan ja nyt päättänyt näyttää ihmisille,
ettei hänen tahtonsa ole loputon taistelu. Korallitalo
rakennettaisiin uudestaan. Ihmiset selviäisivät, mutta joutuisivat
katsomaan maailmaansa uusin silmin.
Kukaan ei kysy, mitä asioiden suhteen
pitäisi tehdä. Pitäisikö kansalle kertoa Musteenkantajasta,
kohtaamisesta Variksen kanssa. Kaikesta vaietusta. Vastaus lepää
ihmisissä itsessään. Kuusikko katsoo, kuinka Varis levittää
suunnattomat siipensä.
”Älkää unohtako, lapseni”,
Variksen ääni irtautuu kodistaan ja jää ensimmäistä kertaa
kaikumaan tilassa.
”Eläkää.”
Linnun siipien päät hukkuvat
valkoiseen valoon. Näky on liian kirkas ihmisen katsella, kuusikko
joutuu sulkemaan silmänsä jumalan kadotessa valoonsa. Jäljelle jää
vain rikkoutunut ikkuna, jossa oli joskus kuva siipensä
levittäneestä Variksesta.