Musteenkantaja: luku 55

Luku 55: Hyvästi

Inahe aloittaa siitä, mikä on hänelle vaikeinta. Hän aloittaa ihmisestä, jota kohtaan on oppinut tuntemaan enemmän kuin oli koskaan tarkoitus. Astellessaan valkoisia, taistelusta kolhiintuneita käytäviä pitkin Jorinin luo Inahe tietää tekevänsä niin viimeistä kertaa. Lähtemisen pysyvyys tuntuu painavana kivenä vatsanpohjalla. Hän on päättänyt kestää sen ja ajatella kaikkea vasta lähdettyään.

Jorin on joutunut vastaamaan kaikesta uudesta. Hän on kiireessä nimittänyt uusia, puhtaita ihmisiä Variksiksi. Inahe on surukseen huomannut Jorinin kaikesta huolimatta kokoavan uutta maailmaa vain edellisen jatkeeksi. Vanhat arvot eivät ole lähteneet mihinkään. Niitä ei edes Valkoisen Variksen väliintulo ole haalistanut.

Jorin seuraa uusi naamio kasvoillaan Inahea tämän huoneeseen. Huoneessa on edelleen vain yksi suuri sänky keskellä kliinistä valkoisuutta. Pakattavaa ei ole, Inahe voi vain lähteä. Vaatteita hän saisi omaisuudellaan mistä tahansa päin Athalaa. Maallisella omaisuudella ei ole Inahelle merkitystä hänen havahduttua siihen, mitä aidosti haluaa.

Oven sulkeuduttua Jorin riisuu naamionsa oitis. Huoli piirtää ryppyjä otsalle. Inahe huomaa Jorinin kasvojen olevan jälleen partaa myöten täysin valkoiset. Kaiken keskellä mies on ehtinyt pitää huolta siitä, ettei vahingossakaan päästä irti puhtauden illuusiosta. Ajatus sekä surettaa että huvittaa Inahea sen jälkeen, kun hän on päässyt katsomaan Valkoista Varista silmiin.

Inahen astuessa lähemmäs Jorin nostaa kätensä ylös.

”Älä, ei ole vielä tämän aika”, Jorin hengähtää. Hän tietää, että Inahe on tullut hyvästelemään. Sen näkee jokaisesta kireytyneestä liikkeestä, jännittyneestä lihaksesta. ”Sinua tarvitaan vielä Ietassa.”

Inahe pudistaa päätään.

”Minua ei olla missään vaiheessa tarvittu Ietassa. Sinä olet ainoa, joka ei osaa päästää irti.”

Inahe erottaa Jorinin kasvoilta kaikki ne tunteet, joita tätä on kielletty tuntemasta pitkin elämäänsä. Tukahdutetut tuntemukset parveilevat kasvojen takana tehden ilmeestä lohduttoman. Inahe ei ole varma, osaako tuntea täydellistä sääliä Jorinia kohtaan. Mies on aiheuttanut niin paljon tuhoa. Silti Inahe kokee rakastavansa tarpeeksi astuakseen lähelle. Hän haluaa tuntea Jorinin kehon omaansa vasten ennen lähtöään.

”En kykene ottamaan uutta Perijää sinun jälkeesi. Sinä voisit vaikuttaa täällä nyt, kun kaikki joudutaan kasaamaan alusta”, Jorin maanittelee vielä. Hän ei lopeta ennen kuin Inahen selkä on lopullisesti kääntynyt. Vasta sitten hän uskoisi tämän todella lähtevän.

”En voi vaikuttaa keskellä valheita”, Inahe lausuu. ”Olen näennäisen valtani vanki. Täällä en voi todellisuudessa tehdä mitään. Totuus ei ole niissä, jotka eivät voi enää muuttaa ajatuksiaan. Aion auttaa kaikkia niitä, joita täällä aliarvioidaan kuten minua. Lapsia, nuoria. Anfarissa on paljon kouluja, joihin otetaan uusia opettajia vastaan. Tiedäthän, Jorin, että olen aina tahtonut toimia nuorten kaltaisten avointen ihmisten kanssa?”

Jorin painaa katseensa maahan. Vino, varovainen hymy käväisee hänen huulillaan.

”Olet tainnut tehdä päätöksesi jo aikoja sitten”, Jorin huokaisee. ”En saa sinua enää jäämään.”

Inahe tyytyy nyökkäykseen.

”Onko sinun pakko jättää minutkin taaksesi?” Kysymys on liian vilpitön tullakseen Jorinin huulilta. Inahe sulkee silmänsä hetkeksi, naamioi eleen räpäytykseksi.

”Sinä kuulut Ietaan, enkä tahdo enää liittyä Ietaan millään tavalla. Minun on päästettävä kaikesta täällä.”

”Taisit tietää jo alusta asti, ettet kuulu tänne. Me muut olemme olleet aina liian vanhanaikaisia sinulle.”

”Ei tässä ole pohjimmiltaan kysymys kenenkään iästä. Lapsetkin voivat altistua tämän maailman mustavalkoisuudelle.” Inahe miettii, miten sokeasti on itse toiminut vanhempiensa tahdon pohjalta. Hänkin on ollut aina vietävissä. ”Heidät on vain helpompaa saada näkemään muutakin.”

Inahe puhuu niin suurella lämmöllä, ettei Jorin voi enää hillitä itseään. Hän vetää nuoren miehen itseään vasten, kuljettaa kätensä tämän selälle ja suutelee tätä tietäen, että kerta voi jäädä viimeiseksi. Hän imee elämää Inahen huulilta, ottaa kaiken, mitä tästä vielä voi saada. Hetki ei kestä kauaa, mutta Jorin tarrautuu siihen kuin se olisi hänen ainoa keinonsa selvitä hengissä.

”Inahe”, Jorin kuiskaa heidän irrottautuessaan kosketuksesta, ”minä todella tarkoitin kaikkea sitä, mitä sanoin ja tein sinulle. Rakastan sinua edelleen.”

Inahe tahtoisi sanoa, että Jorin rakastaa vain ajatusta hänestä. Sitten hän muistaa oman tunteensa ja tietää, ettei Jorin koskaan kumartaisi pelkkää ajatusta puhtaasta ihmisestä vierellään. Lähdöstä tulee sitä kipeämpi, mitä enemmän Inahe tiedostaa tunteiden molemminpuolisuuden.

Inahe suo Jorinille vain hymyn. Se on vilpittömin tapa jättää sanomatta se, jonka he kumpikin tietävät todeksi. Inahen on lähdettävä, eikä suurinkaan tunne sitoisi häntä enää Joriniin. Kumpikaan ei pyydä anteeksi. Inahe ei pahoittele sitä, että keinotteli tiensä vanhempiensa hänelle toivomaan asemaan jakaessaan sänkynsä. Jorinkaan ei lausu anteeksipyyntöään kaikesta siitä, mitä on tehnyt. Hän kokee, että pelkästään Inahen vapaaksi päästäminen sovittaa kaiken, pakottaa hänet itsensä maksamaan.

”Ovatko nämä hyvästit?” Jorin kysyy Inahen ottaessa selviä askelia merkiksi poistumisesta. Ovella Inahe pysähtyy, naurahtaa saaden Jorinin sisimmän entistä kipeämmäksi ja pudistaa päätään.

”Ei”, Inahe vastaa hymyillen, ”en koskaan hyvästele ketään.”

Ennen oven sulkeutumista Jorin ehtii nähdä vielä viimeisen palan Inahen kaavun helmaa. Hän todistaa hymyn katoavan oven taa, naurun pakenevan Inahen mukana. Jorinin jalat eivät kanna, hän romahtaa Inahen kahden vuoden ajan käyttämälle sängylle ja sallii itsensä painautua sykkyrälle peittoa vasten. Hetkeksi hän lakkaa olemasta mies, jonka täytyy kursia maailmansa kokoon. Hän antaa itselleen luvan surra sitä, että on antanut itsensä tulla ihmiseksi, joka menettää rakkautensa omille arvoilleen. Inahe ei enää palaisi. Jorin tietää yksinäisyytensä syyn kallistuvan häneen päin. Hän on valintansa tehnyt, aivan kuten Inahekin. Mahdollisuudet perumiseen on kulutettu loppuun.

* * *

Inahe kuvitteli Jorinista luopumisen olevan vaikeinta, mistä hän on joutunut koskaan päättämään. Silti hänen avatessaan Musteenkantajan uudemman, Ietassa olevan huoneen oven hän tuntee kehonsa miltei räjähtävän. Inelan hyvästeleminen tuntuu pahemmalta kuin kaikki kipu maailmassa vain siksi, että se on täysin lopullista.

Sisartaan Inahe ei menetä omalle itsekkäälle valinnalleen. Inela katoaa hänen elämästään vain, koska valheen on jatkuttava. Valheen, joka sisältää samalla ainoan aidon totuuden – maailma tarvitsee Musteenkantajaansa. Sille Inahe ei voi mitään. Hän ei saa väännettyä asiaa enää miksikään muuksi, Inelasta on jo tullut hetkellisesti puhtain kaikista.

”Minä tiedän, että olet tullut hyvästelemään”, kuuluu tuttu ääni sisältä. Kaikki Inelassa on yhä raastavan tuttua. Inela näyttää itseltään, mutta mustat silmät ja uudenlainen tapa kantaa itsensä ovat tehneet Inahen sisaresta lopullisesti jonkun toisen.

”Niin, olen tullut hyvästelemään”, Inahe sanoo tietäen valehdelleensa Jorinille. Hän pyrkii välttämään hyvästejä, mutta yhdet niistä kuuluvat hänelle. Ne hänen on pakko käydä läpi, sillä ne eivät ole hänen päätettävissään.

Inela näyttää säteilevän kauniilta valkoisessa pitkälaahuksisessa mekossaan. Hänen hiuksensa kihartuvat selkään, tutut suortuvat pyrkivät pakenemaan kasvoille. Inela kietoo veljensä syleilyynsä. Kosketuskin on yhtä turvallinen kuten aiemminkin. Inahella ei ole mitään pelättävää sisarensa lähellä. Silti hänen sydämensä miltei tykyttää reiän rintaan.

”En aio kehottaa sinua elämään puolestani sitä elämää, joka minulla olisi voinut olla”, Inela sanoo silittäen veljensä selkää, ”sillä se elämä ei olisi muutenkaan ollut mahdollinen. Oli syntymässäni päätetty, että tämä kohtalo osuu kohdalleni. En koskaan voinut kääntyä.”

”Olenko minä enää kokonainen ilman sisarta, joka on kansan silmissä kuollut?”

”Tekeekö toinen ihminen sinusta kokonaisen, vai päätätkö siitä kenties itse?”

Inahe puristaa Inelaa kovemmin kykenemättä sanomaan mitään.

”Variskin tahtoi sinun tekevän kuten haluat”, Inela kuiskaa, ”vaikka et sinä sitä Variksen mieliksi tee.” Inahe on kuulevinaan huvittuneisuutta viimeisistä sanoista.

Inahe irrottautuu varovasti sisarensa halauksesta ja sipaisee karanneet suortuvat tämän kasvoilta. Inela hymyilee tavalla, jolla hän ei olisi koskaan osannut hymyillä ennen muuttumistaan Musteenkantajaksi. Inahe on alkanut uskoa, ettei kyse ole sittenkään pelkästä muutoksesta. Inelasta on herännyt uusi puoli, hänen todellinen minuutensa. Se, joka vielä joskus kuluttaa hänet loppuun.

”Voinko todella jättää sinut tänne? Rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta. Ieta sen sijaan… Ietassa minä en kykene elämään. Tulen kantamaan aina syyllisyyttä siitä, että jätän sinut sellaiseen paikkaan, joka miltei mädätti oman sieluni”, Inahe kertoo aidosti pahoittelevalla äänellä.

”Se sinun on päätettävä itse. En voi antaa sinulle lohtua, jos et itse kykene näkemään sitä. Mutta veljeni, sinun tulee tietää, että olen itse päättänyt jäädä.”

”Sinulla ei ole vaihtoehtoja.”

Inela hymyilee jälleen uudella tavallaan.

”Kaikilla on.”

Lause jää omanlaisekseen lohduksi Inahen ympärille. Hän tyytyy siihen. Inela selviäisi kyllä. On aivan eri asia, selviääkö Inahe itse päätöksestään. Hän koskettaa sisarensa kättä, viipyilee jokaisen sormen, jokaisen rystysen kohdalla. Piirtää mieleensä kuvan Inelan kauniista, sirosta kädestä. Sitten hän päästää hitaasti irti.

”Jää hyvästi, sisareni”, Inahe sanoo puoliksi itkun maustamalla äänellä. Ovelle käveleminen ei ole koskaan tuntunut enemmän lähdöltä. Inelan kasvoille piirtyvä hymy jaa kuvaksi Inahen mieleen, kauniiksi viimeiseksi palaseksi muistojen seinää. Ovi sulkeutuu, hymy jää sen taa. Inahe on valmis lähtemään.