Luku 40: Livnera
Viidentenä
auringonlaskuna Liv lyö lukkoon sen päätöksen, jonka hän laittoi
alulle Avarin viimeisenä yönä nähdessään
koko elämänsä luhistuvan sinä hetkenä, kun Kuu laskeutui alas
vain kuollakseen Ogren lähellä. Aina päiväkulkijoita syyttänyt
Liv ei voinut silloin ymmärtää, miksi hänen maailmansa koostuukin
yhtäkkiä pienten pisteiden sijaan yhdestä suuresta, kaiken
täyttävästä ympyrästä.
Kaikki oli alun alkaen lähtöisin vain kahdesta naurettavasta
tunteesta – rakkaudesta ja pelosta. Ei mistään niin suuresta,
mitä Liv oli mielessään pyöritellyt.
Nyt,
pimeyden hetken koittaessa jälleen ja Zenithin tulien syttyessä
soihtuihin, Liv tietää, ettei aio enää koskaan puhua. Hän on
syytellyt liikaa, sanonut liian monta pahaa sanaa ja ollut aina
kertakaikkisen väärässä. Uskonut isänsä sanoja, tehnyt vääriä
johtopäätöksiä, rakastunut väärään mieheen. Ja antanut
veljensä lahjaksi samaiselle
miehelle,
vaikka
tiesi hänen
käyttävän tätä hyväkseen. Tuska ja häpeä löytävät tiensä
sellaiseenkin sydämeen, joka ei ole koskaan omannut moraalia.
Ylpeys
ja häpeä ovat naurettavan lähellä toisiaan, kurottavat toistensa
käsiä ja nauravat yhteen ääneen, kun eivät onnistu koskettamaan.
Kukan
Liv on jo ottanut silmästään pois. Sen tilalla on pelkkä ruma,
musta kuoppa. Se muistuttakoon häntä aina vainoharhaisuuden ja
tekemiensä virheiden painosta. Toisaalta Liv tietää, ettei hänellä
ole juurikaan ollut vaihtoehtoja ajatella toisin. Hänen syytöksensä
päiväkulkijoita kohtaan lähtivät isältä, ja osa isän sanoista
pohjasi totuuteen. Nyt Liv itsekin on nähnyt Kuun todelliset,
harmahtavat ja kuolleet kasvot. Hän tietää, että hänen isänsä
oli aikanaan todella nähnyt Kuun ja ymmärtänyt, että jonkin on
täytynyt saada Kuu sellaiseen tilaan. Hän oli vain syyttänyt
vääriä henkilöitä, siinä kaikki. Aivan kuten tyttärensäkin.
Silmään
ei enää satu. Se vain on. Niin hän ajattelee omasta elämästäänkin.
Sen tarkoitusta ei enää ole, sillä hänen ylpeytensä –
yökulkijana eläminen, siivet selässä – on jo viety pois. Uutta
tarkoitusta Liv ei enää jaksa itselleen keksiä. Ei sellaista voi
vain kehittää päästään, se täytyy kokea.
Kun
hän kävelee metsässä soihtujen leijuessa kaikkialla ympärillään,
hän kiinnittää ensimmäistä kertaa huomiota siihen, että
Avarissa on kaunista ilman Kuun energiaakin. Tuli heittää himmeän
valonsa tummien puiden rungoille sekä
sulkien
peittämän maan alta kasvaville lehdille ja köynnöksillekin. Se on
kaunista. Siltikään Liv ei aio enää puhua, ei, vaikka maailmassa
olisi niin paljon sanottavaa ja kerrottavaa. Hänellä olisi
tuhansittain sanoja, joilla kuvailla pimeyden hetkien kauneutta ja
tulen tanssia pahkaisilla, kaiken kokeneilla puunrungoilla.
Liv
aikoo kuitenkin rangaista itseään siitä, että on aina ollut
väärässä. Hän ei niele ylpeyttään vaan kietoo sen jalkaansa
raskaaksi taakaksi, jota joutuu kantamaan aina mukanaan.
Kun
Liv löytää Iscarion punaisen alueen rajalta, hän huomaa
pystyvänsä jo hymyilemään. Hymy venyttää kasvoja ja saa tyhjän
silmäkuopan tuntumaan taas todelliselta. Hymy muuttuu irvistykseksi.
Liekin
valossa punainen metsä näyttää lähes samalta kuin tavallinenkin.
Liv astelee Iscarion viereen, istahtaa kovalle maalle ja painaa
päänsä miehen syliin. Iscario on ainoa, joka saa
enää koskaan
kuulla hänen puhuvan. Muille hän aikoo olla mykkä. Mykäksi hänen
olisi pitänyt ryhtyä jo aikoja sitten.
”Totummeko
me tähän koskaan?” Iscario kysyy vaimealla äänellä. Siitäkin
on riisuttu ylpeys.
Liv
huokaisee. ”Minä olen tottunut jo. Eri asia on, nautinko siitä.”
”Liv
rakas”, Iscario sanoo yllättäen, nostaa Livin päätä hieman ja
painaa kevyen suudelman tämän poskelle. ”Olenhan minä muistanut
sanoa sinulle, että sinä olet ainoa olento, jonka olemassaolosta
minä olen aidosti kiitollinen?” Hänen suupielensä nykivät ja
Livin hartioille asettuneet kätensä tärisevät. Tämän sanominen
ottaa koville. ”Älä koskaan lähde minun viereltäni, muuten
sydämeni ei kestä tätä uutta maailmaa. Ei se olisi kestänyt
entistäkään.”
Liv
naurahtaa kylmästi. Sen hän vielä osaa. ”Mihin minä muka
menisin? Xanderin viha kohdistuu myös minuun, eivätkä kansalaiset
ole koskaan hyväksyneet minua seuraansa. Ei
täällä pääse itseään pakoon.”
Iscario
silittää Livin vaaleaa poskea hellästi. Hetkessä he kumpikin
muistavat ensimmäiset, haparoivat kertansa toistensa kehoilla.
Muisto on kaukainen. Yksityiskohdat ovat kuluneet jo pois, tunne on
jäänyt jäljelle. Liv hymyilee leveämmin. Ei hän tarvitse
Iscarion rakkautta sellaisena versiona, jollaisena
hän
ei voi sitä
antaa.
Hän ottaa sen vastaan juuri tällaisenaan.
Ja he selviävät. He, jotka ovat
tehneet virheitä, selviävät soihtujen himmeässä valossa
vaikkeivat ehkä ansaitsisikaan sitä. Jokainen päivä tulee
tuntumaan yhtä vaikealta kuin tähänkin mennessä, mutta senhän he
ovat aina tienneet. Hetken ajan he vain katsovat toisiaan ja
ajattelevat, että maailmassa täytyy olla vielä jotakin hyvää
jäljellä heillekin. Kaikille on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti