keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Musteenkantaja: luku 28


Luku 28: Valo hymyssä

Muisto tuulenvireestä herättää Acanthan. Maailma piirtyy Beckan himmeän huoneen ääriviivoina takaisin. Äkillinen turvattomuus valtaa Acanthan muutamaksi sekunniksi, kunnes hän muistelee edellisen auringonhuipun aikaista tuulenvirettä kasvoillaan, maailmaa edessään. Beckan kättä kyljellään.

Beckan sänky on vielä pienempi kuin Acanthan oma Lucastassa. Becka nukkuu aivan kiinni Acanthassa, hengittää jälleen hänen niskansa tienoilla. Acanthaa pelottaa ajatus siitä, miten nopeasti hän on tottunut toiseen ihmiseen niin lähellä itseään.

Acantha ei uskalla vielä nousta ylös, Beckan hengitys kuulostaa liian raskaalta, unen säestämältä. Hän ei tahdo rikkoa Beckan unta, särkeä kauneutta säpäleiksi. Vaikka eihän Acantha voi tietää, näkeekö Becka painajaista vai ei. Becka ei ole sellainen ihminen, joka itkisi ja huutaisi pelätessään. Hän hengittäisi samalla tavalla kuin tavallisestikin, rauhoittuisi pelon edessä.

Tämä on ensimmäinen lähes peloton auringonnousu vuosiin. Acantha huomaa ajattelevansa Beckan hengityksen rytmiä ennemmin kuin eilisen ruokia tai tekemiään virheitä. Jokainen uusi hengähdys Acanthan yläselkää vasten pyyhkii yhden virheen pois. Ei poista kokonaan mustekääröstä, mutta kasvattaa pienen kukan päälle. Tasoittaa kierouman.

Jokainen paniikin jättämä jälki tuntuu vielä etäisenä muistona kehossa. Vapisseet kädet, mitä tahansa kohti kynsineen kurottaneet. Polvet, jotka painuivat kasvojen kevyttä ihoa vasten, pelko kaiken sen sisällä. Acantha ei ole koskaan tavoittanut omaa ydintään. Hän ei tiedä, pelkääkö isoäitinsä vuoksi, tämän myrkyllisten sanojen ja toivon sen alla. Vai onko hän vain tottunut pelkäämään omaa pelkoaan.

Becka herää. Sen kuulee pienestä äännähdyksestä, tuntee nopeutuvasta hengityksestä. Becka vetää kätensä Acanthan kyljeltä, mutta ei hädissään. Hitaasti ja aivan rauhassa, kuten aamulla kuuluukin.

Saitko sinä nukuttua?” Becka kysyy unen samentamalla äänellään.
Sain”, Acantha vastaa ja nauttii siitä, ettei hänen tarvitse valehdella. Uni levitti yön saavuttua siipensä hänen ylleen nopeasti, ja hän on kiitollinen siitä.
Becka mutisee tyytyväisen kuuloisena ja kampeaa itsensä istuma-asentoon. Kapea sänky natisee. Acantha nostaa itsensä ylös ja venyttää kätensä niin korkealle kuin kaltevan katon kanssa kykenee. Elimistö naksuu, kun nikamat siirtyvät paikoilleen.

Pystytkö tulemaan aamiaiselle?” Becka kysyy sukien kulahtaneella helmiäiskammalla hiuksiaan. Acanthasta liekkimeri Beckan kasvojen ympärillä on kaunis harjaamattakin, mutta hän jättää sen sanomatta.
En tunne aamiaista”, Acantha sanoo vastaukseksi. Hän ei ole useaan vuoteen kokoontunut yhteiseen pöytään kastamaan leipää teehen ja nauramaan. Hän ei naura ruokapöydässä. Hän ei syö aamiaisia. Ei ole mitään perhettä, ei ketään kenen kanssa nauttia yhteistä hetkeä. Ja nyt Becka tarjoaa maailmaa pienellä lautasella.

Becka vetää yllättäen yöllisen pellava-alusasunsa pois. Acantha katsoo hermostuneena pois, jotta ei jäisi katsomaan Beckan kehoa.
Voisitko sinä oppia tuntemaan aamiaisen? Täällä siihen olisi hyvä mahdollisuus. Vain minä ja äiti.” Becka kumartuu ottamaan lattialla olevasta pienestä laatikosta harmaata kangasta olevan kevyen mekon. Se näyttää liian kylmältä keväiseen ilmaan, mutta Becka pukee sen silti. Acantha ei voi olla katsomatta käsien sulavaa linjaa, naisellisia keskivartalon muotoja ja ylle puetun mekon alta erottuvia rintoja. Acantha ymmärtää punastuvansa ajatellessaan, ettei Becka laita mekon alle muuta kuin pienet alushousut.

Kun Acantha ei ole vieläkään vastannut, Becka toistaa kysymyksen. Hän tekee sen kohteliaan hitaasti, mutta ei tavalla, joka olettaisi Acanthan olevan keskustelusta ulkona.
Se olisi uutta”, Acantha vastaa hiljaa. ”Minä… Minä haluan kokeilla.” Hän katsoo Beckaan tiiviisti, ja Becka tulkitsee katseen väärin.
Ai, tosiaan, anteeksi. Voin poistua siksi aikaa, kun vaihdat vaatteesi.”
Acantha huomaa pudistavansa päätään. ”Ei sinun tarvitse.”

Kuin todistaakseen itselleen eilisen tuulen muovanneen hänen mieltään edes hieman, hän kiskaisee pitkän yömekkonsa yhdellä vetäisyllä pois. Hän paljastaa kehonsa Beckan edessä. Se ei tarkoita pelkkiä syömättömien aterioiden ankaria merkkejä keholla. Se tarkoittaa myös sielun paljastamista, koko pelkistetyn, likaisen kokonaisuuden. Acantha vihaa sitä, mutta hän tekee niin silti.

Becka ei sano mitään, kun Acantha kiskoo matkalaukustaan säädyllisen alusasun. Acantha tuijottaa alusasusillaan kahta mekkoa, valkoista ja haalean keltaista. Se on ainoa hänen omistamansa vaatekappale, joka ei ole pelkästään valkoinen.

Sinä tiedät, kumman minä valitsisin”, Becka sanoo hiljaa. Hän on istuutunut sängylleen ja ristinyt jalkansa kuin lapsi.
Tämä on äitini vanha”, Acantha kuiskaa ja hymyilee muistolle äidistä. Ei sille muistolle, joka hänellä on henkilöstä itsestään. Pikemminkin sille mielikuvalle, joka Acanthalla oli, kun hän istui isäpuunsa juurella puoliksi vedessä. Silloin hän saattoi ajatella, millaista olisi elämä vanhempien kanssa. Ajatus oli samanlainen jo ennen heidän kuolemaansa.

Acantha vetää mekon alusasunsa ylle. Sen hihat ovat pitkät ja kaulus korkea, hän ei osaa pitää muunlaisia. Naiseuden raiskatut jäänteetkin pitää piilottaa. Keltainen verhoaa hänen runnellun kehonsa, hävittää alleen merkit kärsimyksestä. Acantha on kaunis mekko yllään, keltainen tukee tummia hiuksia ja kalpeaa ihoa.

Becka nousee sängyltä ja ottaa uskaliaan askeleen kohti Acanthaa. Pelko läikähtää Acanthan kasvoille, kun Becka tulee aivan lähelle ja sipaisee hiukset pois korvien takaa.
Paljon parempi”, Becka kuiskaa ja hymyilee.
Minä en ole koskaan pukenut muuta kuin valkoista.” Becka erottaa pelon Acanthan äänessä, mutta ei anna sille tilaa.
Etkä syönyt aamiaista. Ajatella. Nyt tulet tekemään molempia.”
Enkä istunut kupolikatolla, jolta saattoi tippua koska tahansa.”

Seuraavaksi tapahtuva seikka hiljentää huutavien kurkut, sammuttaa janon niiltä, jotka eivät ole löytäneet tarkoitustaan. Acantha hymyilee. Maailma hiljentyy hetkeksi katsomaan, toivonsa menettäneet nostavat päätään kammioista. Acantha hymyilee kunnolla ensimmäistä kertaa useaan vuoteen. Tuntemus paljastaa hänen tasaiset hampaansa, venyttää suupieliä saaden kasvot näyttämään uusilta. Valoisilta.

Becka ei voi antaa hetken mennä. Kun hymy laantuu pelkäksi kohonneeksi viivaksi ja hampaat jäävät sen sisään, Becka kurottautuu antamaan nopean, hennon suukon Acanthan hymyyn kaartuneisiin huuliin. Sitten hän vetäytyy pois, nauraa ja avaa huoneensa oven. Aamiaisleivän mausteinen tuoksu leviää talouteen. Acantha lakkaa hymyilemästä. Beckan huulien tuntu hivelee huulia, pelko käväisee, Acantha sulkee siltä oven. Hän seuraa Beckaa ajatellen, että huulet, joita tämä on koskettanut, uskaltavat päästää sisälle myös ruokaa. Hän ei pysähdy ajattelemaan kosketuksen tarkoitusta, hän tietää siihen liittyvän pelon tulevan vasta myöhemmin. Se saisi tulla. Nyt on hymyn aika päättää elämästä.

Oneila Hart on kattanut vaatimattoman keittiön pöydän. Acanthaa viehättää steariinin suutelema kynttilä, jota ei ole aamuauringon vuoksi sytytetty palamaan. Se luo omanlaisensa tunnelman pelkästään olemalla siinä. Pöydälle on jätetty leipää ja veitsi, jolla leikata. Parhaat aikansa kohdanneen hellan yllä on padallinen puuroksi tunnistettavaa, vellimäistä keitosta.

Acantha istuutuu pöydän ääreen Beckan istuttua ensin. Vieraana hän ei uskalla tehdä yhtäkään liikettä, ellei Becka tee niitä ennen häntä. Oneila saapuu tavarantäyteisestä eteisestä keittiöön. Hän naurahtaa, kun näkee nuoret naiset niin rauhallisina pöydän ääressä.

Kaunista auringonnousua, tytöt”, Oneila sanoo ja nyökkää kohti puuropataa. ”Älkää suotta kursailko, siinä on tämän talouden viimeiset hiutaleet. Becka saakin piirtää taas muutaman muotokuvan, jotta tämä perhe saa puuroa vastedeskin.”
Becka nousee virnistäen ylös, Acantha seuraa lammasmaisesti. Acantha jää kuuntelemaan puukauhan kolinaa padan reunoja vasten. Hän miettii löysän puuron asettumista kehoon, sen painoa vatsalaukun pohjalla. Puurossa ei pitäisi olla mitään pelottavaa. Vettä ja leseitä. Leseitä ja vettä. Silti Acantha maistaa oksennuksen suussaan, kun tulee hänen vuoronsa lusikoida puuroa kulhoonsa.

Acantha ei kuitenkaan tohdi kieltäytyä Beckan ja Oneilan läsnäollessa. Ajatus Beckan huulten pehmeästä tunnusta omia huulia vasten tuntuu vaaralliselta rikkoa. Puuro menisi ja veisi Beckan mukanaan alas mahalaukkuun, happojen syövytettäväksi. Acantha pysähtyy kolmanteen lusikkaan. Käsi ei vie enää neljättä. Sen kyky liikkua repeytyy pois. Acantha kulkee paikalleen, istuutuu alas ja antaa Beckan ojentaa itselleen leipää. Yksi viipale saisi riittää. Aamiainenhan on myytti. Jos ajattelee tarpeeksi lujaa, hetki muuttuu vain pölykerrokseksi sivupöydällä, ikkunaverhojen takaa loistavaksi auringoksi. Sitten maailma jatkuu siitä, mihin Beckan huulet sen jättivät.

Tilanteen epämukavuus laskee Oneilan istuessa pöytään. Beckan äidillä riittää puhumista. Hän tiedustelee Acanthan kodista, oloista Lucastassa ja jopa Anfarissa, kun Acantha havaitsee kykenevänsä kunnolliseen kommunikointiin. Becka hymyilee suupalojensa välistä kuin kannustaakseen Acanthaa jatkamaan.

Minun Beckieni viettää niin paljon aikaa Lucastassa, että hänen pitäisi muuttaa sinne pian asumaan”, Oneila sanoo saaden tyttärensä kohauttamaan hartioitaan.
Lucastassa on paljon tyhjiä yläkerran asuntoja uusia ihmisiä varten”, Acantha sanoo hiljaa. ”Kaikki tahtovat palasensa Lucastan valosta.” Acantha nielee sanan puhdas puuronsa mukana. Sen karvas maku pistelee kitalakea. Acantha ei ole koskaan ajatellut yhden sanan maistuvan niin kitkerältä.

No, oikeastaan meillä on talo Lucastan liepeillä. Onhan Beckie kertonut?”
Beckan hymy valahtaa aamiaislautaselle. Hänen katseensa on lähellä maanista, kun hän kumartuu äitinsä puoleen.
Eihän se talo oikeastaan ole meidän.”
Acantha kohottaa kulmakarvojaan. Hän on nähnyt ihmisten tekevän niin kysymisen sijaan.
Se on isovanhempieni talo”, Becka selventää. Hänestä näkee, että hän haluaa kertoa ennen kuin hänen äitinsä ennättää, mutta Oneila kiilaa väliin. Becka ristii kätensä pöydälle ja suoristaa ryhtinsä. Rento tunnelma on tiessään, palamaton kynttilä pöydällä näyttää pelkästään kornilta.

Becka ei ilmeisesti ole kertonut, miksi emme voi tarjota tämän enempää”, Oneila huokaisee. Acantha huomaa kutsumanimen muutoksen. Se on pelottavampaa kuin yhtäkkiä alas romahtanut tunnelma. ”Minun vanhempani lahjoittivat koko omaisuutensa Variksille. Kaiken, paitsi ison lukaalinsa Lucastasta. Se on meidän ainoa jonkin arvoinen omaisuutemme, mutta emme voi myydä sitä vielä.”
Voisimme, mutta sinä ja isä olette sentimentaalisia.”
Oneila luo varoittavan katseen tyttäreensä. ”Se on ainoa asia, jonka isovanhempasi jättivät meille. Olisit kiitollinen, että saat huolehtia siitä.”

Beckan ilme kertoo kaiken olennaisen. Hän väistää äitinsä katseen, kun tämä päättää vielä jatkaa aiheesta. Acantha nielaisee viimeisen puurolusikallisen ja uppoaa Oneilan ääneen. Muuten puuro vie järjen.

Meillä ei ole enää varaa olla erityisen ylpeitä, joten kiinnitymme siihen, mitä meillä on”, Oneila lausuu hiljaa. Hän katsoo puupöydän vanhaa, paljon kantanutta pintaa. Katse ei kohdistu kumpaankaan nuorista naisista, aivan kuin Oneila puhuisi enemmän itselleen kuin heille.
Jokainen kiinnittyy johonkin”, Acantha kommentoi. Hän ei ole varma, miksi päästää sanansa ulos vanhemman naisen ollessa selvästi emotionaalisessa tilassa. Kenties jokin Acanthassa ymmärtää Oneilaa.

Sekä Oneila että Becka nostavat katseensa Acanthaan. Hermostuneisuus alkaa levitä, pelko väärin ulos päässeistä sanoista supistaa huulet kiinni.
Niin, niinhän me kaikki teemme”, Oneila sanoo huokaisten syvään. Sitten hän pakottaa kasvoilleen uskaliaan hymyn. ”Anteeksi, että vaivaamme vierasta tällaisella. Nouskaa vain pöydästä, tytöt, minä voin huolehtia astioiden pesemisestä.”
Ei, olisin minä voinut –”
Hus, ei täällä vieras hoida kotitöitä”, Oneila keskeyttää ja patistaa kevyellä kädenheilautuksella Acanthaa pöydästä. Ele on hyväntuulinen. Acantha säikähtää äkkinäistä liikettä, mutta painottaa itselleen, ettei sitä ole tarkoitettu vääräksi. Se on pelkästään hyväntahtoinen ele. Acantha pettyy jälleen kerran kykyynsä käsitellä toisia ihmisiä.

Becka kävelee rivakoin askelin ulos keittiöstä. Acantha ei uskalla jäädä pöytään yksin. Hän nyökkää nopeasti Oneilalle kiitokseksi ja poistuu jättäen ajatukset puurosta pöytään. Mitään pöydän äärellä tapahtunutta ei oikeasti tapahtunut. Ei varmasti. Kun Beckan huoneen ovi narahtaa kiinni, sen takainen maailma lakkaa olemasta. Acanthan ruumis ei ole juuri niellyt useita lusikallisia. Ajatus ei mahtuisi päähän eikä lusikallisten sisältö kehoon, ellei Acantha vääntäisi mietteitään toiseen suuntaan.

Huoneen sisällä on olemassa vain kaikki se, mitä tapahtui, ennen kuin Becka ja Acantha poistuivat sieltä. Hymy Acanthan kasvoilla, Beckan huulet hänen omillaan. Maailma saa jatkua siitä.

Kun Becka on aikeissa avata suunsa ja pahoitella pientä kinaa aamiaispöydässä, Acantha vie sormen tämän huulille ja pudistaa päätään.
Ei. Sillä ei ole minulle merkitystä”, Acantha kuiskaa. Seuraavat sanat voisivat paljastaa kaiken tai kuolettaa lopullisesti. Toivolla on aikaraja.
Acantha, minä…” Becka hämmentyy Acanthan yhtäkkisestä läheisyydestä. Katseessa on jotakin lähes intiimiä, pohjattoman kutsuvaa. Becka ottaa askeleen lähemmäs ja vie kätensä Acanthan omalle. Käteen voi koskettaa ilman lupauksia.

En ollut aikonut vaivata sinua perheemme raha-asioilla”, Becka naurahtaa. Nauru peittää täydellisesti häpeän, Acantha ymmärtää sen nyt.
Minusta se kuulosti enemmän kunnialta kuin rahalta. Vai merkitsevätkö ne samaa?”
Beckan hymy on yllättynyt, aivan kuin Acanthan sielu raottaisi verhojaan hänen edessään. ”En tule koskaan kyllästymään siihen, miten monipuolinen sinä olet”, Becka hengähtää. ”Sinulla on uskomaton kyky yllättää jokaisella kerralla, kun puhut.”

Acantha huomaa hymyilevänsä toisen kerran saman auringonnousun aikana. Hänen laihat sormensa puristavat Beckan omia lujempaa, aivan kuin uudet tunteet voisivat kadottaa kosketuspinnan.

Olenko oikeasti mielestäsi kaunis?”
Becka menee lähemmäs. Painautuu Acanthan kullankeltaista mekkoa vasten, tuntee ihon läpi törröttävät luut kovina pisteinä kehoaan vasten.
Olet”, Becka kuiskaa ja kuljettaa toista kättään pitkin Acanthan rannetta. Ylemmäs, hartioille, teräville solisluille, korkean kauluksen kautta leukaperiä pitkin huulille. Sormet jäävät huulille, kunnes ne raottuvat hieman. Becka kurkottaa viemään huulensa Acanthan huulille vielä, kun ne janoavat. Janolla on toivon tapaan oma kykynsä kadota vääränlaisiin katseisiin, perääntyviin eleisiin.

Acantha tuntee kiihkonsa heräävän Beckan lämpimän kehon painuessa hänen omaansa vasten. Hänellä on aina kylmä, mutta Beckan sydän sykkii lämmintä verta, keho resonoi hänen omansa kanssa. Lämpö siirtyy adrenaliinista adrenaliiniin, tunteen mukana. Acanthan keho herää tunteeseen, joka häneltä miltei vietiin. Keho värisee Beckaa vasten, suudelma syvenee, Acantha ei peräänny. Pelko kulkee yhdessä kiihkon kanssa, niillä on miltei sama nimi. Acantha ei osaa antautua, hän ei ole koskaan osannut. Mutta hän tunnistaa tunteen eikä pakota Beckaa pois. Hän tärisee pelon ja löytämänsä lämmön voimasta. Becka huomaa sen ja pitää lujemmin kiinni.

Suonissa ei kulje mustetta. Siellä kulkee verta, punaista, tahmeaa ja lämmintä. Se pitää hänet elossa. Acantha miltei perääntyy kauhun kouraistessa vatsanpohjaa. Ajatus musteesta ei saavu otollisella hetkellä. Kiihko vetää verhonsa kiinni, Acanthan oman ikuisuuden mittainen tuska saapuu estradille. Becka tunnistaa Acanthan jäykistyneen olemuksen ja irrottautuu hellästi ennen kuin Acantha ehtii riuhtaista itsensä irti. Becka ei tahdo Acanthan syyttävän itseään mistään.

Acantha tahtoisi hymyillä. Jokainen osa hänessä huutaa sitä, mutta lihakset eivät tottele. Kasvot muuttuvat samanlaiseksi kuin vatsalaukkuun laskeutunut puurokin. Muodottomaksi mössöksi, joka ei tottele pienintäkään impulssia. Keho jää tärisemään, suurentuneet silmät kiinnittävät katseensa ohuisiin ranteisiin. Pelko tekee tehtävänsä. Muutaman kamalan sekunnin ajan veri ei olekaan punaista, ja Acantha kuulee korkean, metallisen äänen. Kuin jokin menisi rikki. Hän ei ymmärrä huutaneensa.

Hei, siellä ei ole mitään”, Becka sanoo ja tarttuu Acanthaa ranteista. Ensimmäistä kertaa Beckan seurassa Acantha yrittää tosissaan paeta. Hän ei tiedosta kiskovansa käsiään irti Beckan lyijynlujasta otteesta, potkivansa ja vääntelehtivänsä. Kiihko korvaantuu paniikilla.
Anteeksi, minun ei olisi pitänyt toimia niin nopeasti. Tulkitsin sinut väärin”, Becka sanoo. Hän yrittää katsoa Acanthaa kiinteästi silmiin, hän ei tahdo tämän pakenevan päänsä sisään. Sieltä ei koskaan pääse niin nopeasti pois kuin toivoisi. Sinne voi jäädä kokonaan, kiertämään yhtä nurkkaa ilman kiintopistettä.

Ei!” Acantha huudahtaa ja kiskaisee yhdellä nopealla otteella kätensä irti Beckan otteesta. Becka piti kiinni lujaa, mutta Acanthan pelko on vahvempaa. Beckan kynnet jättävät pienet nirhaumat Acanthan ranteisiin tämän vetäessä ne yhtäkkiä irti otteesta. ”Ei, et ole tehnyt mitään väärää. Minä vain… Minä...”
Et sinäkään ole tehnyt mitään väärää.”
Acantha pudistaa päätään. Korppihiukset heiluvat puolelta toiselle. ”Olen väärä, en voi antaa sinun… Lika… Sattuu...”

Koskettaminen tuntuu liian vaaralliselta. Acantha on talvisen järven liian hauras pinta, joka rikkoutuessaan hajoaa teräviksi sirpaleiksi, jotka viiltävät kaulaa ihmisen upotessa veden mustaan syleilyyn. Becka pysyy pienen välimatkan päässä Acanthasta ja odottaa, että tämän silmien eläimellisyys laantuu.

Hetken päästä Acanthan keho rauhoittuu, terävät liikkeet hajoavat huoneeseen sirottuvaan valkoiseen valoon. Acanthan silmät palaavat takaisin vauhkoontumisen rajan toiselta puolelta. Hän antaa ääriensä muodostua, ojentaa sormensa pitkälle ja havaitsee, että ranteissa kiertää sinisiä suonia. Ei koskaan mustia.

Muisto suudelmasta palaa. Ahdistus ei tykytä kehossa. Suudelma oli kaunis. Pelko sen takana ei. Acantha tiedostaa olevansa paha ja väärä, hän tiedostaa kehonsa ja mielensä olevan vääränlainen. Isoäiti on aina sanonut niin, maailma on säestänyt. Haavoittuneen varislinnun vääntyneet raajat ja veriseksi mössöksi muuttunut pää eivät anna unohtaa.

Anteeksi.”
En tahdo satuttaa sinua sanomalla näin, mutta sinun kannattaisi lakata toistelemasta tuota sanaa.”
Acantha värähtää.
Sinä et ole antanut vielä kertaakaan aihetta sen sanan käytölle. Säästele sitä. Sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää keneltäkään muulta kuin itseltäsi.”

Hento puro noruu vasemmalle poskelle. Acantha pyyhkii sitä pois, mutta se vain leviää. Neste on hyvä. Vesi pesee aina puhtaaksi. Acantha ei pyyhi toista kertaa. Hän astelee lähemmäs Beckaa ja vie kyynelistä märän kätensä Beckan punaisten suortuvien sekaan. Hiukset ovat pehmeämmät kuin Acantha kuvitteli. Tai muisti.

Minua pelottaa”, Acantha sanoo hiljaa. ”Pelkään itseäni. En ole koskaan...”
Suudellut ketään?”
Sitäkään.”
Becka kohottaa kulmiaan. Hopeasilmät säihkyvät kuin harvinaisten lusikoiden päät.
En ole koskaan ollut lähellä toista ihmistä. Pelkään, että menetän kaiken kontrollin, jos päästän jonkun… En minä vain…” Acantha vetää syvään henkeä. Hän ottaa käden pois Beckan hiuksista, tulikiehkurat eivät polta vaan viiltävät. ”Tarkoitan, että saatan reagoida väärällä tavalla. Perääntyä. Se ei...”

Becka vain hymyilee. Hymy oikeuttaa kaikki Acanthan sanat.
Tiedän. En syytä itseäni, jos vetäydyt. En myöskään tee mitään, mikä saa sinut tuntemaan olosi vähääkään epämukavaksi. Tämän ei tarvitse olla lainkaan fyysistä, voin kumota äskeisenkin, jos tahdot. Voimme kuvitella, ettei sitä tapahtunut, jos sen ajatteleminen ei tunnu riittävän turvalliselta.”

Acantha pudistaa voimakkaasti päätään, astuu jälleen lähemmäs ja suukottaa Beckaa nopeasti. Yritys osuu miltei huulille. Becka hätkähtää, Acantha vetäytyy säikähtäneenä takaisin. Sitten Becka hymyilee, Acanthan teräväreunainen jäähile sulaa osaksi vettä. Acantha antaa Beckan kumartua luokseen vielä kerran.

Becka on niin hyvä. Hänen lämpönsä saa Acanthan pysymään aloillaan, vaikka jokainen häneen asennettu pakkoajatus käskee häntä juoksemaan Anfarin metsiin, likaamaan itsensä ja virumaan lammessa, kunnes kylmyys turruttaisi ja likaisuus lakkaisi merkitsemästä ympäröivälle luonnolle. Acantha on kuitenkin nähnyt muutakin. Laajan aron, terävät katot ja Beckan hymyn ennen kuin tämä painaa huulet Acanthan omille. Sellainenkin maailma on olemassa. Se ei kenties ole puhdas, mutta se riittäisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti