Luku 28: Valo hymyssä
Muisto tuulenvireestä herättää
Acanthan. Maailma piirtyy Beckan himmeän huoneen ääriviivoina
takaisin. Äkillinen turvattomuus valtaa Acanthan muutamaksi
sekunniksi, kunnes hän muistelee edellisen auringonhuipun aikaista
tuulenvirettä kasvoillaan, maailmaa edessään. Beckan kättä
kyljellään.
Beckan sänky on vielä pienempi kuin
Acanthan oma Lucastassa. Becka nukkuu aivan kiinni Acanthassa,
hengittää jälleen hänen niskansa tienoilla. Acanthaa pelottaa
ajatus siitä, miten nopeasti hän on tottunut toiseen ihmiseen niin
lähellä itseään.
Acantha ei uskalla vielä nousta ylös,
Beckan hengitys kuulostaa liian raskaalta, unen säestämältä. Hän
ei tahdo rikkoa Beckan unta, särkeä kauneutta säpäleiksi. Vaikka
eihän Acantha voi tietää, näkeekö Becka painajaista vai ei.
Becka ei ole sellainen ihminen, joka itkisi ja huutaisi pelätessään.
Hän hengittäisi samalla tavalla kuin tavallisestikin, rauhoittuisi
pelon edessä.
Tämä on ensimmäinen lähes peloton
auringonnousu vuosiin. Acantha huomaa ajattelevansa Beckan
hengityksen rytmiä ennemmin kuin eilisen ruokia tai tekemiään
virheitä. Jokainen uusi hengähdys Acanthan yläselkää vasten
pyyhkii yhden virheen pois. Ei poista kokonaan mustekääröstä,
mutta kasvattaa pienen kukan päälle. Tasoittaa kierouman.
Jokainen paniikin jättämä jälki
tuntuu vielä etäisenä muistona kehossa. Vapisseet kädet, mitä
tahansa kohti kynsineen kurottaneet. Polvet, jotka painuivat kasvojen
kevyttä ihoa vasten, pelko kaiken sen sisällä. Acantha ei ole
koskaan tavoittanut omaa ydintään. Hän ei tiedä, pelkääkö
isoäitinsä vuoksi, tämän myrkyllisten sanojen ja toivon sen alla.
Vai onko hän vain tottunut pelkäämään omaa pelkoaan.
Becka herää. Sen kuulee pienestä
äännähdyksestä, tuntee nopeutuvasta hengityksestä. Becka vetää
kätensä Acanthan kyljeltä, mutta ei hädissään. Hitaasti ja
aivan rauhassa, kuten aamulla kuuluukin.
”Saitko sinä nukuttua?” Becka
kysyy unen samentamalla äänellään.
”Sain”, Acantha vastaa ja nauttii
siitä, ettei hänen tarvitse valehdella. Uni levitti yön saavuttua
siipensä hänen ylleen nopeasti, ja hän on kiitollinen siitä.
Becka mutisee tyytyväisen kuuloisena
ja kampeaa itsensä istuma-asentoon. Kapea sänky natisee. Acantha
nostaa itsensä ylös ja venyttää kätensä niin korkealle kuin
kaltevan katon kanssa kykenee. Elimistö naksuu, kun nikamat
siirtyvät paikoilleen.
”Pystytkö tulemaan aamiaiselle?”
Becka kysyy sukien kulahtaneella helmiäiskammalla hiuksiaan.
Acanthasta liekkimeri Beckan kasvojen ympärillä on kaunis
harjaamattakin, mutta hän jättää sen sanomatta.
”En tunne aamiaista”, Acantha
sanoo vastaukseksi. Hän ei ole useaan vuoteen kokoontunut yhteiseen
pöytään kastamaan leipää teehen ja nauramaan. Hän ei naura
ruokapöydässä. Hän ei syö aamiaisia. Ei ole mitään perhettä,
ei ketään kenen kanssa nauttia yhteistä hetkeä. Ja nyt Becka
tarjoaa maailmaa pienellä lautasella.
Becka vetää yllättäen yöllisen
pellava-alusasunsa pois. Acantha katsoo hermostuneena pois, jotta ei
jäisi katsomaan Beckan kehoa.
”Voisitko sinä oppia tuntemaan
aamiaisen? Täällä siihen olisi hyvä mahdollisuus. Vain minä ja
äiti.” Becka kumartuu ottamaan lattialla olevasta pienestä
laatikosta harmaata kangasta olevan kevyen mekon. Se näyttää liian
kylmältä keväiseen ilmaan, mutta Becka pukee sen silti. Acantha ei
voi olla katsomatta käsien sulavaa linjaa, naisellisia keskivartalon
muotoja ja ylle puetun mekon alta erottuvia rintoja. Acantha ymmärtää
punastuvansa ajatellessaan, ettei Becka laita mekon alle muuta kuin
pienet alushousut.
Kun Acantha ei ole vieläkään
vastannut, Becka toistaa kysymyksen. Hän tekee sen kohteliaan
hitaasti, mutta ei tavalla, joka olettaisi Acanthan olevan
keskustelusta ulkona.
”Se olisi uutta”, Acantha vastaa
hiljaa. ”Minä… Minä haluan kokeilla.” Hän katsoo Beckaan
tiiviisti, ja Becka tulkitsee katseen väärin.
”Ai, tosiaan, anteeksi. Voin poistua
siksi aikaa, kun vaihdat vaatteesi.”
Acantha huomaa pudistavansa päätään.
”Ei sinun tarvitse.”
Kuin todistaakseen itselleen eilisen
tuulen muovanneen hänen mieltään edes hieman, hän kiskaisee
pitkän yömekkonsa yhdellä vetäisyllä pois. Hän paljastaa
kehonsa Beckan edessä. Se ei tarkoita pelkkiä syömättömien
aterioiden ankaria merkkejä keholla. Se tarkoittaa myös sielun
paljastamista, koko pelkistetyn, likaisen kokonaisuuden. Acantha
vihaa sitä, mutta hän tekee niin silti.
Becka ei sano mitään, kun Acantha
kiskoo matkalaukustaan säädyllisen alusasun. Acantha tuijottaa
alusasusillaan kahta mekkoa, valkoista ja haalean keltaista. Se on
ainoa hänen omistamansa vaatekappale, joka ei ole pelkästään
valkoinen.
”Sinä tiedät, kumman minä
valitsisin”, Becka sanoo hiljaa. Hän on istuutunut sängylleen ja
ristinyt jalkansa kuin lapsi.
”Tämä on äitini vanha”, Acantha
kuiskaa ja hymyilee muistolle äidistä. Ei sille muistolle, joka
hänellä on henkilöstä itsestään. Pikemminkin sille
mielikuvalle, joka Acanthalla oli, kun hän istui isäpuunsa juurella
puoliksi vedessä. Silloin hän saattoi ajatella, millaista olisi
elämä vanhempien kanssa. Ajatus oli samanlainen jo ennen heidän
kuolemaansa.
Acantha vetää mekon alusasunsa ylle.
Sen hihat ovat pitkät ja kaulus korkea, hän ei osaa pitää
muunlaisia. Naiseuden raiskatut jäänteetkin pitää piilottaa.
Keltainen verhoaa hänen runnellun kehonsa, hävittää alleen merkit
kärsimyksestä. Acantha on kaunis mekko yllään, keltainen tukee
tummia hiuksia ja kalpeaa ihoa.
Becka nousee sängyltä ja ottaa
uskaliaan askeleen kohti Acanthaa. Pelko läikähtää Acanthan
kasvoille, kun Becka tulee aivan lähelle ja sipaisee hiukset pois
korvien takaa.
”Paljon parempi”, Becka kuiskaa ja
hymyilee.
”Minä en ole koskaan pukenut muuta
kuin valkoista.” Becka erottaa pelon Acanthan äänessä, mutta ei
anna sille tilaa.
”Etkä syönyt aamiaista. Ajatella.
Nyt tulet tekemään molempia.”
”Enkä istunut kupolikatolla, jolta
saattoi tippua koska tahansa.”
Seuraavaksi tapahtuva seikka hiljentää
huutavien kurkut, sammuttaa janon niiltä, jotka eivät ole löytäneet
tarkoitustaan. Acantha hymyilee. Maailma hiljentyy hetkeksi
katsomaan, toivonsa menettäneet nostavat päätään kammioista.
Acantha hymyilee kunnolla ensimmäistä kertaa useaan vuoteen.
Tuntemus paljastaa hänen tasaiset hampaansa, venyttää suupieliä
saaden kasvot näyttämään uusilta. Valoisilta.
Becka ei voi antaa hetken mennä. Kun
hymy laantuu pelkäksi kohonneeksi viivaksi ja hampaat jäävät sen
sisään, Becka kurottautuu antamaan nopean, hennon suukon Acanthan
hymyyn kaartuneisiin huuliin. Sitten hän vetäytyy pois, nauraa ja
avaa huoneensa oven. Aamiaisleivän mausteinen tuoksu leviää
talouteen. Acantha lakkaa hymyilemästä. Beckan huulien tuntu
hivelee huulia, pelko käväisee, Acantha sulkee siltä oven. Hän
seuraa Beckaa ajatellen, että huulet, joita tämä on koskettanut,
uskaltavat päästää sisälle myös ruokaa. Hän ei pysähdy
ajattelemaan kosketuksen tarkoitusta, hän tietää siihen liittyvän
pelon tulevan vasta myöhemmin. Se saisi tulla. Nyt on hymyn aika
päättää elämästä.
Oneila Hart on kattanut vaatimattoman
keittiön pöydän. Acanthaa viehättää steariinin suutelema
kynttilä, jota ei ole aamuauringon vuoksi sytytetty palamaan. Se luo
omanlaisensa tunnelman pelkästään olemalla siinä. Pöydälle on
jätetty leipää ja veitsi, jolla leikata. Parhaat aikansa
kohdanneen hellan yllä on padallinen puuroksi tunnistettavaa,
vellimäistä keitosta.
Acantha istuutuu pöydän ääreen
Beckan istuttua ensin. Vieraana hän ei uskalla tehdä yhtäkään
liikettä, ellei Becka tee niitä ennen häntä. Oneila saapuu
tavarantäyteisestä eteisestä keittiöön. Hän naurahtaa, kun
näkee nuoret naiset niin rauhallisina pöydän ääressä.
”Kaunista auringonnousua, tytöt”,
Oneila sanoo ja nyökkää kohti puuropataa. ”Älkää suotta
kursailko, siinä on tämän talouden viimeiset hiutaleet. Becka
saakin piirtää taas muutaman muotokuvan, jotta tämä perhe saa
puuroa vastedeskin.”
Becka nousee virnistäen ylös,
Acantha seuraa lammasmaisesti. Acantha jää kuuntelemaan puukauhan
kolinaa padan reunoja vasten. Hän miettii löysän puuron
asettumista kehoon, sen painoa vatsalaukun pohjalla. Puurossa ei
pitäisi olla mitään pelottavaa. Vettä ja leseitä. Leseitä ja
vettä. Silti Acantha maistaa oksennuksen suussaan, kun tulee hänen
vuoronsa lusikoida puuroa kulhoonsa.
Acantha ei kuitenkaan tohdi kieltäytyä
Beckan ja Oneilan läsnäollessa. Ajatus Beckan huulten pehmeästä
tunnusta omia huulia vasten tuntuu vaaralliselta rikkoa. Puuro menisi
ja veisi Beckan mukanaan alas mahalaukkuun, happojen syövytettäväksi.
Acantha pysähtyy kolmanteen lusikkaan. Käsi ei vie enää neljättä.
Sen kyky liikkua repeytyy pois. Acantha kulkee paikalleen, istuutuu
alas ja antaa Beckan ojentaa itselleen leipää. Yksi viipale saisi
riittää. Aamiainenhan on myytti. Jos ajattelee tarpeeksi lujaa,
hetki muuttuu vain pölykerrokseksi sivupöydällä, ikkunaverhojen
takaa loistavaksi auringoksi. Sitten maailma jatkuu siitä, mihin
Beckan huulet sen jättivät.
Tilanteen epämukavuus laskee Oneilan
istuessa pöytään. Beckan äidillä riittää puhumista. Hän
tiedustelee Acanthan kodista, oloista Lucastassa ja jopa Anfarissa,
kun Acantha havaitsee kykenevänsä kunnolliseen kommunikointiin.
Becka hymyilee suupalojensa välistä kuin kannustaakseen Acanthaa
jatkamaan.
”Minun Beckieni viettää niin
paljon aikaa Lucastassa, että hänen pitäisi muuttaa sinne pian
asumaan”, Oneila sanoo saaden tyttärensä kohauttamaan
hartioitaan.
”Lucastassa on paljon tyhjiä
yläkerran asuntoja uusia ihmisiä varten”, Acantha sanoo hiljaa.
”Kaikki tahtovat palasensa Lucastan valosta.” Acantha nielee
sanan puhdas puuronsa mukana. Sen karvas maku pistelee
kitalakea. Acantha ei ole koskaan ajatellut yhden sanan maistuvan
niin kitkerältä.
”No, oikeastaan meillä on talo
Lucastan liepeillä. Onhan Beckie kertonut?”
Beckan hymy valahtaa
aamiaislautaselle. Hänen katseensa on lähellä maanista, kun hän
kumartuu äitinsä puoleen.
”Eihän se talo oikeastaan ole
meidän.”
Acantha kohottaa kulmakarvojaan. Hän
on nähnyt ihmisten tekevän niin kysymisen sijaan.
”Se on isovanhempieni talo”, Becka
selventää. Hänestä näkee, että hän haluaa kertoa ennen kuin
hänen äitinsä ennättää, mutta Oneila kiilaa väliin. Becka
ristii kätensä pöydälle ja suoristaa ryhtinsä. Rento tunnelma on
tiessään, palamaton kynttilä pöydällä näyttää pelkästään
kornilta.
”Becka ei ilmeisesti ole kertonut,
miksi emme voi tarjota tämän enempää”, Oneila huokaisee.
Acantha huomaa kutsumanimen muutoksen. Se on pelottavampaa kuin
yhtäkkiä alas romahtanut tunnelma. ”Minun vanhempani lahjoittivat
koko omaisuutensa Variksille. Kaiken, paitsi ison lukaalinsa
Lucastasta. Se on meidän ainoa jonkin arvoinen omaisuutemme, mutta
emme voi myydä sitä vielä.”
”Voisimme, mutta sinä ja isä
olette sentimentaalisia.”
Oneila luo varoittavan katseen
tyttäreensä. ”Se on ainoa asia, jonka isovanhempasi jättivät
meille. Olisit kiitollinen, että saat huolehtia siitä.”
Beckan ilme kertoo kaiken olennaisen.
Hän väistää äitinsä katseen, kun tämä päättää vielä
jatkaa aiheesta. Acantha nielaisee viimeisen puurolusikallisen ja
uppoaa Oneilan ääneen. Muuten puuro vie järjen.
”Meillä ei ole enää varaa olla
erityisen ylpeitä, joten kiinnitymme siihen, mitä meillä on”,
Oneila lausuu hiljaa. Hän katsoo puupöydän vanhaa, paljon
kantanutta pintaa. Katse ei kohdistu kumpaankaan nuorista naisista,
aivan kuin Oneila puhuisi enemmän itselleen kuin heille.
”Jokainen kiinnittyy johonkin”,
Acantha kommentoi. Hän ei ole varma, miksi päästää sanansa ulos
vanhemman naisen ollessa selvästi emotionaalisessa tilassa. Kenties
jokin Acanthassa ymmärtää Oneilaa.
Sekä Oneila että Becka nostavat
katseensa Acanthaan. Hermostuneisuus alkaa levitä, pelko väärin
ulos päässeistä sanoista supistaa huulet kiinni.
”Niin, niinhän me kaikki teemme”,
Oneila sanoo huokaisten syvään. Sitten hän pakottaa kasvoilleen
uskaliaan hymyn. ”Anteeksi, että vaivaamme vierasta tällaisella.
Nouskaa vain pöydästä, tytöt, minä voin huolehtia astioiden
pesemisestä.”
”Ei, olisin minä voinut –”
”Hus, ei täällä vieras hoida
kotitöitä”, Oneila keskeyttää ja patistaa kevyellä
kädenheilautuksella Acanthaa pöydästä. Ele on hyväntuulinen.
Acantha säikähtää äkkinäistä liikettä, mutta painottaa
itselleen, ettei sitä ole tarkoitettu vääräksi. Se on pelkästään
hyväntahtoinen ele. Acantha pettyy jälleen kerran kykyynsä
käsitellä toisia ihmisiä.
Becka kävelee rivakoin askelin ulos
keittiöstä. Acantha ei uskalla jäädä pöytään yksin. Hän
nyökkää nopeasti Oneilalle kiitokseksi ja poistuu jättäen
ajatukset puurosta pöytään. Mitään pöydän äärellä
tapahtunutta ei oikeasti tapahtunut. Ei varmasti. Kun Beckan huoneen
ovi narahtaa kiinni, sen takainen maailma lakkaa olemasta. Acanthan
ruumis ei ole juuri niellyt useita lusikallisia. Ajatus ei mahtuisi
päähän eikä lusikallisten sisältö kehoon, ellei Acantha
vääntäisi mietteitään toiseen suuntaan.
Huoneen sisällä on olemassa vain
kaikki se, mitä tapahtui, ennen kuin Becka ja Acantha poistuivat
sieltä. Hymy Acanthan kasvoilla, Beckan huulet hänen omillaan.
Maailma saa jatkua siitä.
Kun Becka on aikeissa avata suunsa ja
pahoitella pientä kinaa aamiaispöydässä, Acantha vie sormen tämän
huulille ja pudistaa päätään.
”Ei. Sillä ei ole minulle
merkitystä”, Acantha kuiskaa. Seuraavat sanat voisivat paljastaa
kaiken tai kuolettaa lopullisesti. Toivolla on aikaraja.
”Acantha, minä…” Becka
hämmentyy Acanthan yhtäkkisestä läheisyydestä. Katseessa on
jotakin lähes intiimiä, pohjattoman kutsuvaa. Becka ottaa askeleen
lähemmäs ja vie kätensä Acanthan omalle. Käteen voi koskettaa
ilman lupauksia.
”En ollut aikonut vaivata sinua
perheemme raha-asioilla”, Becka naurahtaa. Nauru peittää
täydellisesti häpeän, Acantha ymmärtää sen nyt.
”Minusta se kuulosti enemmän
kunnialta kuin rahalta. Vai merkitsevätkö ne samaa?”
Beckan hymy on yllättynyt, aivan kuin
Acanthan sielu raottaisi verhojaan hänen edessään. ”En tule
koskaan kyllästymään siihen, miten monipuolinen sinä olet”,
Becka hengähtää. ”Sinulla on uskomaton kyky yllättää
jokaisella kerralla, kun puhut.”
Acantha huomaa hymyilevänsä toisen
kerran saman auringonnousun aikana. Hänen laihat sormensa puristavat
Beckan omia lujempaa, aivan kuin uudet tunteet voisivat kadottaa
kosketuspinnan.
”Olenko oikeasti mielestäsi
kaunis?”
Becka menee lähemmäs. Painautuu
Acanthan kullankeltaista mekkoa vasten, tuntee ihon läpi törröttävät
luut kovina pisteinä kehoaan vasten.
”Olet”, Becka kuiskaa ja kuljettaa
toista kättään pitkin Acanthan rannetta. Ylemmäs, hartioille,
teräville solisluille, korkean kauluksen kautta leukaperiä pitkin
huulille. Sormet jäävät huulille, kunnes ne raottuvat hieman.
Becka kurkottaa viemään huulensa Acanthan huulille vielä, kun ne
janoavat. Janolla on toivon tapaan oma kykynsä kadota vääränlaisiin
katseisiin, perääntyviin eleisiin.
Acantha tuntee kiihkonsa heräävän
Beckan lämpimän kehon painuessa hänen omaansa vasten. Hänellä on
aina kylmä, mutta Beckan sydän sykkii lämmintä verta, keho
resonoi hänen omansa kanssa. Lämpö siirtyy adrenaliinista
adrenaliiniin, tunteen mukana. Acanthan keho herää tunteeseen, joka
häneltä miltei vietiin. Keho värisee Beckaa vasten, suudelma
syvenee, Acantha ei peräänny. Pelko kulkee yhdessä kiihkon kanssa,
niillä on miltei sama nimi. Acantha ei osaa antautua, hän ei ole
koskaan osannut. Mutta hän tunnistaa tunteen eikä pakota Beckaa
pois. Hän tärisee pelon ja löytämänsä lämmön voimasta. Becka
huomaa sen ja pitää lujemmin kiinni.
Suonissa ei kulje mustetta. Siellä
kulkee verta, punaista, tahmeaa ja lämmintä. Se pitää hänet
elossa. Acantha miltei perääntyy kauhun kouraistessa vatsanpohjaa.
Ajatus musteesta ei saavu otollisella hetkellä. Kiihko vetää
verhonsa kiinni, Acanthan oman ikuisuuden mittainen tuska saapuu
estradille. Becka tunnistaa Acanthan jäykistyneen olemuksen ja
irrottautuu hellästi ennen kuin Acantha ehtii riuhtaista itsensä
irti. Becka ei tahdo Acanthan syyttävän itseään mistään.
Acantha tahtoisi hymyillä. Jokainen
osa hänessä huutaa sitä, mutta lihakset eivät tottele. Kasvot
muuttuvat samanlaiseksi kuin vatsalaukkuun laskeutunut puurokin.
Muodottomaksi mössöksi, joka ei tottele pienintäkään impulssia.
Keho jää tärisemään, suurentuneet silmät kiinnittävät
katseensa ohuisiin ranteisiin. Pelko tekee tehtävänsä. Muutaman
kamalan sekunnin ajan veri ei olekaan punaista, ja Acantha kuulee
korkean, metallisen äänen. Kuin jokin menisi rikki. Hän ei ymmärrä
huutaneensa.
”Hei, siellä ei ole mitään”,
Becka sanoo ja tarttuu Acanthaa ranteista. Ensimmäistä kertaa
Beckan seurassa Acantha yrittää tosissaan paeta. Hän ei tiedosta
kiskovansa käsiään irti Beckan lyijynlujasta otteesta, potkivansa
ja vääntelehtivänsä. Kiihko korvaantuu paniikilla.
”Anteeksi, minun ei olisi pitänyt
toimia niin nopeasti. Tulkitsin sinut väärin”, Becka sanoo. Hän
yrittää katsoa Acanthaa kiinteästi silmiin, hän ei tahdo tämän
pakenevan päänsä sisään. Sieltä ei koskaan pääse niin
nopeasti pois kuin toivoisi. Sinne voi jäädä kokonaan, kiertämään
yhtä nurkkaa ilman kiintopistettä.
”Ei!” Acantha huudahtaa ja
kiskaisee yhdellä nopealla otteella kätensä irti Beckan otteesta.
Becka piti kiinni lujaa, mutta Acanthan pelko on vahvempaa. Beckan
kynnet jättävät pienet nirhaumat Acanthan ranteisiin tämän
vetäessä ne yhtäkkiä irti otteesta. ”Ei, et ole tehnyt mitään
väärää. Minä vain… Minä...”
”Et sinäkään ole tehnyt mitään
väärää.”
Acantha pudistaa päätään.
Korppihiukset heiluvat puolelta toiselle. ”Olen väärä, en voi
antaa sinun… Lika… Sattuu...”
Koskettaminen tuntuu liian
vaaralliselta. Acantha on talvisen järven liian hauras pinta, joka
rikkoutuessaan hajoaa teräviksi sirpaleiksi, jotka viiltävät
kaulaa ihmisen upotessa veden mustaan syleilyyn. Becka pysyy pienen
välimatkan päässä Acanthasta ja odottaa, että tämän silmien
eläimellisyys laantuu.
Hetken päästä Acanthan keho
rauhoittuu, terävät liikkeet hajoavat huoneeseen sirottuvaan
valkoiseen valoon. Acanthan silmät palaavat takaisin vauhkoontumisen
rajan toiselta puolelta. Hän antaa ääriensä muodostua, ojentaa
sormensa pitkälle ja havaitsee, että ranteissa kiertää sinisiä
suonia. Ei koskaan mustia.
Muisto suudelmasta palaa. Ahdistus ei
tykytä kehossa. Suudelma oli kaunis. Pelko sen takana ei. Acantha
tiedostaa olevansa paha ja väärä, hän tiedostaa kehonsa ja
mielensä olevan vääränlainen. Isoäiti on aina sanonut niin,
maailma on säestänyt. Haavoittuneen varislinnun vääntyneet raajat
ja veriseksi mössöksi muuttunut pää eivät anna unohtaa.
”Anteeksi.”
”En tahdo satuttaa sinua sanomalla
näin, mutta sinun kannattaisi lakata toistelemasta tuota sanaa.”
Acantha värähtää.
”Sinä et ole antanut vielä
kertaakaan aihetta sen sanan käytölle. Säästele sitä. Sinulla ei
ole mitään anteeksipyydettävää keneltäkään muulta kuin
itseltäsi.”
Hento puro noruu vasemmalle poskelle.
Acantha pyyhkii sitä pois, mutta se vain leviää. Neste on hyvä.
Vesi pesee aina puhtaaksi. Acantha ei pyyhi toista kertaa. Hän
astelee lähemmäs Beckaa ja vie kyynelistä märän kätensä Beckan
punaisten suortuvien sekaan. Hiukset ovat pehmeämmät kuin Acantha
kuvitteli. Tai muisti.
”Minua pelottaa”, Acantha sanoo
hiljaa. ”Pelkään itseäni. En ole koskaan...”
”Suudellut ketään?”
”Sitäkään.”
Becka kohottaa kulmiaan. Hopeasilmät
säihkyvät kuin harvinaisten lusikoiden päät.
”En ole koskaan ollut lähellä
toista ihmistä. Pelkään, että menetän kaiken kontrollin, jos
päästän jonkun… En minä vain…” Acantha vetää syvään
henkeä. Hän ottaa käden pois Beckan hiuksista, tulikiehkurat eivät
polta vaan viiltävät. ”Tarkoitan, että saatan reagoida väärällä
tavalla. Perääntyä. Se ei...”
Becka vain hymyilee. Hymy oikeuttaa
kaikki Acanthan sanat.
”Tiedän. En syytä itseäni, jos
vetäydyt. En myöskään tee mitään, mikä saa sinut tuntemaan
olosi vähääkään epämukavaksi. Tämän ei tarvitse olla lainkaan
fyysistä, voin kumota äskeisenkin, jos tahdot. Voimme kuvitella,
ettei sitä tapahtunut, jos sen ajatteleminen ei tunnu riittävän
turvalliselta.”
Acantha pudistaa voimakkaasti päätään,
astuu jälleen lähemmäs ja suukottaa Beckaa nopeasti. Yritys osuu
miltei huulille. Becka hätkähtää, Acantha vetäytyy säikähtäneenä
takaisin. Sitten Becka hymyilee, Acanthan teräväreunainen jäähile
sulaa osaksi vettä. Acantha antaa Beckan kumartua luokseen vielä
kerran.
Becka on niin hyvä. Hänen lämpönsä
saa Acanthan pysymään aloillaan, vaikka jokainen häneen asennettu
pakkoajatus käskee häntä juoksemaan Anfarin metsiin, likaamaan
itsensä ja virumaan lammessa, kunnes kylmyys turruttaisi ja
likaisuus lakkaisi merkitsemästä ympäröivälle luonnolle. Acantha
on kuitenkin nähnyt muutakin. Laajan aron, terävät katot ja Beckan
hymyn ennen kuin tämä painaa huulet Acanthan omille. Sellainenkin
maailma on olemassa. Se ei kenties ole puhdas, mutta se riittäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti