Musteenkantaja: luku 17

Luku 17: Taivaan kannattimet

Kokous on kestänyt jo sovittujen rajojen yli. Auringonhuippu on ohitettu, iltapäivä levittää laskevan auringon läikkiä maailmaan. Ietan suurin ikkuna päästää valoa sisään ja häikäisee valkoisen pöydän päässä istuvia. Tässä huoneessa istuvat ne kymmenen ihmistä, joita on siunattu maailman kirkkaimmalla valolla. Suurvaris istuu ikkunanpuoleisessa päässä. Aurinko piirtää valoraitoja takaraivoon. Suurvariksen yhdeksän Varista istuvat pöydässä hänen ympärillään, kaikki kiivaaseen keskusteluun uppoutuneena.

Tänään ei puhuta Musteenkantajasta. Se aihe on toistaiseksi Perijän kuullen kielletty. Inahe Kerefininiä ei saa vielä järkyttää sillä tiedolla, että hänen sisarensa on havaittu uudeksi puhtaimmaksi. Sen sijaan tänään keskustellaan edellisen Puhdistautumisen tuloksista. Kirjurit ovat tehneet työnsä muutamissa viikoissa. Eletään kevään korvaa, arjenain alkua. Ninhain jakso on kulutettu loppuun ja uusi jakso aloitettu Puhdistautumisella. Kirjurien tulokset ovat varmoja, eivätkä ne tuota Varisten pitkälle pöydälle nautinnollisia ajatuksia.

Varikset ovat keskustelleet tuloksista auringonhuipun yli. Karn Lenorie, joka istuu pöydän ikkunanvastaisella puolella Marin Shaarin ja Hang Aelen välissä, on ristinyt molemmat kätensä pöydälle.

”Me emme voi kieltää tällä tavalla kehää, hyvät ihmiset”, Karn huomauttaa kovan äänimyrskyn päälle. ”Entä sitten, jos uudet tulokset kielivät musteen määrän kasvusta? Mihin se loppujen lopuksi vaikuttaa, kun musteen saa kuitenkin pois? Kansa elää tästä arjenain alusta seuraavaan ongelmitta!”

Vieressä istuva Hang Aele pudistaa päätään. ”Kaikki täällä muistavat Cortelin tapauksen, josta ei ole kulunut viittä Puhdistautumistakaan.”

”Mitä me Cortelista välitäme? Hän viruu tyrmässä eikä puhu sanaakaan.”

Pöydän päässä istuva Suurvaris rykäisee kuuluvasti. ”Cortel on tämänhetkisistä ongelmistamme vähin, mutta emme saa väheksyä Musteviittojen luomaa uhkakuvaa.”

”Meillä on isompiakin ongelmia kuin miltei viisi vuotta hiljaisena pysynyt järjestö!” huutaa vanhempi nainen pöydän vasemmalta puolelta. ”Jos kirjurien laskelmat musteen määrästä pitävät paikkaansa, jonkin on täytynyt muuttua. Kansa pelkää enemmän. Kansa on tullut pahemmaksi.”

”Entä, jos Musteviittojen tahto on levinnyt tavallisiin kansalaisiin?” kysyy Karnin vieressä istuva Hang Aele. ”Jos he ovat myrkyttäneet meidän laumamme?”

”Älä viitsi”, Karn ärähtää, ”kansa pelkää mustetta loputtomiin. Kyse on siitä, mitä me olemme tehneet väärin. Pitäisikö meidän nostaa Musteenkantajaa enemmän jalustalle? Korostaa puhtauden merkitystä?”

Riitasointujen keskeltä nousee linnunlaulu. ”Meidän tulisi kertoa kansalle totuus Musteenkantajasta”, Inahe sanoo pehmeällä äänellään. Perijän nuori olemus hiljentää vanhempien Varisten äänet. Valkoiseen huoneeseen laskeutuu lyijynraskas hiljaisuus. Sitten kaksi ääntä puhkeaa kukkaan samanaikaisesti.

”Mielipuolinen ajatus.”

”Olemme käyttäneet koko elämämme sen valheen ylläpitämiseksi.”

Äänet lähtevät Feneritoilta. Uskonnolliset johtajat istuvat vierekkäin Inahea vastapäätä. Heidän kivenkylmät olemuksensa ovat kuin veitsellä veistetyt, samanlaiset ja ankarat. ”Ymmärräthän sinä varmasti, mistä sinä puhut?” Meer Fenerito kysyy lausuen sanansa hitaasti, aivan kuin puhuisi lapselle.

”Sellainen ehdotus ei tule kuuloonkaan”, Sheema Fenerito vahvistaa miehensä sanoja. Inahe vain tuijottaa edessään istuvaa pariskuntaa ja miettii, miten yksinkertaisia ihmisiä he ovat.

Pöydän päässä istuva Suurvaris on ainoa, jolla on yhä maski kasvoillaan. Hän riisuu sen vähin äänin omiensa edessä ja katsoo Inahea suoraan tämän vaaleansinisiin silmiin.

”Perijäni, ymmärrän ideasi arvon, mutta se on täysin järjetön. Esi-isäni Ietan ajoista asti Musteenkantajan vaihtumista on salailtu. Me elämme sitä perintöä.” Suurvarikselle ei tuota ongelmia pitää ääneään vakaana Inahen seurassa. Tässä huoneessa he ovat Suurvaris ja Perijä, eivät kaksi ihmistä toistensa kehoilla.

”Olemme keskustelleet aiheesta tarpeeksi, ja palaamme siihen seuraavana auringonnousuna”, Suurvaris toteaa lopulta, kun katse ei vieläkään lakkaa kiertämästä hämmentynyttä kehää. Ihmiset nousevat, laittavat linnunnokkaiset naamiot kasvoilleen ja poistuvat pöydästä. Viimeisenä pöytään jäävä Inahe saa usean katseet polttomerkiksi iholleen. Inahe ei välitä. Hän tuijottaa valkeaa pöytää edessään ja koskettaa sen pieniä uurteita. Niitä on hankalaa erottaa valon ja valkoisuuden keskeltä.

Suurvaris ei laita maskiaan takaisin, ei vielä. Muut ovat lähteneet, suuressa huoneessa ovat vain hän ja hänen palvomansa poika. Hetkeksi hän lakkaa olemasta Suurvaris, muuttuu pelkäksi Joriniksi. Hän painaa kätensä pojan hartioille. Elettä voisi luulla isälliseksi, ellei tietäisi paremmin.

”Mitä tuo oli oikein tarkoittavinaan? Kuulit heidän reaktionsa. Ajatuksesi on absurdi.”

Inahe ei kohota katsettaan pöydän pienistä lovista. ”Miksi muka? Jos lähtisitte jälleen korostamaan Musteenkantajan arvoa ja musteen pelottavuutta, se vain lisäisi hermostusta ja ruokkisi mustetta. Ei se auttaisi mitään. Sen sijaan totuuden kertominen kaikkien vuosien jälkeen voisi jopa edesauttaa jotakin.”

Suurvaris huokaisee. ”Olet aivan liian nuori ymmärtääksesi tällaisten asioiden merkitystä. Ei totuutta voi noin vain kertoa. Se syöksisi kaikki pimeyteen, Musteviitat saisivat lisää pontta ja pian Athala hukkuisi jälleen musteeseen. Niin on jo miltei tapahtunut. Sen vuoksi taivaassa on nyt reikä, koska luojamme antoi meille paperin, jotta emme hukkuisi pahaan. Rakas Ihane, sinä et voi millään ymmärtää.”

Inahe nousee tuolilta ja vie kätensä Jorinin käsille. Hän hymyilee kuin hymy olisi ainoa tapa osoittaa olevansa oikeassa.

”Ikäni on paras valttikorttini. Osaan tarkastella maailmaa näkökulmasta, josta kukaan muu tämän pöydän ympärillä ei osaa. Minä näen muutakin kuin vanhat kertomukset.” Jorinin ilme sulaa, huulet raottuvat hivenen. Inahe ei jää katsomaan muutosta miehen ilmeessä vaan astelee pois huoneesta. Jorinin kädet jäävät tuolin nojalle janoamaan lämpöä, jonka Inahe on siihen jättänyt.

Inahe poistuu pitkästä aikaa Ietasta. Se tuntuu jokaisella kerralla ehdottoman kielletyltä, vaikka hän tietää kaikkien Ietassa asuvien omaavan oman elämän. Kun Inahe astelee katujen tuttavalliseen vilskeeseen ja kuuntelee keväisten lintujen laulua katoilla ja puissa, hän lähettää äänettömän kiitoksen vanhemmilleen. Heidän mädillä päätöksillään on ollut erittäin hedelmällinen lopputulos.

Kaduilla kaikki tuntevat Inahen. Ensimmäistä kertaa se ei tunnu pelottavalta. Se on pelkästään voimaannuttavaa. Täällä Inahe on heidän yläpuolellaan. Suurvariksen ennätyksellisen nuori Perijä, vasta kaksikymmentä Puhdistautumista nähnyt. Pelonsekainen kunnioitus sotkeutuu juoruihin kylän vanhapiikojen keskusteluissa. Mutta kun Inahe astelee heidän keskuudessaan, kielet rullaantuvat suun takaosiin ja huulet pysyvät tiukkana viivana. Perijää ei ääneen arvosteltaisi. Seuraavaa Suurvarista kuuluu kohdella suurella kunnoituksella.

Täällä kaupunkien erot korostuvat. Anfarissa etäisyydet koulun, pienen temppelin ja asuinalueiden välillä tuntuvat suurilta. Täällä Ietasta kävelee vain muutamassa minuutissa Ninarin torille tai juna-asemalle. Joskus Inahea houkuttaisi kävellä juna-asemalle ja palata Anfariin vain nähdäkseen vanhempiensa ilmeet.

Toisin kuin moni muu Inahen tilanteessa, Inahe ei osaa vihata vanhempiaan. Ei, vaikka hänellä olisi täysi oikeus siihen. Auringonsäteet valkoisissa hiuksissa ja Lucastan kadut jalkojen alla sallivat kuitenkin Inahen ottaa etäisyyttä tunteistaan vanhempiaan kohtaan. Täällä on hyvä olla. Hänellä on nuoruutensa ja asemansa, oma erityinen tapansa katsella maailmaa, jossa elää. Hänellä on myös Jorinin vahvat kädet ympärillään aina silloin, kun hän niin sallii. Tämä kaikki on hänen vain, koska hänen vanhempansa niin halusivat. Sen pitäisi antaa enemmän syitä kiitollisuuteen kuin vihaan.

Minkään teon takana ei kuitenkaan koskaan ole syynä vilpittömyys. Kerefinit halusivat pojastaan seuraavan Suurvariksen. He huomasivat poikansa luonnollisen taipumuksen puhtauteen ja viattomuuteen. Siinä, missä yleensä oltaisiin vain iloittu, alettiin kehittää suunnitelmia pojan viattomuuden hyödyntämiseksi.

Huhut Jorin Vecastan kiinnostuksesta nuorempiin miehiin olivat jo silloin levinneet Athalassa. Siinä oli Kerefineille loistava keino käytettäväksi, juuri sopivan kokoinen aukko Inahen asteltavaksi. Inahe piti vain saada sopivanlaiseksi. Pojan piti oppia miellyttämään vanhempia miehiä.

Kun ihmiset tervehtivät Inahea kunnioittavaan sävyyn tämän kulkiessa Ninarin torille, Inahe ajattelee, että on päässyt siihen vain koskemalla oikeista paikoista. Katsomalla tietyllä tavalla, nielemällä, hivelemällä, alistumalla. Olemalla oma itsensä, viattomuudessaan vastustamaton. Inahen vanhemmat maksoivat kylällä niille vanhoille miehille, joille nuori poika sängyssä ei ollut uusi kokemus. Inahe opetettiin kädestä pitäen miellyttämään Jorin Vecastaa. Nyt Inahe tietää kaiken opetuksen olleen aiheellista. Jorin on erittäin mieltynyt Inaheen. Poika on nyt siellä, missä vanhemmat haluavat hänen olevan.

Ongelma on siinä, ettei Inahe itse tiedä, haluaako hän olla täällä. Aurinko tuntuu hyvältä iholla, niin tuntuu Jorinkin. Silloin tällöin. Lintunaamio kasvoilla on lähinnä huvittava, arvonimi pelkkä kahle. Silti Inahe nauttii saamastaan kyseenalaisesta huomiosta. Hänellä on enemmän valtaa kuin moni täällä uskoisikaan. Hän näkee enemmän kuin he, ei pelkästään siksi, että on asemaltaan mikä on. Hän osaa asettua oikeaan paikkaan hetkinä, jolloin valo sirottuu juuri oikeasta kulmasta.

Inahe kulkee ihmisten seassa ja näkee variksen siiven tai silmän muotoisia koruja. Hän näkee tervehdyksiä, jotka sisältävät viittauksia puhtaana pysymiseen ja Variksen suojelukseen. Asioita, jotka ovat vain vakiintuneet kansan keskuuteen. Musteenkantajan kuvia seinillä, kertomuksia Ietasta ja Ninarista. Kaikki ajatukset kääntyneitä siihen, mikä on heille mahdotonta – puhtaus. Inahe on ymmärtänyt jo kauan sitten, ettei yksikään voi olla sielultaan täysin puhdas. Varisten ja Valkoisen Variksen määrittämänä kaikki se on kovin erilaista. Inahe on luovuttanut yhden ainoan totuuden etsimisen suhteen jo kauan sitten. Sellaista tuskin onkaan.

Siitäkin huolimatta, että Inahe kokee olonsa tyytyväiseksi Lucastassa, hän herää usein uniin. Unissa hän puhuu kevään kukille ja sisarelleen Anfarin metsässä. Siellä, minne todellisuus ei jahdannut kulkijaa. Pään saattoi painoa pehmeälle mättäälle ja tietää, että metsä vartioisi unta vielä aamullakin. Inahe tietää, etteivät hänen unensa kerro koko totuutta. Metsässä oli myös kovia kiviä, joihin kaatua, ja multaa sormien alle luikertelemassa, matoja pehmeän maan alla. Ajatukset eivät halua muistaa sellaisia seikkoja. Inahen unet esittävät entisen kodin täydellisenä.

Sellaisesta unessa herätessään Inahe muistuttaa itseään aina siitä, että joku muu on antanut kaikkensa saadakseen nähdä hänet siinä pisteessä, jossa hän nyt on. Hänen vanhempansa ovat onnellisimmillaan, kun heidän ainut poikansa on Perijänä. Se, mitä Inahe itse tahtoo uraltaan, on toissijaista. Hän ei ole koskaan kysynyt. Hän ei kysynyt silloinkaan, kun hänet esiteltiin Läikäksi kutsutulle miehelle. Mies oli nähnyt enemmän Puhdistautumisia kuin Inahe tähtiä taivaalla. Hänen liikanimensä oli tullut suuresta luomesta huulen alla. Inahe oli tullut varsin läheiseksi miehen kaikkien luomien kanssa.

Mies oli tehnyt kaiken rahasta. Hän ei ollut koskaan satuttanut Inahea. Läikkä kysyi aina luvan, hän oli siinä suhteessa armelias. Hän ei moittinut Inahea, mutta saattoi pitää urahduksilta kuulostavia naurahduksia, jos Inahe ei ollut ottanut opikseen. Kun Inahe näkee torilla miehen, jolla on suuri hattu ja vankka ruumiinrakenne, hän pysähtyy hetkeksi ja odottaa näkevänsä miehen, joka opetti hänelle, kuinka vanhempi mies haluaa hänet. Sitten mies kääntyy ja Inahe ymmärtää, ettei kukaan Läikän kaltainen näytä itseään Lucastassa asti. Inahe on ajatustensa kanssa yksin. Niistä tietää vain mies, joka asuu eristyksissä mökissään ja kenties muistelee viimeisinä päivinään nuoren pojan reisien tuntua sylissään.

Inahe ei ole kertonut edes sisarelleen, mitä tapahtui niinä kesäisinä iltoina, jotka Inahe vietti muualla. Nyt, kun Inahe on pistänyt käyttöön kaiken oppimansa, hän ei ole ymmärtänyt ajatella asioiden merkitystä. Hän vain toimii kuten toivotaan toimivan, ja jossakin kohtaa ymmärtää jopa pitävänsä siitä elämästä, jonka on saanut kestämällä vanhan miehen opetuksen makuuhuoneessa.

Jorin ei ole vielä koskaan aiheuttanut Inahessa vastenmielisiä tuntemuksia. Jorin ei ole sellainen mies, joka saa Inahen kellumaan kotijärven pinnalla tuntikausia ajatuksissaan vain miehen kädet kehollaan. Ei Lucastassa ole järveä, johon paeta kuvotuksen aaltoa, jonka on itse aiheuttanut. Eikä Jorin anna Inahelle syytä tuntea sellaista. Jorin valehtelee hänelle, pitää häntä lapsena, pelkkänä valkeana ja kauniina leluna. Mutta Jorin ei ole kuvottava. Hänen tapansa kiinnittyä Inaheen ei ole Inahesta muuta kuin hivenen huvittavaa. Jos Inahe tuntisi rakkauden laadun, hän sanoisi Jorinin olevan rakastunut mielikuvaansa Inahesta. Hän ei tunne, joten hän voi vain arvailla.

Punarinnan keväinen luritus lämmittää Inahen mieltä. Hän hymyilee myyjille ja pysähtyy yhden kojun ääreen tutkimaan koruja. Myyjä näyttää aivan lasi-ikkunoiden maalauksilta Ninar Lenoriesta. Sitten Inahe ymmärtää, että myyjän täytyy olla Lenorien tämänhetkinen koruntekijä. Hymy levenee. Inahe tahtoo ostaa naiselta jotakin Ietaan vietävää. Ajatukset Läikästä ja tämän opeista katoavat jonkin lämpimän tieltä. Inahe huomaa ajattelevansa rannekorua, joka helisisi, kun Jorin kääntäisi hänet selälleen.

Kun Inahe tervehtii nuorta myyjänaista, nainen vastaa kunnioittavalla nyökkäyksellä. Inahe on huomaavinaan hienoiset silmäpussit violetinharmaiden silmien alla. Korunmyyjä ei näytä onnelliselta, mutta jaksaa silti kertoa Inahelle koruista, kun hän pysähtyy kyselemään. Lopulta Inahe löytää tismalleen sellaisen, jonka tahtoo. Ei Valkoisen Variksen symboleita, pelkkä hopeinen puolikuu muutamalla helmiäisenhohtoisella renkaalla.

Nyt hymy koruntekijän kasvoilla saa yllättyneen sävyn. ”Erikoinen valinta”, nainen sanoo ja pyytää Inahelta tämän rahoja. Inahe ojentaa tälle pyydetyn määrän hopeakolikoita ja hymyilee.

”Niin, minä en tahdo mitään perinteistä.”

”Nähtävästi. Se pukee sinua.”

Inahe tarkastelee auringossa kiiltävää hopeaa. Hopea ei kuulu päivänvaloon, se kuuluu kuunvalon valkeille suudelmille. Inahe kiittää myyjää ja kääntyy astellakseen takaisin Ietaan. Kokousta hänellä ei tänään olisi, eikä Jorin päästä häntä seuraavana päivänäkään valkoiseen huoneeseen. Musteenkantajaan liittyviä seikkoja Inahen ei ole vielä lupa kuulla.

Vaikka Ietaan päin kävellessä Inahe huomaakin ajattelevansa jälleen menneitä kosketuksia ja sanoja, hän voi silti väittää olevansa onnellisempi täällä. Täällä huomion herättämiseen riittää, että hän ostaa tyylikkään hopeakorun. Katseet kerääntyvät, Lenorien ja tämän työtoverin koju täyttyy asiakkaista. Perijänä tunnettu poika sitoo korun tiukasti kiinni ja katoaa ihmisvilinään. Hän toivoo, että Jorin kertoisi hänelle lähiaikoina Musteenkantajasta. Jorin aliarvioi hänet siinä missä kaikki muutkin. Inahen sietokyvyllä kiivettäisiin Autuuteen ja takaisin, pudotettaisiin taivas kannattimiltaan.