Musteenkantaja: luku 11

Luku 11: Yksinään

Talo on iso ja puinen. Tummaa puuta olevat seinät näyttävät suojaavilta, jykevä puu piilottaa äänet ja surun sisälle. Nadiha pitää siitä, miltä Kerefinien kaksikerroksinen talo näyttää järven rannalla. Lumi on väistynyt pihamaalta ja antanut kevätkukkien nostaa varsiaan kukkapenkeistä. Pihapiiri on vaatimattomalla tavalla kaunis.

Nadiha kohoaa portaat ylös ja koputtaa reippaasti oveen. Empimisestä ei ole koskaan hyötyä. Nadiha tietää, että se, mitä hän seuraavaksi tekee, on paitsi epäkohteliasta, myös täysin sopimatonta. Kukaan Athalassa ei vain astele toisen taloon ja kysele tyttären kuolemasta. Nadiha epäilee tällaisen käytöksen olevan suoraan verrattavissa pahuuteen. Tämä varmasti vetää pitkän musteviivan hänen kääröönsä, mutta hän voisi vähät välittää kääröstään tällaisella hetkellä. Nadiha on aina ollut kovin piittaamaton sen suhteen. Muste ei häntä määritä, ei niin kauan, kun sitä ei ole liikaa.

Sisältä kuuluu askelia. Lyhyt, pitkähiuksinen nainen tulee avaamaan oven. Hänen herkkäpiirteisille kasvoilleen ilmesty kysyvä ilme. Ennen kuin nainen ehtii kysyä, Nadiha esittelee itsensä ja kertoo, millä asialla on. ”Tahtoisin keskutella hetkisen teidän tyttärestänne, mikäli annatte sen tapahtua.”

Naisen ilme synkkenee. ”Oletko sinä Inelan tuttuja?” Ilme naisen kasvoilla kertoo, että hän tietää jo vastauksen. Hän ei näytä sellaiselta naiselta, ettei tuntisi tyttärensä ystäviä.

”En ole, rouva Kerefin”, Nadiha myöntää, ”olen täällä toisella asialla.”

Nainen pysyy kovana. Nadiha on aiemminkin nähnyt ihmisiä, jotka eivät päästä suruaan valloilleen toisten nähden. Athalassa ei ole yleistä itkeä julkisesti.

”Kuten varmasti ymmärrät, tyttäreni ei ole enää täällä”, rouva Kerefin sanoo painokkaasti. ”Ei ole mitään keskusteltavaa.”

”Minulla on.” Nadiha ei anele. Anelusta ei olisi apua, ei rouva Kerefinin kaltaisen naisen kanssa.

”Vai niin”, rouva Kerefin sanoo ja raottaa ovea. ”Tule sisään. Miehenikin on kotona.” Nadiha astuu sisään keskikokoiseen eteiseen. Tummat puuseinät ovat kauniita, Nadiha tuntee olonsa oudon turvalliseksi niiden läheisyydessä.

Sisällä on kaunista. Paljon valkoisia koruja, useita ovia. Nadiha ei pysähdy tuijottamaan, sillä tietää tunkeutumisensa olevan jo riittävän epäkohteliasta. Rouva Kerefin kuljettaa Nadihaa huoneistossa, kunnes he lopulta päätyvät suureen huoneeseen, jonka Nadiha tulkitsee olohuoneeksi. Ikkuna viettää järvelle. Näkymä on seesteinen ja kaunis.

”Tässä on mieheni Vana”, rouva Kerefin osoittaa puisella tuolilla istuvaa miestä. ”Minun nimeni on Aelta.” Nadiha nyökkää ja esittelee itsensä Vanallekin. Vana näyttää puhtaan ihmisen prototyypiltä valkoisine kulmineen ja ripsineen. Hiukset ovat haalean harmaat ja keho pitkä. Kumpikin Kerefineistä voisi olla Varis. Enää Nadiha ei ihmettele, että Inahe Kerefin on Perijän asemassa.

”Neiti Lenorie on täällä puhumassa tyttärestämme”, Aelta sanoo saaden miehensä siristämään silmiään.

”Inelasta? Oletko sinä hänen tuttujaan?”

Nadiha joutuu jälleen kerran pudistamaan päätään. ”Ikävä kyllä minulle ei suotu oikeutta tuntea häntä. Olen täällä toisesta syystä.”

Vana siristää silmiään niin paljon, että ne muuttuvat pelkiksi vaaleansinisiksi viiruiksi. ”Toisista syistä?” tämä kysyy. Äänensävy ei paljasta mitään, mutta Nadiha on oppinut tunnistamaan hermostuneisuuden käsien liikkeistä ja kiristyneistä leukaperistä.

”Minun äitini kuoli kymmenen vuotta sitten tismalleen samalla tavalla kuin teidän tyttärenne”, Nadiha kertoo. ”Siitä saakka Puhdistautumisissa tapahtuneet kuolemat ovat vaivanneet minua päivin ja öin.”

Kerefinit eivät sano mitään. Tämän katon alla myötätunto on ylimääräinen tunne.

”Koska teidän tyttärenne kuoli samalla tavalla, minä halusin etsiä teidät käsiini ja esittää muutaman kysymyksen.” Nadiha vetää syvään henkeä ja toivoo, että kivikasvot hänen edessään pehmentyisivät edes hieman. ”Haluaisitteko kertoa minulle hivenen Inelasta? Millainen ihminen hän oli, ja minkä uskotte vaikuttaneen hänen kuolemaansa?”

Kerefinien ei tarvitse vaihtaa katseita keskenään voidakseen muodostaa selkeää linjaa käsiteltävään aiheeseen. ”Sinä olet tullut kotiimme asti vain kysyäksesi meiltä kuolleesta tyttärestämme?” Vana kysyy ristien kätensä.

”Kyllä”, Nadiha sanoo, ”minun tarvitsee saada tietää, liittyykö Puhdistautumisissa sattuviin kuolemiin jotakin epäilyttävää. Niitä on tapahtunut jo niin monta edellisten kymmenen vuoden aikana.” Nadiha ei mainitse tarkkaa numeroa, vaikka tietää sen tismalleen. Sen sanominen antaisi hänestä entistä maanisemman mielikuvan.

”Hyvä neiti, ymmärräthän sinä, miltä tämä meidän korviimme kuulostaa?” Puhuja on Aelta, vaikka Nadiha alkaakin ymmärtää, että on yksi ja sama kumpi avaa suunsa. Ajatukset ovat samoja. Nadiha ei tiedä, kummasta ne ovat alun perin lähtöisiä, mutta toteaa sen merkityksettömästi.

Järvimaiseman kauneus tuntuu ilkkuvan Nadihalle. Hän huokaisee syvään, ristii kätensä ja sanoo: ”Minä tiedän kyllä. Tahtoisin vain kovasti tietää, millainen tyttärenne oli, jotta voisin muodostaa päätelmiä hänen kuolemastaan. Ei ole normaalia, että väkeä kuolee Puhdistautumisessa.”

”Olet ylittänyt monta rajaa.” Vana astuu lähemmäs. ”Lenoriehan sinä olit? Tyttö kuuluisien korujen takana? Kysyt nyt vääriltä ihmisiltä. Me olimme hänen vanhempansa. Hänen, joka kuoli. Eikö sinussa ole lainkaan sääliä lapsensa menettäneille?”

Nadiha ei usko teeskenneltyyn suruun miehen äänessä. ”Minäkin menetin ihmisen kymmenen vuotta sitten. Yksi menetys ei ole toista tärkeämpi. Minä tahdon vain tietää.”

”Tietää mitä?” Vana siristää jälleen silmiään. ”Sukusi nimi on liian suuri, jotta voisit toimia yksinäsi tällaisissa asioissa. Etkö näe, miten väärältä tämä tilanne näyttää suhteesi? Sinä kyseenalaistat joko tyttäremme mielenlaadun tai yhteiskuntamme johdon.”

Nadiha haukkoo henkeään. ”Ettekö te ikinä kyseenalaista mitään? Tyttärenne on kuollut! Hän kuoli Musteenkantajan ja Varisten silmien alla. Eikö siinä ole teistä mitään epäilyttävää?”

Aelta alkaa vapista. Hän ottaa tukea takanreunuksesta ja vie käden sydämelleen. Reaktio ei ole teeskennelty, Nadiha kykenee erottamaan totuuden valheiden keskeltä.

”Tämä on liikaa, liikaa”, Aelta sanoo katkonaisin ääntein, ”mieheni, veisitkö ystävällisesti tämän nuoren naisen ulos talostamme? Meitä on loukattu tarpeeksi.”

”Arvon rouva Kerefin, minä en pyri loukkaamaan teitä”, Nadiha sanoo ja nielaisee sisällään polttelevan loukkauksen. ”Minä tahdon vain tietää, mitä tässä maailmassa tapahtuu. Tahdon kyseenalaistaa, koska kukaan muu ei niin tee.”

Vana astuu lähemmäs Nadihaa, ilmeisestikin tarkoituksenaan suunnata tämän askeleet ulos. ”Kenenkään ei tarvitse kyseenalaistaa, koska mitään kyseenalaistettavaa ei ole. Varikset tekevät työnsä moitteettomasti, ja Musteenkantajasta me saamme olla kiitollisia joka ikisenä musteen tahrimana päivänä.”

Nadiha siirtää katseensa sinne, minne Vanankin oma on suunnattuna. Seinälle. Puuseinällä roikkuu maalattu kuva valkoisesta olennosta, joka kohoaa kaupungin ylle kädet mustetta valuen. Kansaa on piirretty kumartelemaan tämän alle. Nadihaa puistattaa. Hän ymmärtää kunnioituksen Musteenkantajaa kohtaan, mutta tietää, ettei totuus ole koskaan niin helppo kuin sen esitetään olevan.

Katseet alkavat kiertää kehää, Aelta nojaa yhä takanreunukseen. Hän katsoo valkoisten kulmiensa alta Nadihaa, joka ei vieläkään ole kääntynyt ovelle päin.

”Pyytäisin sinua ystävällisesti poistumaan”, Aelta sanoo hiljaa. ”Meillä ei ole tarjota sinulle vastauksia kysymyksiin, joita sinun ei tarvitse esittää.”

Nadiha tunnistaa umpikujan, kun näkee sen. Hän ei ikinä antaisi kenenkään taluttaa itseään ulos. Hän nyökkää kohteliaasti ja kääntyy ovelle päin. ”Hyvää päivänjatkoa, herra ja rouva Kerefin”, Nadiha toivottaa ja kävelee eteiseen. Kovakantaiset kengät kopisevat avoimessa tilassa.

* * *

Kotikadulla Nadiha antaa itsensä tuntea raivoa. Hän ei tuntenut sitä kävellessään Kerefinien asunnolta metsän kautta Anfarin juna-asemalle. Hän ei tuntenut sitä istuessaan junassa ja kulkiessaan Marnan läpi Lucastaan. Nyt, kun hän astelee mukulakivikadulla ja katselee Lucastan yötä varten valaistuja rakennuksia, hän tuntee tuhansien pistojen kulkevan sisällään. Ihmiset ovat häikäilemättömiä. Hänkin on. Kovin monella ei olisi rohkeutta astella toisten kotiin kyselemään kuolemasta. Nadiha tietää tehneensä väärin Kerefinejä kohtaan, mutta sallii silti itsensä tuntea raivoa saamastaan vastaanotosta.

Kukaan ei koskaan avaa suutaan kyseenalaistakseen. Athalassa totuus on juuri sitä, mitä Varikset sen sanovat olevan. Kaikki tulee loppujen lopuksi Suurvariksen ja hänen yhdeksän Variksensa yhteisestä suusta. Nadiha on sietokykynsä rajoilla. Lapsensa menettäneet vanhemmat vain kyräilevät ison talonsa nurkissa ja nyökkäilevät kaikelle, mitä heille kerrotaan. Kenties Kerefineillä ei ole suurta surua harteillaan, ovathan he saaneet riittämiin huomiota Inahen vuoksi. Silti Nadiha näkee sen verran, ettei ole normaalia niellä kaikkea niin helposti.

Joskus Nadiha ajattelee, että hän itse on se, joka ajattelee väärällä tavalla. Kukaan hänen ympärillään ei tunnu kyseenalaistavan maailmaa ympärillään yhtä kovin ottein kuin hän itse. Välillä, kun Enhar katsoo häntä tietyllä tavalla kulmiensa alta ja huokaisee, Nadiha lupaa itselleen lopettavansa. Kuljettaa vain hiljaa käärönsä Musteenkantajalle Puhdistautumisessa ja muina päivinä tekee työnsä vaieten. Sitten hän muistaa päivän, jolloin isä ilmoitti äidin kuolleeksi. Elämän murhatut äänet tapetteihin liimattuina, nurkkiin pölyttyneinä. Sellaista maailmaa Nadiha ei hyväksy omakseen.

Kun Nadiha astelee kotiinsa, hän havaitsee oitis valot keittiössä. Kun hän riisuu ulkovaatteensa ja kävelee keittiöön, hämmästynyt äännähdys pääsee hänen huuliltaan. Koko perhe on kotona. Isä istuu pöydän päässä ja hymyilee. Siitä on kauan, kun Nadiha on viimeksi nähnyt tämän hymyilevän. Enhar istuu hänen vieressään, ja Enharia vastapäätä istuu heidän isosiskonsa Anat. Sisko on palannut kotiin. Kirjurina toimivalla isosiskolla on oma huone Ietassa, joten hän piipahtaa hyvin harvoin muun perheen luona.

Nadiha juoksee pöydän äärelle ja halaa sisartaan takaa päin.

”Tervetuloa kotiin, Anat”, Nadiha sanoo ja naurahtaa. Hän ei muistanut sisarensa läsnäolon tuntuvan yhtä miellyttävältä. Anat ei kuitenkaan reagoi kosketukseen. Nadiha kiertää pöydän toiselle puolelle, suukottaa veljeään ja isäänsä poskelle ja istuutuu kolmannelle tuolille. Anat pitää katseensa tiukasti sisaressaan. Kylmä tunne suonissa kasvaa. Miksi sisko ei hymyile?

”Pitäisikö tässä pikemminkin toivottaa sinut tervetulleeksi”, Anat sanoo kuivasti. Hän on kietaissut vitivalkoiset hiuksensa letille selkään. Hän näyttää yhtä loistokkaalta kuin aina. Paidan avonainen kaulus ja punatut huulet tekevät hänestä aivan kuin nuoremman version heidän äidistään. Yhdennäköisyys on vuosi vuodelta suurempi.

”Nadiha, sinusta on puhuttu tänään kaupungilla.”

”Anteeksi?”

”Kuulit kyllä.” Isä ja Enhar eivät sano mitään. Anat on saanut syyllistäjän roolin. ”Sinä et ollut tänään töissä, mutta olit käynyt torilla.”

”Olet oikeassa. Pidän pientä lomaa.”

”Pidät pientä lomaa?” Anat kurtistaa tummia kulmiaan. ”Sillä välin, kun muu perheesi raataa Ietassa, sinä lentelet ties missä. Missä sinä olit tänään, Nadiha? Voitko kertoa meille? Sinusta ei puhuttu tänään kauniiseen sävyyn kaupungilla. Sellainen ei saa toistua, jos mielit pitää Lenorien nimen pinnalla. Me muut yritämme, mutta meistä on alkanut tuntua lähiaikoina siltä, että sinä et ole mukana polttamassa yhteistä tultamme.”

Me. Koko perheen on täytynyt istuutua saman pöydän äärelle, keskustella hänestä moittivaan sävyyn ja nauraa päälle. Se ei olisi ensimmäinen kerta. Nadiha tuntee itsensä jälleen lapseksi, joka istuu pöydänkulmaan vain voidakseen kuulla äidin syyttävät sanat, jotka sanotaan koko perheen nimissä. Siitä on kauan, mutta muisto ei ole hälvennyt minnekään. Se palaa yhä reunoistansa yhtä kuumana.

”Minä olen aikuinen ihminen, ja huolehdin omista töistäni”, Nadiha sanoo tiedostaen selittelyn vain pahentavan tilannetta. ”Olen myynyt lähiaikoina riittävästi koruja. Minulla on tilaustöitä. Me emme ole vararikossa lähivuosina, siskoni.”

Anat nousee pöydästä. Hänen yli satakahdeksankymmentäsenttinen kehonsa kiinnittää huomion missä tahansa. Anat on perinyt pituutensa isältä, muun ulkonäkönsä äidiltä. ”Nadiha, missä sinä olit tänään? Mikä oli töitäsi tärkeämpää?”

”Minä kävin Anfarissa.”

”Tekemässä mitä?”

Napsahdus käy kahdessa sekunnissa. Samalla tavalla kuin kaksitoistavuotiaanakin äidin seurassa. Jokin valoista räsähtää ja sammuu pikimustaksi.

”Sinä vietät kaiken aikasi Ietassa tehden Varis ties mitä, ja nyt tulet tänne syyttelemään minua vain, koska olet kuullut kansan puhuvan. Puhuvan mitä? Että jätin vuoron väliin? Niin jätti Acantha Leighkin, kojullamme ei ollut ketään! Kaupunkirotat puhuvat kaikenlaista, antaa niiden puhua. Minä tiedän, missä pisteessä elämäni on.”

Anat on aikeissa avata punatun suunsa, kun Enhar nousee ylös ja nostaa kätensä ylös. Pieni liike estää isosiskoa puhumasta.

”Ei ole olennaista, että ihmiset kaupungilla puhuvat, hehän puhuvat kaikista vähänkin nimekkäämmistä.” Enhar vetää syvään henkeä. Tappoisku on vasta tulossa. ”Kyse on siitä, ettet sinä osaa päästää irti äidistä. Et kymmenessä vuodessakaan. Inela Kerefinin tapauksen kaiveleminen ei tuo äitiä takaisin. Hän ei ole enää täällä.” Sanat tulevat ulos raskaampina kuin on tarkoitus. Nadiha, joka on aina rakastanut veljeään, kykenee aistimaan tunteet tämän sanojen takana. Tämänkin täytyy kärsiä, mutta varmasti hyvin erilaisella tavalla.

”Anteeksi, minä...” Vain Enharin edessä Nadiha saattaa kuvitella murtuvansa.

”Ei. Ei anteeksipyyntöjä, vaan tekoja. Sinä lopetat tällaisen”, Enhar sanoo uupuneena. ”Kukaan ei jaksa tätä enää. On pakko lopettaa.”

Sanat iskevät liian lujaa, liian syvälle. Rintakehän luut eivät suojaa Nadihaa iskuilta, sanat tunkeutuvat niiden läpi, kudoksien kautta ytimeen. Nadiha ei kykene sanomaan enää mitään. Hän ei katso perheenjäseniään silmiin kääntyessään ja kävellessään yläkertaan. Toisin kuin lapsena, enää hän ei jaksa juosta kivun luota pois. Nyt hän ymmärtää sen seuraavan kuitenkin.

Nadiha ehtii kavuta portaat huoneeseensa ja avata pyöreän ikkunan. Hän ei ehdi antaa itsensä hajota, sortua polvilleen ja päästää puroja vapaaksi, sillä hän kuulee askelia portaista. Tulija ei ole Enhar. Tulija on Anat. Sisko näyttää kauniilta ikkunasta heijastuvien yövalojen himmeässä hehkussa. Ilme kauniilla kasvoilla on kuitenkin haikea.

”Ei, Anat, ei nyt”, Nadiha kuiskaa. ”Tämä on ollut väsyttävä päivä.” Nadiha ajattelee lian peittämään Acanthaa metsässä, kapeaa metsätietä, Kerefinien huolitellun valkoista ja kovaa olemusta. Suru ei päässyt säröilemään. Kenties kaikki muukin tässä maailmassa on juuri sellaista – viimeisen päälle hiottua, näyteltyä. Valheellista.

”Ymmärräthän sinä, ettei Enhar tarkoita tätä pahalla? Enkä minäkään. Kaikista vähiten isä.”

”Juuri nyt ymmärrän vain sen, miten mädässä maailmassa me elämme.”

”Ole onnellinen, ettet tiedä kaikkea.” Anatin kasvoilla käväisee jokin tuntematon. ”Tieto ei koskaan auta. Se rusentaa alleen.”

Nadiha istuutuu ikkunan alla olevalle sängylleen. Ei tarvitse enää jaksaa.

”Sinä ja muut sentään tiedätte. Äidinkin täytyi tietää jotakin, ei hän muuten olisi kuollut. Kuka hänet tappoi? Musteenkantaja? Varikset? Muste itse?”

Anat avaa suunsa vain sulkeakseen sen oitis. Nadiha näkee kamppailun hänen kasvoillaan. Hänen sisarensa ei ole koskaan ollut lähempänä jonkin sellaisen sanomista, jota Nadiha on janonnut jo vuosia. Jokainen tässä perheessä tietää enemmän kuin Nadiha, ovathan kaikki muut Ietassa päivänsä. Varisten säännöt estävät ketään Ietassa työskentelevää viemästä asioita kotiinsa. Nadiha vähenee päivä päivältä hieman enemmän sen tosiasian varjossa.

”Minusta tuntuu, että meidän täytyy keskustella.”

Nadiha pudistaa päätään. ”Ei tänään.”

”Ei tänän”, Anat toistaa, ”mutta seuraavan auringonnousun aikana. En tahdo jättää sanomisiani yölle, minun on saatava huomiosi auringon aikaan.” Anat kääntyy ovelle, puristaa hetken sen karmeja ja sanoo lopulta: ”Me teemme tämän, koska välitämme sinusta, sisko. Suojatkoon Varis yötäsi.”

”Suojatkoon”, Nadiha vastaa hyvänyöntoivotukseen ja lysähtää sängylleen.

Kaupungin valot eivät suo armoaan sängyllä makaavalle Nadihalle. Tämä tulee ahdistavan tietoiseksi kaikesta ympärillään, kun pienet, loistavat säikeet siirtyilevät hänen huoneensa seinillä. Hän vetää kovareunaisen peiton päänsä päälle piiloutuakseen valoilta. Peittokaan ei vie ajatuksia pois, ympyränmuotoinen ikkuna, Variksen silmä, katsoo silti suoraan häneen.

Nadiha on aina pelännyt tällaisen tilanteen tulevan. Hän on tiennyt taantuvansa joskus täysin keinottomaksi perheensä edessä. Nadiha on aina ollut lujaluontoinen, tehnyt miten itse tahtoo. Kantanut perheensä nimeä ylpeydellä, tehnyt ja myynyt koruja vaikka perheen tulot riittäisivät ilmankin. Sellaiseksi äiti hänet opetti. Nyt muisto äidistä painaa Nadihaa päivä päivältä alemmas. Nadiha nousee sängystään, sytyttää lyhtyyn valon ja astelee kaappinsa luo. Kaapin reunat ovat hopeakirjailtuja, mutta sellaiset yksityiskohdat eivät ole koskaan kiinnostaneet Nadihaa. Hänelle vaatekaappi merkitsee vain hyötyä. Ja vaatteiden takana olevat kuvat jotakin, jota Nadiha ei mielellään muistele.

Pitkät kädet löytävät etsimänsä vaaleiden vaatepinojen takaa. Matala, leveä laatikko täynnä tavaroita, jotka jäivät äidiltä. Ne tavarat, joista muu perhe ei tiedä mitään. Nadiha kuljettaa sormiaan laatikon rosoisella, kuluneella pinnalla ennen kuin avaa sen. Hän tietää tällaisten toimien antavan muille perheenjäsenille vain lisää syitä huolestua ja suuttua. Silti Nadiha tietää, että nyt, veljenkin kohotettua äänensä häntä vastaan, on oikea hetki avata laatikko jälleen.

Pölyn haalistamat muistot palaavat mieleen heti, kun kansi on laskettu sängylle. Nadiha vetää syvään henkeä, pyyhkii pölyä tavaroiden päältä ja tuntee kyynelvirtojen olevan jo valmiina. Yksi ainoa väärä liike, ja ne tulisivat, vyöryisivät hänen ylitseen. Nadiha katsoo tavaroita hiljaa. Valokuvanippu on sidottu harmaalla kangasrusetilla. Sormus on siinä nurkassa, johon Nadiha sen edellisellä kerralla jätti.

Kyse ei oikeastaan ole äidistä. Ei aivan suoraan. Sormus, kuvat ja pieni helmiäiskampa olivat äidin, mutta ei Nadiha tätä äidin vuoksi tee. Hän tekee kaiken, koska äiti jätti niin paljon kesken. Oli niin monta asiaa, joista äiti ei koskaan kertonut tyttärelleen. Nadiha roikkuu muistoissa, koska pelkää maailmaa, jossa elää. Hän tietää äitinsä tienneen jotakin ja kuolleen sen tiedon kanssa.

Kukaan muu ei koskaan kyseenalaista mitään. Kaikki roikkuvat sokeasti siinä, mitä heille kerrotaan Valkoisesta Variksesta ja Musteenkantajasta. Puhumattakaan Variksista ja heidän säännöistään, joita rikkomalla tulee likaiseksi. Nadiha on aina nähnyt sen kaiken läpi, kurottanut pitemmälle.

Mutta ei koskaan riittävän pitkälle. Vieläkään Nadiha ei näe kuvaa kokonaisena, hänen kätensä ei saavuta sitä, mitä lähti kymmenen vuotta sitten kurottelemaan. Tieto roikkuu rikkinäisinä palasina hänen ympärillään, eikä hän voi millään saada yksin kaikkia palasia kiinni. Mutta kukaan ei auta. Ietassa työskentelevät vaikenevat kuin muuri. Tavalliset kansalaiset eivät näe muuta kuin oman menestyksensä ja musteesta keväisin tyhjenevän käärönsä. Heille riittää se, mitä heille annetaan.

Nadiha tarttuu valokuviin, vetää rusetin pois ja alkaa selata niitä. Kuvia äidistä valkoisessa, pitkälaahuksisessa häämekossaan. Lenorien suvun perintökoruja kaulassa, käsissä ja korvissa. Ei hymyä kasvoilla. Toisessa kuvassa äiti on nuori, alle kolmekymmentä Puhdistautumista nähnyt. Silmät tuikkivat yön kirkkaiden valojen lailla, pää on kallistunut päästämään kevyen naurun ulos. Valkoiset hiukset ovat keskijakauksella ja tavattoman pitkät. Hän menisi aivan Anatista, niin samalta hän kuvassa näyttää. Nadiha siirtää nuoruuskuvan pois ja tarttuu siihen, jonka tietää uusimmaksi. Isä on ottanut kuvan salaa, äiti ei katso kameraan eikä tee mitään erityistä. Hän istuu ikkunan edessä valkoisessa pitsimekossaan, nojaa käsiinsä ja katsoo ulos. Äidin katse ei osu minnekään. Hän näyttää yhtä upealta kuin aina, mutta siltikään hän ei ole kuvassa täysin läsnä. Katse kertoo syvistä mietteistä.

Väsymys on alkanut löytää tiensä Nadihaan. Hän pakkaa huolellisesti laatikon sisällön ja sulloo sen takaisin paikalleen. Tänään aivot eivät käsittelisi enä yhtään enempää, Nadihan on sallittava itsellensä edes kohtuullisen mittaiset yöunet ennen seuraavaa työpäivää. Hän on ehtinyt jo unohtaa, että Anat on luvannut keskustella hänen kanssaan seuraavan auringon aikana. Sellaisille ajatuksille ei ole sijaa, kun Nadihan mieli muistelee pöydästä noussutta Enharia, joka oli kääntänyt sanansa häntä vastaan. Jos veli ei enää puolusta häntä, kukaan ei ole nousemassa hänen eteensä iskujen tullessa. Nadiha on omillaan. Ajatus siitä ei ole koskaan aiemmin tuntunut yhtä pelottavalta.

Nadihan päivän viimeinen ajatus liittyy äitiin ja Enhariin. Ajatuksessa on katkeruutta. Nadiha ei ehdi ajatella pitkään, sillä uni asettuu makaamaan hänen päälleen ja peittelee hänet utuiseen maailmaansa.