Tulisielu: luku 36

Luku 36: Fanfaari aamunkoitolle

Ensimmäisen reaktion luulisi olevan jälleen kerran se alkukantaisin vaihtoehto – huuto. Usvastasyntyneet eivät kuitenkaan osaa enää huutaa eivätkä syytellä. Kyyneleet pääsevät jälleen valumaan poskille. Koskaan ennen he eivät ole olleet helpottuneita Auringon näkemisestä, koskaan ennen he eivät ole tunteneet kiitollisuutta sen olennon olemassaolosta, jota he ovat siihen asti kironneet. Heidän pelastajansa saapuu vihollisen leima otsassaan.

Aurinko laskee Zenithin maahan. Zenithin, joka on astellut Lasiaan ja takaisin, palannut heidän keskuuteensa Avariin maailman tuhon hetkellä. Niar ei ole varma, ilahtuuko hän enemmän Zenithin vai isänsä näkemisestä. Tunne hänen sisällään on liian suuri sanoitettavaksi, sanat eivät tee sille oikeutta. Tätä hetkeä hän on odottanut.

Usvastasyntyneet toimivat kuin horroksessa. He ojentelevat kylmiä ja kalpeita käsiään Aurinkoa kohti, pyrkivät vastaanottamaan lämmön, jonka hän tuo mukanaan. Lämmön tuojalla ei sillä hetkellä ole merkitystä, kunhan vaalea valo vain tavoittaa heidän kylmenneet ruumiinsa. Niar juoksee heidän ohitseen. Juokseminen tuntuu hyvältä ruumiissa, hän ei ole koskaan pitänyt siivistä. Ne eivät koskaan muutenkaan kuuluneet hänelle.

Zenith juoksee häntä vastaan, kietoo kätensä hänen ympärilleen sanomatta sanaakaan. He ovat toimineet toisiltaan pimennossa, jättäneet kertomatta paljon asioita, joita ovat tehneet. Kärsineet, tunteneet tyhjyyttä ja kipua. Ja siinä he seisovat, maailmanlopun laidalla toisiinsa kietoutuneena vailla sanoja. Se tuntuu upealta, ja se tuntuu kaikkialla. He hengittävät toisiaan hetken yhtenä, valoon hukkuvana olentona.

Kun Zenith päästää irti Niarista, hän huomaa kaikkien kerääntyneen heidän ympärilleen yhdeksi suureksi usvastasyntyneiden massaksi. Zenith huomaa tuttujen kasvojen joukossa myös äitinsä pisamaiset, vihreäsilmäiset kasvot. Hän hätkähtää, kun huomaa, ettei äidin ilmeessä ole pettymystä vaan ylpeyttä.

Joukosta erottuu myös Xander, jonka mustat, siististi suitut hiukset reunustavat vaaleita kasvoja. Hänen ilmeessään ei ole pelkoa toisin kuin monella muulla. Hän tietää, mitä tapahtuu. Tai jos ei tiedä, hän on oppinut luottamaan. Zenith ja Niar tuntevat kiitollisuutta siitä, että Xander on päättänyt asettua edes osittain heidän puolelleen.

”Kas, kas.” Auringon ääni lävistää usvastasyntyneet. Sen kaunis, hohtava sointi tuntuu miltei vaaralliselta pimeyden keskellä. ”Tähänkö te olette tulleet? Kuun luoma kansa, kaunis ja ylväs. Minä näen pelkkää pelkoa teidän tunteettomissa silmissänne.”

”Pilkkaamaanko sinä meitä tulitkin?” kuuluu joukon keskeltä. ”Me emme kaipaa sinun ivaasi!”

Kansa vetää kätensä pois, he eivät enää tavoittele Aurinkoa eivätkä tämän rinnalla seisovia Niaria ja Zenithiä.

”Pelasta meidät”, joku uskaltautuu sanomaan, ”sinä olet meidän ainoa toivomme.”

Aurinko nauraa, nauru täyttää kaiken. Se kuroo halkeamat taivaassa ehjiksi. ”Ristiriitaista, ystäväni. Kaipaatteko te todella minun pelastustani? Yksikään teistä ei ole kohottanut katsettaan aurinkoiselle taivaalle päiväsaikaan, yksikään ennen yökulkijana täällä astellut ei ole suonut yhtäkään hyvää ajatusta minulle. Vihastanne minä synnyin, vihanneko minut teitä vastaan kääntää?”

”Isä, sinä lupasit auttaa.” Niarin katseessa ei ole epäilystä. Hän tietää Auringon taipuvan.

Aurinko sivuuttaa poikansa täysin ja keskittyy häntä kuuntelemaan pakotettuihin usvastasyntyneisiin. Välillä hän katsoo jopa toista poikaansa, Iscariota, joka kääntää katseensa pois.

”Kysymys kuuluu, ansaitsetteko te minun apuni? Te, jotka olette sulkeneet silmänne totuudelta useiden kuunkiertojen ajan? Olette palvoneet johtajananne sitä olentoa, joka on koitunut tuhoksenne! Sen lisäksi olette arvostaneet satojen ja satojen kuunkiertojen ajan Kuuta, joka ei koskaan välittänyt muista kuin tästä maasta ja valitsemastaan usvastasyntyneestä. Itsekkäin ja armottomin olento olikin lopujen lopuksi Kuu itse.” Kansa vääntelehtii ja itkee, mutta Aurinko ei lopeta. Hän antaa heidän kuulla kaiken, mikä on kuultava.

”Viheliäisiä te olette, pahoja tässä sisältä mädässä maailmassa. Mutta tämä on nyt minun maailmani ja te minun kansaani, ja minun armossani te riiputte. Minä autan, ansaitsette te sitä tai ette. Otan Avarin, Marmorean ja Lasian haltuuni ja loistan taivaalla. Mutta otatteko te sen vastaan? Hyväksyttekö te minut taivaalle Kuun sijaan? Tahdotteko te oikeasti apuani? Maailma, jonka luon, ei ole tämä ikuinen energiaton pimeys, jossa nyt olette, mutta siitä ei tule myöskään Kuun aikaista usvan paratiisia. Siitä tulee minun versioni todellisuudesta.”

Kaikki ovat hiljaa. Heillä ei ole oikeutta vastata, ei oikeutta sanoa enää mitään. Kuten Aurinko on jo ilmaissut, he ovat täysin hänen armoillaan. Jokainen kuvittelee eteensä maailman, jossa ei ole enää kuunvalon suomaa energiaa. Se on vaikeaa jopa niille, jotka olivat päiväkulkijoita ja jo tottuneita Aurinkoon Kuun sijasta. Heillekin maailma kokonaan ilman Kuuta, pelkästään Auringon valkoisessa valossa tuntuu vieraalta.

”Sinun maailmasi on ainoa mahdollinen maailma, jossa usvastasyntyneet voivat yhä elää”, puhuu vuorostaan Zenith. Hän ei enää pidä kiinni Niarista, hän seisoo omilla, paljailla jaloillaan Auringon säteillessä vierellään. ”Me tarvitsemme jonkin elinvoiman lähteen pysyäksemme olevaisina. Jos sinä haluat olla se lähde, meidän on hyväksyttävä sinut.” Aivan kuin heillä olisi muka muita vaihtoehtoja kuoleman odottaessa pimeässä, elinvoimattomassa maailmassa.

Aurinko hymyilee. ”Tätä tyttöä teidän olisi kannattanut kuunnella aiemmin”, hän sanoo katsoen vuoroin Zenithiä, vuoroin tämän rinnalla seisovaa Niaria. ”Puhu, Zenith. Minä uskon, että sinulla on useampiakin sanoja sanottavana tälle murtuneelle kansalle.”

Zenith luo kiitollisen katseen Auringolle, vetää syvään henkeä ja aloittaa. Normaalisti hän olisi räpäyttänyt tässä kohtaa muutaman kerran siipiään pelatakseen aikaa, mutta siipiä ei ole enää. Kuolevaisuus tuntuu kauniina kihelmöintinä hänen ihollaan, se valaa häneen voimaa seuraavaan puheenvuoroon.

”Aurinko on oikeassa. Me olemme olleet sokeita, liian keskittyneitä siihen maailmaan, joka edessämme on avautunut. Kuu oli aina kaikkemme, hänen luomansa todellisuus se ainoa oikea. Kurotimmeko koskaan pitemmälle, kuuntelimmeko koskaan toisiamme?” Katseita. Paljon menetettyä toivoa pelkissä pienissä surullisissa hymynvaihdoissa.

”Meidät opetettiin alusta alkaen uskomaan siihen, että asiat ovat mustavalkoisia. Kuu on hyvä ja Aurinko paha, hänhän on syntynyt meidän vihastamme. Kysyimmekö me koskaan, mitä pahuus on? Avasimmeko koskaan silmiämme sille, että Kuussakin on virheitä, hänkin on muuttunut inhimilliseksi?” Zenith vetää henkeä. Xander hymyilee hänelle joukosta. Hänellä on kaunis hymy, miksi kukaan ei ole aiemmin sitä huomannut? ”Liian paljon pahoja asioita, pahoja tekoja ja sanoja on päässyt myrkyttämään mieliämme jo aikojen alusta asti. Emmehän me edes tiedä kaikkea.”

Iscario kääntää katseensa pois, haluaisi kääntyä itsekin ja vain juosta pois, kadota paikalta. Hän on satuttanut toista olentoa, ja se ajatus täyttää hänen mielensä terävänä vasta nyt. Hän ei koskaan saa anteeksi sitä, mitä on tehnyt Elille. Eikä hän aio päästää itseään helpolla.

Ja Zenith jatkaa. ”Minä ja monet muut täällä olemme tehneet paljon sellaisia asioita, jotka ovat edesauttaneet tämän hetken saapumista.” Hän katsoo nyt Niaria. ”Osa meistä jopa pyrki tähän hetkeen.” Katse siirtyy Ogreen, joka uskaltaa vihdoin katsoa takaisin. ”Ja osa on paennut pelkoaan kaikin keinoin ja siten tahtomattaan aiheuttanut sen kaaoksen, jossa olemme.” Ogre painaa päänsä alas, vie kädet kasvoilleen ja itkee. Hänen itkunsa on lohdutonta, mutta kukaan ei kuule sitä Zenithin kirkkaan äänen alta. ”Emme voi syyttää tästä ketään yksin, emme, koska emme ole suostuneet kuulemaan tätä kaikkea. Olemme osanneet vain syytellä ja paeta.” Hän ajattelee omia pelkojaan ja sitä, miten ajautui Lasiaan asti vain tajutakseen, että on aina paennut tietoa sisällään. Hän hyväksyy sen. Pelko on pakko hyväksyä voidakseen hengittää.

”Mutta nyt me olemme vapaita siitä kaikesta. Vapaita päästämään irti Kuun suomista rangaistuksista – Lasiasta, siivistä ja jaosta yö- sekä päiväkulkijoihin – sillä me tiedämme, että suurin osa niistä pohjautuu valheelle. Me tiedämme, että Kuu on kuollut eikä palaa takaisin.” Zenith kääntää päänsä Aurinkoon päin. ”Emmekä me tarvitse Kuuta enää, sillä meillähän on vielä joku muu, jonka puoleen kääntyä. Ja ennen kaikkea, meillä on itsemme. Oma rohkeutemme, oma sisäinen tietämyksemme. Päästetään irti. Otetaan vastaan se, mitä Auringolla on antaa ja jatketaan tätä kaikkea. Eletään.”

Zenith odottaa kauhun huutoja ja vastustuksia, varmistautuu siihen, että häntä aiotaan satuttaa sellaisten mielipiteiden lausumisesta ääneen. Hän on oikeassa siinä, ettei kansa pysy hiljaa. Se ei kuitenkaan kohota käsiään satuttaakseen, vaan alkaa hurrata ja taputtaa. Hänen hämmentynyt, huojentunut naurunsa hukkuu suosionosoituksiin.