Musteenkantaja: luku 6

Luku 6: Seuraava

Inela Kerefin on aina ollut rauhallinen. Hän on tottunut siihen, ettei sydän revi tietään ulos hänen rinnastaan, jos hän ei anna sen tehdä niin. Joka kerta, kun siltä on tuntunut, Inela on muistuttanut sydäntään maailman yksinkertaisuudesta ja siitä, ettei ole olemassa kuin muutama oikea syy paniikille. Hän on seissyt liian korkealla kivellä alle kymmenen kesän iässä, pistänyt myrkyllisiä kasveja suuhunsa ja katsonut sutta silmiin. Mutta hän ei ole koskaan nähnyt mustien silmien hymyilevän hänelle. Hän ei ole koskaan katsonut kääröään ja ymmärtänyt sen olevan valkoinen vielä vuoden jälkeenkin. Täysin valkoinen, ilman pienintäkään mustetahraa.

Inela tietää olevansa jonon viimeinen. Ihmiset valkoiset viitat yllään ovat jo poistuneet kaduilleen. Siirtyneet Varjeen, Marnaan, Anfariin ja Lucastan valkoisiin taloihin. Jokainen sinne, missä heidän pahuutensa satuttaa heitä vähiten. Mutta Inela seisoo vielä Korallitalossa. Jonon viimeinen puhdas käärö kädessään. Mitä olisi tapahtunut, jos hän ei olisi ollutkaan viimeinen? Olisiko hänet siirretty sivuun odottamaan, että likaisemmat siirtyvät hänen tieltään ja aurinko laskeutuu sumun taa?

Vastausta ei tarvitse tietää. Sellaista tilannetta ei tullut. Inela seisoo Korallitalossa, suuressa huoneessa, jonka ikkunat ovat niin korkealla, että ne tuskin päästävät valoa sisään. Keskellä huonetta on ikisyväksi kutsuttu allas. Sen nimi tuskin on liiottelua, sillä muste sen pinnalla on paksua ja vahvaa. Sitä tulee joka vuosi litroittain lisää, mutta allas ei koskaan täyty. Sen hopeareunukset eivät koskaan ole tulvineet yli, musteelle on aina olemassa tilaa. Se on yksi Valkoisen Variksen luomista ihmeistä.

Inela ei ole huoneessa yksin. Musteenkantaja on siellä aina. Tällä kertaa myös Varikset, maskit kasvoillaan, yhtenä tasaisen valkoisena rinkinä hänen ympärillään utuisessa huoneessa, jonka koralliseinät kiiltävät tummina sisään pääsevässä valossa. Inela ei usein pelkää. Hän tunnistaa Varikset, etsii tuttuja, kansan tuntemia kasvoja löytämättä veljeään niiden joukosta. Miksi Inahea ei olla kutsuttu?

Varikset eivät kuitenkaan ole syy Inelan sydämen läpätykselle, vaikkei heidän kuuluisikaan olla Puhdistautumisessa. Inela kuitenkin tietää, ettei tätä tilannetta voisi parhaimmalla tahdollakaan enää nimittää Puhdistautumiseksi. Aurinko on jo laskenut, Athalan kansa on päästänyt pahuutensa pois ja luikkinut koloihinsa. Pienet linnut ovat jo painaneet päänsä alas ja laskostaneet siipensä. Vain isoimmat ovat yhä jäljellä.

Inelan sydän vapisee vain Musteenkantajan edessä. Inela muistaa kaiken, mitä Musteenkantajasta puhutaan. Vaikkei tyttö valkoisen käärönsä kanssa olekaan Lucastasta kotoisin, hän on kuullut samat tarinat kuin kaikki muutkin. Musteenkantajaa ylistetään Anfarissakin Valkoisen Variksen tahtona ja auttajana. Valittuna.

Nyt Musteenkantaja näyttää kuitenkin pelkästään väsyneeltä. Tämä ei ole valkoinen, kuten kaikki aina sanovat, kuten Inela on aina aiemmista Puhdistautumisista muistanut. Vasta nyt hän näkee, että hyvin harva asia hänen edessään seisovasta jumaluudesta on yhä valkoista.

Musteenkantaja on pitkä ja seisoo ryhdikkäästi ikisyvän lammen edessä. Tämän silmät ovat mustat, kuten jokainen taru varsin hyvin osaa kertoa. Niin ovat hiukset ja huuletkin. Silmien aluset, sormien päät, maahan asti laskostuva vaate. Musteenkantaja näyttää enemmän musteelta kuin allas hänen edessään. Ja siksi Inelan keho ymmärtää vapista. Kuolematon, vuosisatoja vanha jumaluus on tahrittu.

Inela muistaa lapsuudenkotinsa mustan seinätaulun, johon oli kirjoitettu valkoisilla kirjaimilla se, mikä Musteenkantaja oli.

Valkoisen Variksen valitsema. Autuuden edesauttaja. Puhtain. Auttaja, joka kantaa kansan pahuuden hetkeksi pois, sillä he eivät sitä yksin osaa. Auttaa heitä selviämään musteesta hengissä, valuttaa sen kääröistä. Valkoinen, puhtain, ihmisyyden ulkopuolella. Mustat silmät merkkinä inhimillisyyden menetyksestä korkeampaa tehtävää varten.

Inela ei uskalla kääntää katsettaan. Korallitalon seinät miltei halkeavat hiljaisuudesta, se kiertää helmiäispinnalta lattialle ja liukuu Musteenkantajan tyyneen olemukseen. Mustaan olemukseen. Koska jumalan valittu ei olekaan puhdas.

”Tiedätkö sinä, missä sinä olet?” Ääni halkoo reiän hiljaisuuden peittoon. Seinissä ei kaiu, hiljaisuus lakkaa olemasta. Inela lähettää äänettömän kiitoksen Valkoiselle Varikselle.

”Tiedän”, Inela vastaa, ja hänen kuulas äänensä täyttää huoneen. Musteenkantaja pysyy hiljaa. Varikset puhuvat.

”Tiedätkö sinä, miksi sinä olet täällä?”

”En”, Inela vastaa.

Varikset kerääntyvät lähemmäs. Musteenkantajan silmät anovat apua. Pikimustat silmät tuntevat enemmän kuin yhdetkään värilliset, jotka Inela on koskaan nähnyt. Jokin Musteenkantajassa tuntuu lasinhauraalta. Aivan kuin tämä olisi ihmiskädelle laskeutunut perhonen, joka tietää käden murskaavan, jos tekee liian suuren liikkeen.

”Sinä olet täällä, koska sinä olet seuraava”, Inela kuulee Suurvariksen sanovan. Seuraava. Sana on hirvittävän painava ollakseen niin tyhjä. ”Sinä olet puhtain.”

”Musteenkantaja on puhtain”, Inela sanoo pitäen katseensa Musteenkantajan mustissa silmissä. Merkitys välittyy samalla, kun hän päästää sanansa ulos. Musteenkantaja on puhtain. Siksi hän on täällä. Koska hän on seuraava.

Ajatukset risteävät keskenään, eikä törmäys ole kaunis. Palaset hajoavat Inelan päässä, eikä hän saa enää muodostettua niistä kokonaista kuvaa. Onneksi Suurvaris puhuu. Tämä tuntuu nauttivan käheän äänensä soinnista.

”Olento edessäsi ei ole enää puhtain. Hän ei ole enää Musteenkantaja.”

Inela aikoo sanoa, ettei Musteenkantaja voi lakata olemasta sitä, mitä hän on. Hän on Variksen valittu, ainoa täydellisen puhdas asia maailmassa. Ainoa, joka kykenee päästämään Athalan musteen painosta. Ja silti Inela tietää, että vastaan väittäminen ei auta mitään. Olento hänen edessään ei ole enää puhdas. Hän on pelkkä nainen. Nainen, jolla on uskomattoman vahvailmeiset silmät, joita Inela ei uskalla olla katsomatta.

Kansalle on olemassa vain yksi Musteenkantaja. Yksi ainoa pyhä kumarrettavaksi. Ei ole mitään seuraavaa, ja sisimmässään Inela tietää kuitenkin, että siinä hän on. Hän ei tiedä, katsooko kuvaa mustasilmäisen naisen vai itsensä perspektiivistä. Jonkin sattumaakin pimeämmän ja vinomman mielestä ne ovat samoja asioita.

”Minä en ymmärrä”, Inela sanoo, vaikka ymmärtääkin. Ihminen tarvitsee aina vahvistuksen.

”Ymmärrät sinä, lapsi”, Suurvaris vastaa. Lintumaskit peittävät Varisten kasvot, mutta Inela tietää, että jokaisen silmät ovat suoraan häneen kääntyneet. ”Sinä olet seuraava.”

Inela huomaa nyökkäävänsä. Ele tulee niin helposti.

”Astu eteenpäin.” Nyt ääni kumpuaa kaikista Variksista hänen ympärillään.

Inela ottaa askeleen eteenpäin, lähemmäs mustana lepäävää allasta, jonka pinta on virheettömän tyyni. Muste ei heijasta mitään. Pahuus ei koskaan paljasta heijastustaan, se ei anna itsestään mitään pois. Inela uskoo ymmärtävänsä sen luonnetta, kun astuu lähemmäs sitä. Hän tietää, mitä hänen täytyy tehdä. Hän ei vain tahdo kuulla sitä Varisten äänten himmeästä kuorosta.

”Astu eteenpäin.” Käsky ei koskaan tarkoittanut valoa heijastavalla lattialla eteenpäin astelemista. Inela vetää syvään henkeä. Hän katsoo altaan toisella puolella seisovaa naista, Musteenkantajaa, suoraan silmiin. Jokin hänessä kertoo, että seuraavan kerran, kun hän katsoo niihin, hän näkee ne eri tavalla.

Käsky on annettu. Inela tietää tarkennuksen seuraavan vasta perässä. Nyt merkitystä on vain sillä, mitä hän on jo syntymästään tiennyt. Ymmärrys, joka on levännyt Inelassa jo tämän syntymästä, täyttää hänet kauttaaltaan. Varisten puhe jää taustalle, mustat silmät lakkaavat näyttämästä lohduttomilta. Alkukantaiset muistot heräävät Inelassa ja saavat hänet astumaan eteenpäin. Ottamaan yhden askeleen puhtaalla jalallaan, joka johdattaa hänet suoraan altaaseen. Askel on otettu. Inela tuntee kehonsa uppoavan musteeseen vain muutamissa sekunneissa.

Sanotaan, että Musteenkantaja näkee kaiken pahan, mitä musteeseen sisältyy. Inelan upotessa syvemmälle syvänmustaan nesteeseen hän ymmärtää, ettei missään ole koskaan kyse pahuudesta. Vain välttämättömästä. Teoista, jotka ovat irrallisia kääröille kertyvästä tummasta nesteestä. Silti se painaa häntä kasaan, rusentaa joka puolelta. Inela pitää silmänsä auki, mutta muste täyttää kaiken. Hänestä tuntuu, että hän hengittää sitä sisään, se tukkii hänen elimistönsä, peittää sisuskalut painavalla tunnullaan. Pimeys ympäröi kaikkialta. Inela ei näe mitään. Ei kansalaisten pahoja tekoja, kuten Musteenkantajan sanotaan näkevän musteessa. Siellä ei ole mitään. Siellä on vain tummaa, kaikkialta ympäröivää nestettä, johon Inela uskoo hukkuvansa.

Pelko on jo ehtinyt täyttää mielen, kun Inela ymmärtää, mistä kaikessa on kyse. Vanhoista muistoista. Niistä, jotka ovat aina olleet hänessä. Tieto siitä, ettei muste tapa tai ole sidonnainen hänen tekoihinsa. Se vain on, yhtä välttämättömänä kuin sydän tai keuhkotkin. Inela sulkee silmänsä. Pelon takana on tieto. Luja varmuus, joka nostattaa hänen kehoaan ylöspäin, saa hänet tuntemaan olonsa lintuakin kevyemmäksi.

Kun Korallitalon seinät ja Varisten naamiot kaartuvat jälleen hänen ylleen, hän huomaa seisovansa jälleen kovalla lattialla. Ikisyvä allas on hänen vierellään. Sen hopeareunuksille ei ole vieläkään roiskunut pisaraakaan mustetta. Inela katsoo käsiään. Ne ovat täysin valkoiset. Muste ei ole tahrannut häntä lainkaan. Tummasilmäistä naista, joka vielä hetki sitten oli merkinnyt hänelle Musteenkantajaa, ei näy enää missään. On vain Variksia hymyt kasvoillaan. He tietävät saaneensa seuraavan.

Vyyhti ymmärrystä ja tiedottomuutta kaihertaa Inelaa, kun hän astuu keskelle Varisten muodostamaa ympyrää ja näkee, kuinka heistä jokainen kumartuu hänen edessään Suurvariksen johdolla. Tervehditty olkoon Musteenkantaja.

Inela ei värähdäkään. Jokin hänessä on pysyvästi asetettu uudelle paikalle. Hän ymmärtää, mutta ei tiedä.

Ajatuksista ensimmäinen on pahin.

Hän on seuraava.