Tulisielu: luku 41

Luku 41: Niar

Tyytyväisyyttä ei lasketa hymyissä tai vapautuneissa olemuksissa. Sitä lasketaan matkalla saaduissa haavoissa ja lopussa väsyneissä jaloissa, sitä mitataan kaikella uhratulla ja ennen kaikkea loppuun asti ehjinä säilyneissä sydämissä.

Elämässä tavoitteisiin pääsee usein periaatteella matka pisteestä Ö pisteeseen A, mutta jokaista matkaa ei voida mitata lineaarisesti. Jotkut matkat kuljetaan väärässä järjestyksessä. Hypätään sivulta kolme sivulle kaksikymmentäseitsemän lukematta mitään, mitä välille on kirjoitettu.

Niar on toiminut sekä hitaasti että nopeasti. Useiden kuunkiertojen ajan hän pyöritteli, väänteli ja käänteli kaikkea mielessään, kunnes suunnitelma isolla S:llä pääsi lopulliseen muotoonsa. Toteutuksesta hän on tuskin itse vastannut. Ja vaikka hän seisookin lopussa ehjänä, tyytyväisyys ei ole automaatio. On vielä paljon korjattavaa, vielä useita asenteita käänntettävänä.

Hyvää on se, ettei Niar ole nyt ainoa, joka kykenee kuolemaan. Siivistä luopuminen on ollut hänelle suuri helpotus, sillä niiden kantaminen selässä muistutti häntä aina siitä, mitä hän ei koskaan kyennyt olemaan. Hän ei ollut eikä ole usvastasyntynyt, mutta nyt sillä ei ole merkitystä. Hän on etuasemassa usvastasyntyneihin nähden, sillä hänen isänsä loistaa nyt taivaalla.

Tunteet tulevat vasta myöhemmin. Ensimmäiset neljä kokonaista päivää ja pimeää ajankohtaa hän vain lipuu hetkestä toiseen, kiertelee Avarissa ihmetellen kaikkea sitä, joka on muuttunut. Ja myös sitä, joka on pysynyt ennallaan. Hän ei osaa neljään ensimmäiseen päivään tuntea edes voitonriemua, se evätään häneltä joka kerta, kun hän näkee jonkun usvastasyntyneen itkemässä Auringon noustessa. Ensin hän ajattelee, ettei kukaan koskaan totu Aurinkoon taivaalla. Sitten hän ajattelee, että Avarin on parempi elää uuden valon alla kuin ikuisessa pimeydessä. Sinne usvastasyntyneet olisivat kuolleet, siitä he eivät olisi voineet ammentaa energiaa elääkseen.

Vasta viidentenä auringonnousuna Niar ymmärtää, miten onnekas hän on. Hän on ainoa, joka voi täysin nauttia maailman nykyisestä tilanteesta. Itseluottamus ei ole sittenkään kuollut Kuun mukana, se löytyy yhä hänen sisältään. Kun hän astelee punaisessa metsässä kiinnittäen huomiota tuulen keveään vireeseen kasvoillaan ja vaaleissa hiuksissaan, hän ymmärtää, ettei syyllisyydessä tai epävarmuudessa ole enää mitään mieltä. Tällaista maailmaahan hän aina halusi. Uusi maailma ei ole hyvä maailma, koska hyvyyttä ja pahuutta ei ole olemassa. Ei hänelle. Mutta uusi maailma on sellainen maailma, jossa hän haluaa elää.

Punaisesta tammesta tipahtaa lehti hänen eteensä. Se ehtii pyörähtää ilmassa useaan kertaan ennen kuin tippuu maahan, muutaman metrin päähän Niarista. Se näyttää ilmassa kieppuessaan kevyeltä ja vapaalta, itsenäiseltä. Hän ei haluaisi verrata itseään punaiseen lehteen, mutta sen pyörivä liike ennen laskeutumista saa hänen sisällään jonkin liikahtamaan. Lehti ei muistuta häntä. Se muistuttaa jotakuta toista, jotakuta, joka on punaisempi kuin tammenlehti.

Zenithin ajatteleminen saa Niarin ajatukset levollisiksi. Hän on aina kuvitellut, ettei tarvitsisi rinnalleen toista olentoa täydentämään itseään, hän osaisi tehdä sen itsekin. Vasta Kuun kuollessa ja Auringon astuessa virallisesti taivaalle Niar on ymmärtänyt, ettei rakkaudessa ole hänelle kysymys siitä, että jonkun toisen tulisi täydentää hänet. Ei hänessä ole mitään täydennettävää, eikä hän tahdo täydentää ketään toista. Hänelle toiselle olennolle omistautuminen on pikemminkin kuin lahjoittamista: hän antaa tunteensa toiselle tietäen, ettei niille käy hänen omistuksessaan mitään väärää. Samalla hän saa tuntea sen kaiken itse, omassa kehossaan ja mielessään. Sydäntä ei tarvitse jakaa tai antaa toiselle, hän voi nauttia tunteistaan kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Kaiken tapahtuneen jälkeen Niar ymmärtää toimineensa epäreilusti tyttöä kohtaan. Monessa asiassa ainoastaan Zenithin tahto auttoi hänet eteenpäin, auttoi koko maailmaa eteenpäin. Niar tiesi enemmän kuin Zenith, mutta silti tyttö oli se, joka laskeutui Auringon kanssa alas rikkinäiseltä taivaalta palauttaen sille värinsä.

Zenith ei ole vielä antanut hänelle kaikkea anteeksi, eikä hänen koskaan tarvitsekaan. Zenithille kaikki muu on tärkeämpää kuin rakkaus, onhan hän juuri saanut suurimman toiveensa ulottuvilleen. Kuolevaisuudesta nauttimisen tulee olla hänen yksityinen kokemuksensa, siihen Niar ei aio puuttua. Hän antaa Zenithin kokea haavat ihollaan ja mustelmat polvissaan. Hänen omansa alkavat jo parantua, kansan viha ei kohdistu enää häneen. Hän ei ole enää kenenkään silmissä valehtelija muttei myöskään pelastaja. Niarilla ei ole mitään anteeksipyydettävää, hän on toiminut ainoastaan kuten on parhaaksi katsonut. Zenith on ainoa, jolle hän on velkaa enemmän kuin punaisessa tammessa on lehtiä.

Ja anteeksi hän on jo pyytänyt, ja aikoo pyytää yhä uudelleen niin kauan, kun se on tarpeellista. Anteeksi sitä, ettei kertonut kaikkea, anteeksi sitä, että käytti tyttöä välikätenään. Ja ennen kaikkea sitä, että antoi Zenithin kuvitella, ettei Niarilla olisi paloa häntä kohtaan. On hänellä. Hän ei vain koskaan antanut sille valtaa, sillä hänen maailmassaan kaikki oli aikanaan vain väliaikaista. Hän oli veljensä lisäksi ainoa, joka kykeni kuolemaan, mutta veljeä ei laskettu, koska hän laski itse itsensä pois kuvioista. Mutta nyt he ovat kaikki yhtä haavoittuvaisia, yhtä väliaikaisia.

Ja väliaikaisuus on hyvä. Hän on aina pitänyt ajatuksesta, ettei mitään anneta hänelle valmiiksi, hänen täytyy nähdä vaivaa voidakseen säilyttää tasapainon elämässään. Ja senkin vain väliaikaisesti. Maailma jatkuisi ilman häntäkin, ja se on kaunis, lämmittävä ajatus. Sen kanssa hän voi painaa silmänsä kiinni, istahtaa punaisen tammen alle ja vaipua hetkeksi syvään, levolliseen uneen.