Musteenkantaja: luku 25

Luku 25: Hämärän huone

Tie on mutkainen ja pohjaltaan musta. Se ainoa paikka maailmassa, jonka mustuutta ei saada lakaisemalla ja hinkkaamalla muuttumaan valkoiseksi. Acantha pitelee kaksin käsin kiinni matkalaukustaan ja miltei kompastuu mustille mukulakiville.

Becka kulkee edellä. Hänellä ei ole kantamuksia, hänen askeleensa näyttävät kevyemmiltä. Acantha on matkalla Beckan kotiin. Naiskaksikko on saapunut höyryjunalla Lucastasta Varjeen. Acantha ei ole koskaan käynyt aivan teollisuuskaupungin ytimessä asti, pelkästään laitamilla oman työnsä vuoksi. Acanthaa pelottaa hivenen astella pahamaineista mustepolkua, sillä tietää, millaisia tarinoita siitä kerrotaan kyläakkojen keskuudessa.

Mustepolku kulkee Lucastan länsiosista aivan Varjen niemenhuippuun saakka. Kerrotaan, että se syntyi ennen kuin Varis oli antanut kansalle paperin. Ensimmäinen ihminen juoksi pahuus painonaan, musta siipi perässään, muste kaikkialla ympärillään ikuisena kahleena. Kadun kivet värjäytyivät mustiksi hänen juostessaan, muste pinttyi kiinni uusiin teihin. Kansa oli kauhuissaan.

Polku kantaa edelleen merkkejä lähtemättömästä musteesta. Enää se ei pelota ihmisiä kuten se ennen pelotti, mutta Acantha itse ei mielellään astele minkään sellaisen päällä, jonka tietää musteeksi. Ikivanhat tunteet pinttyneinä hänen jalkojensa alle.

Varjessa on erilaista kuin Anfarissa tai Lucastassa. Kaupunki on selkeämpi ja terävärajaisempi kuin Lucasta. Lucastassa kaikki on kiillotettua ja täydellisyyteen pyrkivää. Elämä sykkii vain kapeimmilla kaduilla ja torilla. Varje on toisenlainen. Metalliteollisuus on havaittavissa ihmisten vaatetuksesta ja katujen asettelusta. Talot ovat selkeälinjaisia, osa vahvan kulmikkaita. Ihmiset pukeutuvat värikkäämmin ja eloisammin kuin Lucastassa.

On helppoa havaita, että räiskyväluontoinen Becka on kotoisin juuri täältä. Hänen punaisessa, hupullisessa viitassaan ja hymyilevissä silmissään erottuu Varjen erilainen, nopeampi syke. Acanthaa pelottaa, mutta hän pitää siitä. Hän uskoo voivansa tottua.

Acantha on tavannut Beckaa kahdesti sen yön jälkeen, kun Becka jäi hänen viereensä. Acantha tuntee vieläkin häpeän painolastin harteillaan, mutta on päättänyt jättää sen mielestään. Aivan kuten ulkonäkökin, häpeä roikkuu aina mukana, eikä sille voi tehdä mitään. Joskus siihen tottuu niin suuresti, ettei siihen enää kiinnitä samalla tavalla huomiota.

Acantha on opetellut antamaan osan itsestään pois. Aivan kuten ensimmäisellä kerrallakin, nytkin Acantha osaa hymyillä oikeissa kohdissa ja kuunnella, mitä Beckalla on sanottavanaan. Värikäs nainen ei ole vielä kertaakaan sanonut mitään siitä, että Acantha tappoi lapsena varislinnun. Acantha tietää, ettei se ole unohtunut. Becka on vain päättänyt antaa Acanthalle aikaa kerätä häpeänsä lasipurkkiin.

Kadut kapenevat ja viettävät ylämäkeen. Iltapäivän pilvet ovat kerääntyneet verhoksi auringon eteen. Kultareunuksiset pilvet käyskentelisivät siellä vielä pitkään. Acantha nauttii Varjesta auringottomanakin. Olisi outo ajatus kuvitella kapeat kadut ja terävät rakennukset auringonvalon alle. Varjot ja kepeä kevätilma sopivat niille paljon paremmin.

Becka ojentaa kätensä Acanthan kantamuksia kohti, kun he alkavat kohota mäkeä ylös.

”Tästä ei ole enää kauan kotiin, anna minä kannan sen”, Becka sanoo. Acantha säpsähtää ja vetää laukkua itseensä päin.

”Ei, saan sen itsekin kulkemaan.” Kukaan ei tekisi hänelle palveluksia. Hän ei ole niiden arvoinen.

Becka tuhahtaa, kiskaisee laukun nopealla otteella Acanthan kädestä ja juoksee koroillaan katua ylöspäin.

”Ota kiinni, jos haluat laukkusi takaisin!”

”Becka!”

Acantha juoksee muutaman askeleen Beckan perässä, mutta luovuttaa, kun hänen kehonsa muistuttaa tilastaan. Kaikki on aivan liian heikkoa juoksemiseen. Luut, jalat, keuhkot, sydän. Mieli. Acantha on sallinut fyysisen olemuksensa kuihtua pisteeseen, jossa sängystä ylös nouseminen saattaa saada näkökentän reunat kipinöimään.

Lopulta Becka ymmärtää tilanteen ja hiljentää. Naiset kulkevat kyljetysten mäkeä ylöspäin. Kukkulan päältä avautuu aukea, kolkko maisema. Kaupunki loppuu selkeisiin kivillä merkityihin rajoihin. Kova ja kylmä maa laskee alas kivikkoiseksi aroksi. Sumun peittämän meren, todellisuuden rajan, saattaa havaita jos katsoo aivan aukean äärirajoille.

Acanthalta pääsee hämmästynyt hengähdys. Metsän kasvatti ei ole tottunut aukeisiin, turva ei tarkoita laakeita aroja vaan taivaisiin kohoavia mäntyjä pään päällä, mätästä paljaiden varpaiden välissä.

”Kaunista, eikö vain?” Becka kysyy hymyillen. ”Tietäisitpä, miten paljon olen juoksennellut tuolla lapsena. Juoksen edelleen ukkosella kilpaa sadepisaroiden kanssa. En ole vielä koskaan hävinnyt.”

Acantha katsoo hämmentyneenä Beckaan, joka alkaa nauraa nähdessään seuralaisensa ilmeen.

”Joo, tiedän kyllä, että se on vaarallista ukkosella!”

Yhteen lauseeseen tiivistyy Beckan koko sielu. Huoleton, kepeä puhetapa ja välinpitämättömyys kaikesta ympärillä tapahtuvasta. Välinpitämättömyys on typeryyttä vain silloin, kun sitä ei olla perusteltu. Kaikki Beckassa huokuu syvempää ajattelua. Nuori nainen tietää tismalleen, mitä ajattelee ja miksi. Hän uskaltaa tehdä yleisesti vaarallisiksi miellettyjä asioita, heittäytyä hetken vietäväksi.

Acantha ei ole koskaan ajatellut pystyvänsä sellaiseen. Siksi hän katsoo Beckaa kuin tämä hehkuisi niin kirkasta valoa, ettei tähän voisi katsoa aivan suoraan. Kaksi naista eivät tunne toisiaan vielä läheskään tarpeeksi voidakseen kutsua toisiaan ystävikseen, mutta Acantha ei ole koskaan päässyt lähemmäs toista ihmistä. Pilvisen taivaan alle jättäytyvä, kolkko aro harmaana ja Becka väripilkkuna sen edessä ovat kauneimpia asioita maailmassa. Acantha aikoo kirjoittaa kauniista asioista listan, kun palaa kotiin.

”Minun kotini on täällä päin”, Becka sanoo ja kääntyy oikealle. Hän pysyttelee kaupungin rajojen sisällä ja siirtyy mustepolusta eroavaa, tavallista mukulakivikatua pitkin oikealle. Acantha seuraa perässä, vaikka hänen katseensa viipyileekin vielä arolla. Ajatus siellä tanssivasta ja juoksevasta Beckasta lämpimän kesäsateen kastelemat hiukset kasvojensa kehyksenä on lähestulkoon liian upea ajateltavaksi.

”Muutama sananen perheestäni, ennen kuin tapaat heidät”, Becka toteaa ja vaihtaa kättä, jolla kantaa Acanthan matkalaukkua. Korot kopisevat katukiviä vasten. Beckan liikkuminen näyttää käyvän niin helposti.

Acantha nyökkää. Hän ei taaskaan osaa sanoa mitään tilanteeseen sopivaa.

”Äitini pitää leipomisesta, joten hänen kasvonsa saattavat vääntyä hivenen, kun et halua maistaa hänen uusimpia keksintöjään”, Becka sanoo ja vakavoittaa kasvonsa.

Kylmä möykky löytää tiensä Acanthan sisälle. Ei ruokaa. Ei nyt. Becka on hänen kanssaan, hän ei tahdo upota kehoonsa. Täällä se ei vain käy. Ruoalla ja pelolla ei ole mitään oikeutta pilata tätä häneltä. Varjessa hänen piti olla kuplassa. Viha saisi palata vasta kotona.

”Haluatko, että kerron äidille ongelmastasi?”

”Enhän minä tunne sitä itsekään”, Acantha töksäyttää. Hän ei tahdo loukata Beckaa, mutta siten sanat vain tulevat ulos suusta. Eivät samanlaisina kuin ne ovat päässä. Siellä ne eivät kuulosta tökeröiltä lainkaan. Hänhän puhuu itselleen niin kovin paljon rumemmin.

”Kerron siis sen verran, mitä itse näen”, Becka sanoo ja sipaisee ohimennen Acanthan olkapäätä. Ele ei ole vahinko. Acantha on kiitollinen.

”Isässäni ja veljissäni ei ole mitään sen pelottavampaa kuin minussakaan. He ovat kaikki omanlaisiaan kokonaisuuksia”, Becka toteaa ja palauttaa rohkaisevan hymyn kasvoilleen. ”He ovat tosin varsin energisiä. Jos se häiritsee, voin aina käskeä heitä jättämään sinut rauhaan.”

”Entä, jos en osaakaan puhua?” Pelko äänessä on aitoa.

Becka pysähtyy. Hän laskee matkalaukun hetkeksi maahan ja kuljettaa kätensä Acanthan hartioille. Se näyttää huvittavalta, sillä Acantha on huomattavasti pitempi.

”Minun perheeni on maailman ymmärtäväisin pieni yhteisö. Heidän kanssaan ei tarvitse pelätä. Ja minä olen siellä. Voit aina pudota minuun, jos sinua alkaa pelottaa.”

Acantha uskoo hymyn kipuavan kasvoilleen. Hän ei voi olla varma, mutta toivoo sitä. Kiitos ei pääse ulos, pelko pitää sen sisällä, mutta hän onnistuu nyökkäämään. Se riittää Beckalle.

Oikealle kaartunut tie johdattaa naiset korkean, kupolikattoisen talon luo. Talo on tornimainen ja erottuu muista kuperalla katollaan. Varjessa lähes kaikki on teräväreunaista, joten korkea rakennus erottuu edukseen kattonsa muodolla.

”Tänne näin”, Becka sanoo ja ohjaa Acanthan talon lähelle. ”Se on entinen vartiotorni, siksi se näyttää niin mahtipontiselta.” Acantha ymmärtää, että Beckan kotirakennuksen täytyy olla useita satoja vuosia vanha. Vartiotorneja ei olla tarvittu moniin vuosiin, sillä levottomuudet ovat vain vähenneet ensimmäisistä vuosisadoista.

Acantha astuu sisään vanhasta puuovesta. Se narahtaa palauttaen mieleen Anfarin metsät, turvallisen mullantuoksun ja vasta kastuneet havut. Mökin, jonka ovi narahtaa joka kerralla. Oven, jonka takana odottaa isoäiti. Acantha päättää katkaista ajatusketjunsa siihen ja astella reippaasti sisälle.

Ovella Acanthaa odottaa iso, tavarantäyteinen huone. Varsinaista eteistä ole, talon rakenne ei salli monimutkaista sisusta. Acantha rakastuu inkiväärintuoksuiseen huoneeseen ensi silmäyksellä. Katosta roikkuu mausteita ja torilta ostettuja tai itse metsästettyjä kaniineja jaloistaan. Pöytiä ja lipastoja on paljon, ne tursuavat vaatteita sekä erilaisia kodintarvikkeita. Harjoja, pieniä kampoja ja puisia lusikoita. Kaikkea sekaisin. Silti kokonaisuus on yhtenäinen.

Suuri huone sisältää yhden oviaukon oletettavasti keittiöön sekä kolme ovea ja yhden käytävän. Acantha ei edes yritä ajatella, millainen pohjapiirros talolla on, jos sen katto voi olla kupoli. Hän erottaa vain elämän merkit kuluneessa kivilattiassa. Seinille on asetettu Beckan hiilipiirroksia. Ne ovat yhtä upeita kuin se, jonka Becka piirsi Acanthasta.

Acatha ei ole ehtinyt silmäillä tarpeeksi, kun aulasta kävelee lyhyt, sopusuhtainen nainen. Tällä on lyhyet ja koruttomat vaaleanruskeat hiukset. Acantha hätkähtää, kun havaitsee naisen näyttävän aivan tavalliselta. Hänellä on Beckan kapea nenä ja symmetriset kasvonpiirteet, mutta muutoin nainen on huomiota herättämätön. Acantha on katsellut tarpeeksi Beckan räiskyvää ulkonäköä hämmentyäkseen siitä, että Beckan äiti on tavanomainen ihminen. On niin helppoa unohtaa, että Beckan oma persoona ja hiustenvärjäys aiheuttavat suurimman osan värikkäästä vaikutelmasta.

”Beckie!” nainen kiljahtaa ja jättää käsissään pitämänsä neulomuksen jo ennestään tavaraa pursuavalle pöydälle. Beckan äiti juoksee tytärtään ja Acanthaa vastaan ja kaappaa kummatkin halaukseensa. Becka saa hädin tuskin pidettyä Acanthan laukusta kiinni. Acantha puolestaan on kadota sydämensä kiihtyvään sykkeeseen, kun täysin vieras ihminen ottaa hänet lämpönsä varjoon. Aivan kuten Beckakin on tehnyt.

”Beckie, Variksen nimissä, mikset kertonut että sinun ystäväsi on näin taitava!” Beckan äiti huudahtaa katsoessaan punaista viittaa tyttärensä päällä. ”Mikä kangas. En ole koskaan saanut itse moista aikaiseksi.” Vasta tässä vaiheessa Acantha muistaa, että Becka olisi koska tahansa voinut pyytää kangasta äidiltään, joka tekee niitä siinä missä Acanthakin. Hän ei ole uskaltanut kysyä motiivista kaiken sen takana.

”Ai mutta, anteeksi, missä minun käytöstapani ovat”, Beckan äiti hengähtää ja ojentaa kätensä reippaaseen tervehdykseen. ”Olen Oneila Hart, ilo tutustua. Sinä lienet Acantha? Becka on kirjoittanut sinusta kauniiseen sävyyn.”

Acantha katsoo hämmentyneenä intoa pirskahtelevaan naiseen. Hän ojentaa kätensä tälle, kun hymy käy riittävän lämpimäksi katsella. Kun Acantha astelee lähemmäs, hän havaitsee, ettei Oneilalla ole samanlaisia hopeasilmiä kuin tyttärellään. Niiden täytyy olla peruja isältä.

”Kiitos, äiti, mutta me tästä siirrymmekin minun tilaani”, Becka kiirehtii sanomaan, kun havaitsee ahdistuneen vivahteen Acanthan kirkkaissa silmissä. Hän tarttuu Acanthaa hartioista ja hymyilee äidilleen merkitsevästi. Oneila Hart nyökkää ja toteaa, että illaksi olisi jänissoppaa. Leipään ja teehen ei ole riittänyt rahaa, joten Becka saisi hakea kyläkaivolta puhdasta vettä juotavaksi.

Kolmas ovista vie Beckan huoneeseen. Oven sulkeutuessa Acantha havaitsee tilan pieneksi ja hämäräksi. Hämäryys ei hälvene Beckan laittaessa valon pöytälamppuunsa. Acanthasta on harmillista, että rahan puute estää huonetta olemasta persoonallinen. Ainoa Beckaan itseensä viittaava seikka pienessä tilassa on pieni kirjoituspöytä, jolla lojuu piirtotarvikkeita. Lattialle pöydän vieressä on palanut iso musta läikkä. Silloin Acantha ei vielä tiedä sen syntyperää.

”Oletko sinä kirjoittanut minusta äidillesi?”

”Isälle itseasiassa, mutta mikäpä estäisi äitiä lukemasta niitä, kun ne kerran minulta tulevat”, Becka sanoo ja kohauttaa naurahtaen hartioitaan. ”Pitäähän vanhempieni tietää, millaista ihmistä olen tänne raahaamassa. Vaikka olemme molemmat yli kaksikymmentä Puhdistautumista nähneitä, koen, että meidät muonittavilla ja majoittavilla vanhemmilla on oikeus tietää.”

Acantha nyökkää ja seisoo vaisuna oven edessä, kunnes Becka taputtaa sänkyä istuuduttuaan sille itsekin. Acantha istuu viereen, mutta pitää ryhtinsä jäykkänä. Vieraan paikan tuoksut ja tunnelma saavat hänen aistinsa terävöitymään. Hän ei ole koskaan ollut kauempana Anfarin metsistä, isoäidin mitasta ja vihasilmistä.

”Sanooko sinun äitisi sinua aina Beckieksi?” Acantha kysyy hiljaa ja onnistuu ottamaan hymyilevän katsekontaktin Beckaan ilman, että sydän jättää hänen rintansa.

Becka irvistää. ”Sanoo. Nimitys tulee vanhemmalta isoveljeltäni. Se on suloinen, mutta kaipaisi hieman päivitystä.”

”Missä veljesi ja isäsi ovat?”

”Töissä kaikki kolme, eivät saavu ennen huomisen auringonlaskua.”

Beckaa lämmittää Acanthan yhtäkkinen kysymysten sarja. Se on miltei enemmän kuin hän kykeni sanomaan junassa. Lämpö saa Beckan näkemään Acanthan selvästi pelokkaan ja jäykän olemuksen uskomattoman kauniina. Becka ei voi sille mitään. Hän viehättyy suuresti Acanthan sulkeutuneisuudesta, selvistä traumoista, joista jokainen hänen ruumiinosansa kuiskii.

Nopeasta mielihalusta Becka tarttuu Acanthan käteen ja kääntyy hieman tähän päin.

”Minusta on hienoa, että olet jo nyt täällä asti.”

Acantha päästää äänen, joka muistuttaa hivenen lasin räsähdystä kivilattiaa vasten. ”En olisi uskonut, että… että sen jälkeen...”

”Sen, kun vietin yöni luonasi? Olen vieläkin kiitollinen siitä.” Becka asettuu vielä hivenen lähemmäs, mutta säilyttää kunnioittavan etäisyyden. Hän ei halua Acanthan ymmärtävän itseään väärin. Vielä.

”Vaikka minä kerroin sinulle siitä variksesta”, Acantha kuiskaa. Nyt hän uskaltaa jo katsoa Beckaa silmiin. Hopeatuike ei tuomitse vieläkään. Acantha tuntee kyynelten kihoavan jälleen silmiinsä. Hän vetää kätensä irti, painaa pään polviinsa ja antaa ryhdin muuttua ahdistusta huokuvaksi sykkyräksi. Acantha painaa peukaloittensa kynnet syvälle säärien ihoon toivoen, että pinta rikkoontuisi. ”Olin väärässä, minun ei olisi pitänyt kertoa, anna anteeksi, että tulen tänne tällä tavalla vaikka olen likainen ja –”

Becka tarttuu Acanthaan jälleen. Hän vetää tämän hennot kädet omiinsa, puristaa lujasti ohuita ranteita ettei Acantha pääsisi repimään itseään. Becka tietää jo, miksi tämä tekee niin. Hän ei aio antaa Acanthalle mahdollisuutta päästä satuttamaan itseään vanhojen uskomustensa vuoksi.

”Ei ole mitään hätää, minä haluan, että olet siinä. Olet kaunis, muistatko? Kaunis”, Becka kuiskailee ja antaa Acanthan hajota käsiinsä. Sykkyrä pysyy vielä, Acantha ei saa kehoaan rauhoittumaan. Kyyneliä valuu valtoimenaan, puhe ei enää suostu tulemaan ulos. Acantha vain pudistaa päätään hysteerisesti ja itkee.

”Acantha, kuuntele minua. Puhtaudella ei ole merkitystä.”

Acanthasta pääsee eläimellinen, korkea ääni.

”Katso minuun. Olenko minä sinusta puhdas?”

Acantha ei noteeraa sanoja ulkoisesti, mutta Becka tietää niiden menevän perille.

”Minä en ole millään tavalla puhtauden määritelmän mukainen. En edes usko puhtauteen sellaisena kuin Varikset sen määrittävät. Ja silti sinä haluat olla siinä. Et pakene minua.” Beckan ääni on valo keskellä sumua. Naru, jota pitkin kavuta ylös kaivon pohjalta takaisin ihmisyyteen.

”Vanhempani olivat Variksia, he...”

Becka irrottaa toisen kätensä silittääkseen Acanthan päätä.

”Minä tiesin kyllä.”

Kun Acantha ei käy enää itsensä kimppuun, Becka uskaltaa irrottaa toisenkin kätensä. Sitten hän vetää toisen naisen hiljaa syliinsä, pitää tätä lähellä kunnes tärinä muuttuu tasaiseksi sydämen rummutukseksi Beckan omaa vasten.

”Ole rauhassa, sinulla ei ole hätää”, Becka kuiskaa ja painaa päänsä Acanthan otsaa vasten. Hän on niin lähellä kuin mahdollista. Acantha on hajonnut juuri tavalla, joka sallii läheisyyttä. Tällä kertaa. ”Sitten, kun sinä kykenet, minä haluaisin näyttää sinulle erään todella kauniin paikan.”

Acantha kohottaa itkuiset kasvonsa ja nyökkää. Hänen kasvonsa ovat aivan Beckan kasvojen edessä, eikä hän vedä omiaan pois. Hän ei olisi koskaan voinut kuvitella pitävänsä kuvottavan ruhonsa niin lähellä toista.

Uteliaisuus voittaa pelon. Toivon viattomin kipinä. Acantha nousee hitaasti Beckan sylistä, sukii hiukset korviensa taakse ja nousee ylös. Hän astelee laukulleen, avaa vanhan ja oikkuilevan lukon ja etsii kankaisen nenäliinan. Acantha alkaa kuivata silmiään. Kasvot punoittavat ja silmät tuntuvat erillisiltä osilta. Aivan kuin ne eivät kuuluisi hänen kasvoilleen ollenkaan, niin raskailta ja epämääräisiltä ne tuntuvat päästettyään nesteitä ulos.

”Anteeksi”, Acantha sanoo jo hivenen kuuluvammin. Beckakin nousee sängyltä ja suo hennon hymyn Acanthalle.

”Ei ole mitään syytä pyytää anteeksi.”

”Mitä minä puhuin? Huuleni vain… ne päästivät jotakin ulos. Mitä minä sanoin sinulle? En kai loukannut sinua?” Acanthan katse kiiltää huolesta. Becka saa pudistaa sille päätään, peittää huolen aurinkohymyynsä.

”Sanoit itseäsi likaiseksi ja mainitsit, että vanhempasi olivat Variksia”, Becka ilmoittaa saaden Acanthan äännähtämään kuin häneen sattuisi.

”Tietenkin”, Acantha huoahtaa. ”Koska sinä puhuit siitä, etten pakene sinua vaikket usko Varisten määritelmiin. Mutta ymmärräthän, miksi minä en voi olla uskomatta? Vanhempani kuuluivat heihin. Heidät on esitetty minulle esikuvina.”

Becka nyökkää. Hänen silmänsä ymmärtävät.

Sitten Becka kävelee huoneen toiselle puolelle ja vie käden ovennupille.

”Ongelma onkin siinä, ettet ole juuri saanut nähdä maailmaa toisesta perspektiivistä”, Becka sanoo ja katsoo vuoroin ovennuppia ja Acanthaa. ”Menisimmekö käymään eräässä paikassa?”

Acantha nyökkää ja kävelee ovelle. Hän joutuu kyyristymään, ettei lyö päätään Beckan huoneen puukattoon. Lyhyemmälle Beckalle katto ei ole koskaan ollut mikään ongelma.

Pelolla on uskomaton kyky unohtua kosketuksen myötä. Toisen ihmisen käden lämpö saa sen vetäytymään kauemmas. Ovea se ei sulje, se jää katsomaan. Mutta se pysyy hiljaa, ja joskus sekin riittää rauhoittumiseen. Tieto siitä, että pelko pysyy hetken taaempana. Oven voisi sulkea koska tahansa lopullisesti. Se ei ole pelko, joka hallitsee.

Acantha antaa Beckan pitää kädestään kiinni, kun tämä lähtee kuljettamaan häntä portaita ylös. Samat portaat tekevät Beckan huoneen katosta vinon. Aluksi he saapuvat toiseen kerrokseen, joka on hiljaisuuden ja erilaisten työkalujen peitossa. Sitten he kulkevat uudesta oviaukosta toisiin portaisiin. Kiertyviin ja valkoisiin. Acantha ymmärtää Beckan vievän häntä talon torniin.

Kun Beckan käsi irtoaa tämän ottaessa juoksuaskelia, Acantha ymmärtää, että ovi on yhä auki. Pelko voisi luikahtaa takaisin paikalleen. Se ei tee niin. Acantha itse käskee sen olemaan hiljaa ottaessaan nopeampia askelia. Jokainen porras on liikaa hänen heikolle keholleen, mutta keho kyllä kestää, jos mielikin. Mieltä on venytetty jokaiseen suuntaan, viilletty kylmällä lasilla. Nyt Acantha pakottaa sen kestämään. Portaat eivät tappaisi häntä. Niiden päässä häntä odottaisi Becka.

Acantha saa portaat kiivettyä ylös ja päätyy pyöreään, kiviseen huoneeseen, joka on maalattu valkoiseksi. Acantha aistii, ettei Becka nauti huoneen väristä. He eivät ole täällä sen vuoksi. Beckan kasvoilla on kujeileva ilme, tämän täytyy ajatella jotakin sellaista, jota Acantha ei voi vielä ennakoida. Acanthan keho on väsynyt portaiden kulkemisesta, joten hän vain kallistaa päätään kysyäkseen.

Huoneessa ei ole tavaroita, se on porrasaukkoa lukuun ottamatta pelkästään seesteisen valkoinen. Ikkunoita on paljon, ne kiertävät huonetta joka puolelta. Niiden yläpuolella on yläs kaartuva kupolikatto. Acantha henkäisee kohottaessaan päätään sen puoleen. Kattoon on maalattu selvästikin vuosisatoja sitten valkoisen variksen ääriviivat. Suuret siivet, jotka kaartuvat Athalan ylle. Musteenkantajaa tai ihmisiä ei näy. Pelkästään Varis ja koukeroisia ympyräkuvioita.

”Se on kaunis”, Acantha hengähtää.

”On, mutta tiedän jotain kauniimpaa. Tule”, Becka sanoo ja ryhtyy sormeilemaan yhden ikkunan karmeja. Acantha ei näe, mitä Becka ottaa pois. Pian nopeat sormet ovat napanneet pienen metalliosan irti ja heittäneet sen kovalle lattialle. Becka vetää ikkunan auki. Viileä kevättuuli pääsee puhaltamaan sisälle. Beckan punaiset suortuvat leikkivät hänen kasvojaan vasten, hän naurahtaa ja työntää hiuksia pois kasvoiltaan.

”Et kai sinä...” Acantha saa suustaan.

”Tule, minä näytän.”

”En tule katolle.”

Becka huokaisee ja ojentaa kätensä. ”Maailma pitää nähdä monesta erinäkökulmasta voidakseen tietää, millainen se on. Älä jää pelkoosi. Tule.”

Acantha sulkee silmänsä vain muutamaksi sekunniksi. Hän kuvittelee mieleensä suljetun huoneen vailla kuusien tuoksua, puron liplatusta ja sammalmättäitä. Yksikään lintu ei laulaisi siellä. Siellä on hämärää, ja hämärän keskellä ovi. Se on auki. Pelko kihertää nurkassa. Acantha itkisi, jos pelko olisi ruma. Ei se ole. Pelolla on pitkät raajat, joilla tarrata kiinni, mutta ruma se ei ole. Acantha ei kuitenkaan voi antaa sen ulkonäön hämätä itseään. Hän tarttuu oveen ja alkaa työntää sitä vastaan. Pelko pusertaa kaikin voimin takaisin, vastustaa koko voimakkaalla ruumiillaan Acanthaa. Se ei halua tulla unohdetuksi.

”Et pärjää ilman minua. Hän ei korvaa sitä maailmaa, jonka olen sinulle antanut”, pelko sihisee ja työntää ovea niin lujaa, että sen kynnet tulevat läpi ovesta. Ovi tuntuu Acanthan käsiä vasten ohuelta kuin paperi, mutta silti raskaalta, läpäisemättömältä. Vain pelolla on kyky päästä hänen suojamuurinsa läpi.

”Älä”, Acantha kuiskaa, vaikka uskoo ettei tavuja ole enää jäljellä hänen kamppailusta väsyneessä ruumiissaan. Ovi ei vain mene kiinni. Pelko pitää kiinni liian lujaa.

”Älä? Niinkö sinä sanot luojallesi?” Pelolla on ruma nauru. Kuin raastinpaperi, joka viiltelee korvia. ”Sinä et ole mitään ilman minua! Et voi tehdä mitään. Ajattele vanhempiasi, jotka kuolivat. Ajattele sinua hoitanutta isoäitiäsi.”

Acantha työntää ovea lujempaa. Hänen kehonsa on kuin tulessa, mutta hetkessä hän ymmärtää, että tämän vuoksi hän voisi antaa itsensä palaa. Tuhka maassa kertoisi kaikille enemmän kuin keho, joka ei olisi koskaan yrittänyt. Ovi naksahtaa kiinni, pelko sähähtelee ja karjuu. Ovi suojaa. Acantha ei enää erota huudosta muuta kuin epämääräisiä äänteitä. Niillä ei ole enää voimaa hänen ylitseen.

Acantha avaa silmänsä ja tarttuu Beckaa kädestä. Kamppailu pelkoa vastaan tuntuu jättäneen fyysiset jälkensä häneen, mutta hän saa otettua uusia askelia. Becka kipuaa ikkunalaudalle ja asettaa jalkansa tyhjään ilmaan. Sitten jalka löytää paikan. Acantha näkee, kuinka punaiset hiukset katoavat ulkoilmaan.

Kun Acantha saa itsensä ikkunalaudalle, hän havaitsee Beckan siirtyneen tikapuita ylemmäs. Kupolikatolle pääsee kiipeämään. Jalansijaa saa vain kattoa myötäilevistä tikkaista. Muualla on vaarallista, pyöreään kattoon ei saa kunnollista otetta.

”Pidä kiinni tikkaista”, Acantha kuulee Beckan huutavan ylempää. Acantha ei näe muuta kuin alemman, harjaksisen kattotason ja kovan kadun sen vierellä. He ovat korkeammalla kuin muut katot. Acanthaa alkaa huimata. Hän kääntää katseensa Beckaan ja tarttuu molemmin käsin tikkaisiin yllään. Acantha joutuu ottamaan useita haparoivia askelia saadakseen jalansijaa, roikkumaan pelkkien käsien varassa ennen kuin kykenee saamaan jalkansa tikkaille. Hän ei ole koskaan aikaisemmin poistunut maanpinnan tasolta, ei kurottanut sinne, minne ihmisen ei pidä yksin yrittää. Taivas on Variksen aluetta.

Nyt Acantha joutuu kohtaamaan väistämättömän. Pelko ei tunnu enää miltään. Hän on niin korkealla, että kevättuuli on ainoa hänen tuntemansa kieli, sen kevyt kuiskaus yksi oikea totuus. Hän on vuosia pelännyt turhaan. Vesi ei ole täällä parantamassa hänen likaista sieluaan, pesämässä puhtaaksi likaantunutta hameenhelmaan. Hänen ei tarvitse myöskään hukuttautua mudan peittoon, tuntea kylmää muistutusta kaikkialla ruumiissaan. Tuuli tuo mukanaan uuden vapauden.

Becka istuu pyöreällä katolla ilman tikkaiden tukea. Hän ei pidä kiinni mistään muusta kuin turvattomasta tasosta allaan. Acanthaa hirvittää muutaman sekunnin ajan, mutta sitten hän huomaa katsoa ympärilleen. Sanoja kaikelle sille ei ole olemassa.

Taivaanranta haipuu usvan aaltoon, aurinko hymyilee repeilleen pilvipeiton takaa. Arolla paistaa aurinko, kivikkoiset läikät erottuvat luonnon monimuotoisesta taulusta. Toisella puolella kaupunki levittäytyy terävine kattoineen silmien alapuolelle. Maailma pienenee, mutta samalla levenee. Se tuntuu jatkuvan toisella puolella loputtomiin, talojen ja katujen mukana uusiin reitteihin. Korkealta näkee kaiken. Ja toisin kuin luulisi, pieni ei merkitsekään mitätöntä. Vaikka kaikki onkin alapuolella, merkitykset kuroutuvat uusiksi, vahvemmiksi kokonaisuuksiksi. Uusi maisema ei ole kaunis siksi, että se on katsojan alapuolella ja täten pienempi. Se on kaunis, koska se on olemassa. Koska sen näkee eri kulmasta – kulmasta, joka ei ole pelkkä korkein kohta katosta.

Acantha kohtaa Beckan katseen ja ymmärtää, mitä uusi perspektiivi tarkoittaa. Ei vanhasta irrottamista, vaan sen näkemistä osana kaikkea muuta. Acanthan ajatusmaailma on vain yksi terävä katonharja kymmenten, satojen muiden joukossa. Miten voisi olla yksi totuus, jos ihmisiä syntyy jatkuvasti lisää? Uusia, haarautuvia ja elämän vaiheissa uudelleen jäsentyviä ajatusmaailmoja on tuhansia.

Puhtautta ei ole olemassa tuulen tuiverruksessa korvia vasten, korvan takaa pakenevissa hiuksissa ja rosoreunausissa pilvissä. Acantha vetää syvään ilmaa henkeensä, antaa sen kulkea sisällään ja törmäillä tunkkaisiin ajatuksiin. Kaikki täytyy uudistaa, nurkat puhdistaa hämähäkinseiteistä.

Acantha avaa hämärän huoneen oven uudelleen. Pelko kyyhöttää sen takana edelleen. Sen terävät kynnet eivät enää aiheuta Acanthassa mitään, vaikka pelko onkin säilyttänyt kokonsa ja vahvuutensa. Se ei kuitenkaan tee hänelle mitään. Sen ei tarvitse.