Luku 32: Roskalintu
Maailma loppuu sumun piirtämään
rajaan, optiseen harhaan jalansijasta siinä, mihin maa loppuu ja
mistä meri alkaa. Loputon, maailman kiertävä meri ja sumu sen yllä
kertoakseen ihmisille, minne heidän ei ole tarpeen astella. Vesi
nielisi tahdon, sumu kadottaisi suunnan. Kaikki maailmassa on jo
annettu valmiiksi.
Varje näyttää pienemmältä
alhaalta katsottuna. Valkeat harjakatot jäävät kukkulan taa, vain
korkeimmat talot reunalla kohottavat kattonsa nähtäväksi. Aroalue
on jäänyt kivikkoiseksi ja autioksi. Ihminen on antanut luonnon
jäädä koskemattomaksi alueelta, joka on aivan liian lähellä
sumua ja merta.
Acanthan jalat pettävät koska
tahansa. Hän juoksee päättömästi aroa pitkin ja nauraa, kun
Becka juoksee hänen edellään. Helinä tarttuu Acanthaankin. Beckan
estottomassa olemuksessa on kaikki, mistä hänen pelokas sielunsa
saa ravintoaan.
Taivas kaareutuu himmenevänä ja
suunnattoman suurena naisten ylle. Lähes uhkaavana. Acantha on aina
tuntenut olonsa turvallisemmaksi metsän suojissa, mutta avoin tila
esittäytyy nyt ensi kertaa mahdollisuutena. Beckan nauru tekee
korkeat, terävät kivet suojeleviksi, lintujen yön tieltä
kaikkoavan laulun kehtolauluksi.
Becka viittoo Acanthaa seuraamaan
pitemmälle. Suuret kivet muodostavat eräänlaisen asetelman, jonka
ohi Becka on juossut ja heiluttaa Acanthaa mukaansa. Acantha tietää,
että kiviasetelman jälkeen seuraa meren reuna ja loppu sille
todellisuudelle, jonka sisällä on turvallisinta pysytellä.
Acantha juoksee Beckan kiinni ja
pysähtyy katsomaan suuria kiviä. Niistä huokuu vuosisatoja vanhaa
kunnioitusta. Kauan sitten eläneiden ihmisten menneet rukoukset
saattaisivat kaikua edelleen niiden tummasta pinnasta, jos
herkistäisi sydämensä niille.
”Tiesitkö, että näitä käytettiin
ennen rituaalikivinä?” Becka kysyy Acanthan saavuttaessa hänet.
Acantha pudistaa päätään.
”Ensimmäisten
Musteviittojen kerrottiin kokoontuvan täällä. Kivet avasivat
heille yhteyden Alkuvarikseen.”
Acantha sävähtää. ”Kannattaako
täällä olla, jos kivet yhdistetään… heihin?” Musteviittojen
nimen sanominen ääneen on Acanthalle vaikeampaa kuin hän olisi
uskonut. Kyse ei ole uskosta, vaan pelkästä alkukantaisesta
pelosta, joka ei salli Acanthan ajatella mustetta arvostavassa
mielessä. Musteviittojen agenda tuntuu täysin mahdottomalta
Acanthalle, joka on käyttänyt koko elämänsä tullakseen
puhtaaksi.
Becka nauraa jälleen. Tällä kertaa
nauru kuolee nopeammin kuin aikaisemmin. Se ei jää kiertämään
kehää kiviin. Beckan ilme synkkenee, katse hakeutuu maahan. Kuivaan
ruohoon, sateettomaan maahan. Kiintopistettä ei ole.
”Minä toin sinut näin kauas
ihmisistä vain kertoakseni sinulle eräästä asiasta”, Becka
huokaa. ”En olisi kertonut vielä, mutta olosuhteet taitavat
pakottaa minut siihen. Sitä paitsi äitini aloitti jo sivuamaan
siitä.”
Acantha muistaa Beckan jäätyneen
olemuksen Oneila Hartin puhuessa perheen menetetystä omaisuudesta ja
suuresta talosta Lucastassa. Minkään muun keskustelun äärellä
Becka ei ole koskaan näyttänyt yhtä elottomalta. Acantha oli
siihen asti kuvitellut, että Becka on aurinko ihmisruumiissa. Se,
että Becka osaa tuntea myös syvää häpeää ja jotakin, jota
Acantha ei tunnista, tekee tästä vielä inhimillisemmän.
Rakastettavamman.
Kivet jäävät taakse, jalat
kuljettavat naiset rantaan. Maa katoaa sumuun, haalean veden saattaa
erottaa tyynenä ja liikkumattomana sen takaa. Becka kävelee
reunalle, istuutuu ja tapailee varpaillaan vettä. Acantha jähmettyy.
Hän ei ole koskaan käynyt näin lähellä maailman kauan sitten
piirrettyjä rajoja.
”Minä kuulun ryhmään, joka
muistuttaa sinun mielestäsi varmasti hyvin paljon Musteviittoja”,
Becka sanoo huljuttaen jalkojaan usvaisessa vedessä. Se käy häneltä
niin helposti. Sanat eivät kuitenkaan tipahtele huulilta yhtä
vaivattomasti.
Acantha astelee lähemmäs, istuutuu
Beckan rinnalle koskettamatta vettä. Hän ei uskalla arvata, onko se
kylmää vai ei. Se ei koskaan jäädy talveksi. Se ei ole samalla
tavalla luonnonoloista riippuvaista.
Acantha kuljettaa kätensä varovasti
Beckan punaisiin hiuksiin ja pyörittää kiekuran etusormensa
ympärille. Becka ei pakene kosketusta. Acantha ei ole koskaan
lähestynyt toista ihmistä samalla tavalla. Hetki on intiimimpi kuin
heidän vain päiviä sitten koskettaneet huulensa.
”Me olemme ryhmä ihmisiä, jotka
tahdomme maailman täyteen värejä”, Becka jatkaa kääntämättä
katsettaan usvaisesta vedestä. Jalka piirtää renkaita tyyneen
pintaan.
”Mitä se tarkoittaa käytännössä?”
”Isoja muutoksia”, Becka sanoo ja
kääntää päätään Acanthaan päin. Acantha vie kätensä pois
ja kohtaa hopeasilmien tuikkeettoman katseen. ”Olen koko ikäni
tahtonut Varisten raastavan esiin joka ikisen totuuden, joka on
vuosien myötä pimitetty.”
Yhtäkkinen ymmärrys hiipuu hitaasti
pois kuten Beckan varpaallaan piirtämät renkaat tyynellä veden
pinnalla. Acantha ei ole koskaan kuullutkaan siitä, mitä Becka
nostaa esille. Se tuntuu ajatuksena lähes absurdilta.
”Sitäkö sinä tarkoitit sillä,
että maailmassa on useita asioita nähtäväksi?”
Naurahdus. Kevyt, mutta ei huoleton.
”Sitäkin, kyllä. Mutta silloin en puhunut siitä, mitä nyt
ajattelen. Silloin puhuin lähes pelkästään sinusta.”
Acanthasta on edelleen mahdotonta,
että joku ajattelisi häntä niin paljon. Kirkastaisi ajatuksensa
sumun keskeltä hänen puoleensa.
”Tahdon puhua siitäkin, mutta sen
aika ei ole nyt. Tällä hetkellä tahdon tehdä sinut tietoiseksi
siitä, millaiseen elämään sinut on vedetty mukaan. Et välttämättä
tule pitämään siitä.” Beckan sanat putoavat hiljaisena
odottavaan mereen. Acantha kuuntelee.
Ilta ehtii taipua yöhön ja kadottaa
värinsä. Sanoja seuraa riveissä, kun edelliset vuodet revitään
käärön lailla auki. Mustepisarat valutetaan pois, mutta ei samalla
tavalla kuin Puhdistautumisessa. Becka avaa itsensä täysin
paljaaksi, kertoo niistäkin yksityiskohdista, joita ei yleensä anna
toisille. Hän kertoo tyytymättömyydestään maan tilanteeseen.
Musteenkantajasta, Varisten valkaisusta, mykästä parantajasta.
Mustaihoisiksi syntyvistä ihmisistä, jotka piilotetaan maailmalta.
Pelosta. Musteviittojen hyökkäyksistä ja siitä, miten Linnut ovat
eläneet vuosia pelossa voimatta tehdä mitään suurta, koska heidät
yhdistettäisiin Musteviittoihin.
Becka korostaa Lintujen ja
Musteviittojen eroa. Lintuja on samaan tapaan kaikkialla, mutta
heidän toimintansa on vähäisempää. Yksikään Lintu ei ole
koskaan satuttanut valkoisuuteen verhoutuneita, kieroutuneita
ihmisiä. Becka ei halua tappaa ketään. Hän ei halua tunnustaa
yhtäkään jumalaa omakseen ennen kuin ymmärtää, millaisia
ajatuksia niiden takana on. Valkoisen Variksen nimessä tehdään
liian paljon näkymätöntä pahaa, Alkuvariksen nimessä liian
näkyvää. Kuilu niiden välillä on väritön ja vuosituhansia
syvä.
Värejen etsimisellä tarkoitetaan
elämää ilman pakkoa. Ei enää Puhdistautumisia, ei mustetta
kääröissä. Uudet Musteenkantajat ovat vain erilaisia, muita
musteettomampia ihmisiä, joita ei tarvitse nimetä liian raskaaseen
tehtävään.
Acantha kuuntelee sanomatta sanaakaan.
Hän ei osoita millään tavalla mielipidettään Beckan paljastamiin
asioihin. Hän ei sano mitään punaiseen edes tunnusväriin, vaikka
ymmärtää nyt Beckan punaisen viitan ja hiuksien symbolin. Ajatus
siitä, että Becka tutustui Acanthaan vain Lintujen vuoksi, tuntuu
pelottavan suurelta. Alusta alkaen Beckan sydän on kuulunut
toisaalle.
Beckan kuvailema maailma kuulostaa
Acanthan korviin pelottavalta. Hän on elänyt puhtaus ainoana
tavoitteenaan, likaisuus leimana otsassaan. Beckan mainitsema
valkaisu ei tarkoita hänen korvilleen mitään. Hän ei osaa
yhdistää sitä vanhempiinsa, jotka olivat Variksia. Jos Acantha
ymmärtäisi, etteivät hänen esikuvansa, hirttoköytensä kevyellä
kaulalla mahdollisesti olleetkaan luonnollisen puhtaita, hänen
maailmansa ei välttämättä tulisi koskaan ehjäksi. Se palaisi
loppuun.
Yhden pimenevän yön aikana ei voi
sanoa kaikkea. Renkaita piirtyy veden pintaan lisää, Becka vetää
jalkansa ylös ja kuivaa niitä ruohoon. Acantha arvostaa Beckan
rehellisyyttä, mutta ei millään osaa kuvitella maailmaa, joka ei
olisi joko musta tai valkoinen. Ei ole punaista. On olemassa vain
valkoista, ja sen varjossa mustaa, jonka olemassaolon Varikset
pyrkivät kitkemään. Miksi siinä olisi mitään väärää?
Tieto Musteenkantajastakaan ei tunnu
miltään. Acanthan mieli ei osaa sisäistää niin suurta
tietomäärää hetkessä. Hän jää vain tuijottamaan pimenevää
merta ja sen yllä tanssivaa sumua. Yötä vasten sumu näyttää
entistä ahdistavammalta.
”Minkä linnun nimeä sinä kannat?”
”Punarinnan”, Becka naurahtaa
ensimmäistä kertaa aidosti. Acantha yhdistää nimen oitis. Ei
siksi, että Becka on kauttaaltaan punainen. Beckan nauru on kuin
puro, punarinnan luritus, joka tuo kevään mukaanaan.
”Tiedätkö, Acantha, minä näin
alussa asti sinussa potentiaalia.”
”Minussa? Potentiaalia Linnuksi?
Becka, minä olen täysin...” Sanat eivät tule ulos. Niitä ei
ole. Diagnooseja ei ole paperilla. Acantha on vain sotku.
”Näen katkeruuden sinussa. Se
kuollut varislintu, kun olit pieni, muistatko?” Becka inhoaa sen
esiin vetämistä. On pakko. ”Se, mitä silloin ajattelit, on sinun
potentiaalisi.”
Itku nousee kuin sappineste suuhun,
purkautuu rääkäisynä ja kyynelinä. Beckan hopeasilmät
laajenevat, kun hän havahtuu Acanthan voimakkaaseen reaktioon.
”Viha? Katkeruus? Siinäkö sinä…
sekö on minun...”
Sanat ovat pelkkää kivun sävyttämää
huutoa. Becka ei ole osannut kuvitella, että Acantha huutaisi
koskaan sellaisella tavalla. Hän on nähnyt tämän räjähtävän
käsiin monesti, mutta ei vielä kertaakaan tavalla, joka tuntuu
Beckan luissa asti. Hänen perustuksensa vapisevat Acanthan kivun
edessä.
Acanthan koko fyysinen olemus muuttuu.
Tämä painaa kädet vasten solisluita ja repii, heiluttaa päätään
kuin kuolinkoristuksiaan saava eläin. Huudahdukset kaikuvat
rääkättyä kehoa vasten, hartiat tärisevät ja suu on vääntynyt
epäinhimilliseen irvistykseen.
Becka ei saata tehdä mitään. Jos
hän koskee, se on väärin. Jos hän puhuu, se saattaa murtaa
Acanthan hennon sielun. On pakko vain odottaa huudon loppuvan. Yö ja
usvainen meri hukuttavat Acanthan vaimenevat kiljahdukset, kunnes
tämä vain huohottaa paikallaan. Kynnet ovat yhä omaan ihoon
tarrautuneet, silmät poissa todellisesta maailmasta.
”Kivussako sinä näet minun
potentiaalini?” Acantha kysyy kääntäen suuret silmänsä
Beckaan. Beckaa hirvittää ymmärtää, että Acantha ei ole
maaninen. Tämä ei ole paniikkikohtaus. Acantha on vihainen.
Vihainen ja suunnattoman surullinen, sen kertovat Beckalle tämän
suuret silmät, jotka ovat kuin pohjattomat lammet.
Becka ei voi kieltää Acanthan
sanoja. Syvissä ranteen haavoissa, vuosia kestäneessä vihassa
Becka näkee Acanthan täydellisen potentiaalin. Täysin rikottu
sielu on otollinen muuttuakseen joksikin kauniimmaksi. Beckaa
oksettaa oma itsekkyytensä. Hän on viehättynyt Acanthan
mukailtavuudesta ja aikoo käyttää kaikki keinot saadakseen vihasta
täyttyneen nuoren naisen puolelleen. Se on hirvittävän itsekästä,
ja saa Beckan voimaan pahoin. Hän pitää mielensä kovana.
”Sinun vihasi ei oikeasti kohdistu
itseesi”, Becka kokeilee. Acanthan ilme on katkera. Becka on osunut
oikeaan.
”Siihen varikseen kiteytyi niin
paljon. En vain… en vain voi sanoa kaikkea sitä ääneen.”
”Yritä. Sinussa on paljon tunteita,
joita et ole oikeuttanut itsellesi.” Kaikki se huuto ei lähde
tyhjästä.
”Varikset ovat pelkkiä
roskalintuja”, Acantha kuiskaa vieden käden suulleen. Hän vetää
syvään henkeä ja jatkaa. ”Ne elävät muiden siivellä. Kansa
palvoo maata niiden mustien jalkojen alla. Joskus mietin, onko
Valkoinen Varis samanlainen. Tahtooko sekin vain viedä madon toisen
suusta ja lentää tyytyväisenä taivaankannen halki tietämättä
musteesta mitään.”
Acanthan silmät rävähtävät
uudelleen levälleen sanan muste kohdalla. Hän katsoo
automaattisesti hetkeksi käsiään, mutta entiset haavat
muistuttavat tekojen vääryydestä. Hän ei etsi lähistöltä
kiveä, jolla repiä käsiään auki.
”Mustetta minä vihaan kaikkein
eniten”, Acantha sihisee. Nyt viha alkaa jo näkyä äänestä.
Becka katsoo häkeltyneenä Acanthan sekunneissa tapahtuvaa muutosta.
Tämä päästää vihdoin irti. ”Ja isoäitiä. Ja vanhempiani. He
tekivät minusta tällaisen. En pelkäisi itseäni, ihmisiä,
lintuja, variksia, jumalaa, joka ikistä asiaa paperitaivaan alla,
jos isoäiti ei olisi aina verrannut minua vanhempiini.”
Acantha vetää syvään henkeä. ”En
ollut täydellinen lapsi heille, elämälle, Valkoiselle Varikselle
enkä kenellekään. Jos ensimmäinen asia, jonka opin, oli se, etten
ollut riittävästi, miten minusta olisi voinut kasvaa mitään
muuta? Miten olisin voinut oppia nielemään jokaisen lihanpalan, jos
minua osoiteltiin ja mittanauha kiristettiin ruumiini ympärille
viikoittain? Mustetta oli aina liikaa. Siksi isoäiti sitä nimitti.
Mutta ei pelkkä musta neste voi tehdä pahaksi. Ei se voi…”
Syvät lammet ovat tosiaan
pohjattomat. Acanthan katseesta ei puutu tunteita, mutta silmien
pohjaton suru tuntuu pahalta katsoa. Becka ei uskalla kääntyä.
Sumuinen meri saa todistaa kaikkea paitsi sitä, että Becka lähtisi.
Hän ei enää aio tehdä niin. Acanthan silmissä on koti, illan
viimeinen henkäys ennen tummaa, samettista unta.
”En minä voi olla paha vain siksi,
että olen aina yrittänyt parhaani vääryydestäni huolimatta”,
Acantha sanoo vapisten kauttaaltaan. ”En suostu uskomaan, että
joku todella tahtoi tällaisen elämän minun varalleni. Ymmärrän
oman vääryyteni, mutta miten sen kanssa voi elää tuntien samalla
vihaa jokaista sellaista kohtaan, joka teki minusta tällaisen?
Voinko todella syyttää jotakuta, vai olinko alusta asti
virheellinen? Tiedän, miltä tämä kuulostaan. Enhän minä hädin
tuskin osaa puhuakaan. Säpsähdän, kun minuun kosketaan.”
Lammet valuvat puroina poskille. ”Minä
en vain jaksa enää uskoa, että olen ansainnut kaiken tämän. Ei
tätä voitu tarkoittaa näin. En jaksa enää vihata tietämättä
vihani todellista kohdetta.” Acantha vie kätensä Beckan
kasvoille, koskettaa niitä kuin puhtainta ja kauneinta olentoa
maailmassa. Hän ei ole unohtanut mitään, mitä on Beckalta saanut
illan aikana kuulla.
”Minä pelkään niin järkyttävän
paljon. Sitä tämä on. En uskalla elää.”
Acantha vie huulensa varovasti Beckan
omille täristen ja peläten, että Becka vetäytyy pois. Jos niin
kävisi, kaikki valuisi tyyneen ja hiljaiseen mereen.
Becka kuitenkin vastaa suudelmaan.
Auki revittynä Acantha on hänelle parempaa huumaa kuin maailma,
uudet kokemukset ja aron tuuli korvissa. Kauneus on aitoa vasta, kun
sen repii irti rinnasta ja katsoo sitä sellaisena kuin se on.
Aitona, riekaleisena.
Suudelma ei ole pitkä, mutta sitäkin
tunteikkaampi. Tuhannet ajatukset välittyvät vahvasta
kosketuksesta. Acantha vetäytyy yhä kauttaaltaan täristen
kosketuksen lämmöstä. Ilme hänen kasvoillaan ei ole suoranaisesti
hymy. Se on hyvin varma, tietävä ilme.
”En voi antaa enää yhden käärön
määrittää sitä, mitä olen”, Acantha sanoo hiljaa pitäen
itsensä aivan Beckan lähellä. ”En tule koskaan olemaan täysin
puhdas, mutta jos haluat, minä uskon kykeneväni muuhunkin.”
Huudon jäänteet tanssivat voimakkailla, mutta silti haurailla
kasvoilla. Tällaisena Acantha kykenisi taltuttamaan tuulen,
puhaltamaan usvan pois. Muuttamaan mustan valkoiseksi.
”Kiitos, Acantha”, Becka sanoo
tiedostaen, ettei Acantha ole varmasti koskaan myöntänyt äsken
sanomaansa ääneen. Sen näkee hänestä. Hän vapisee tahdosta ja
pelosta. Tunteet kamppailevat hänen hennossa kehossaan. Hän ei ole
koskaan myöntänyt sitä, jonka jokainen joutuu myöntämään
joskus itselleen. Ettei puhtaaksi yksinkertaisesti voi tulla.
Becka tietää hetken oikeaksi. Vielä,
kun voimakas aura säteilee hänen edessään istuvasta Acanthasta,
hänen on tunnustettava vielä viimeinen seikka. Se, josta hän puhuu
vain omilleen. Hiillostunut käärö piirongin laatikossa.
”Itseasiassa, käärö ei taida
määrittää lainkaan sitä, mitä me olemme”, Becka sanoo. Hän
huomaa pelon vireen tarttuvan omaankin ääneensä. Se ei tartu
Acanhasta. Kevyt iltatuuli sen hänelle kuiskaa. ”Minä olen
polttanut oman kääröni.”
Becka ei saa vastaukseksi uutta huudon
aaltoa tai kyyneliä. Acanthan kasvot ovat täysin rauhalliset. Ohuet
kädet ovat ristissä hänen sylissään, keho hengittää
normaalisti.
”Minä arvasin sen”, Acantha
vastaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti