Musteenkantaja: luku 32

Luku 32: Roskalintu

Maailma loppuu sumun piirtämään rajaan, optiseen harhaan jalansijasta siinä, mihin maa loppuu ja mistä meri alkaa. Loputon, maailman kiertävä meri ja sumu sen yllä kertoakseen ihmisille, minne heidän ei ole tarpeen astella. Vesi nielisi tahdon, sumu kadottaisi suunnan. Kaikki maailmassa on jo annettu valmiiksi.

Varje näyttää pienemmältä alhaalta katsottuna. Valkeat harjakatot jäävät kukkulan taa, vain korkeimmat talot reunalla kohottavat kattonsa nähtäväksi. Aroalue on jäänyt kivikkoiseksi ja autioksi. Ihminen on antanut luonnon jäädä koskemattomaksi alueelta, joka on aivan liian lähellä sumua ja merta.

Acanthan jalat pettävät koska tahansa. Hän juoksee päättömästi aroa pitkin ja nauraa, kun Becka juoksee hänen edellään. Helinä tarttuu Acanthaankin. Beckan estottomassa olemuksessa on kaikki, mistä hänen pelokas sielunsa saa ravintoaan.

Taivas kaareutuu himmenevänä ja suunnattoman suurena naisten ylle. Lähes uhkaavana. Acantha on aina tuntenut olonsa turvallisemmaksi metsän suojissa, mutta avoin tila esittäytyy nyt ensi kertaa mahdollisuutena. Beckan nauru tekee korkeat, terävät kivet suojeleviksi, lintujen yön tieltä kaikkoavan laulun kehtolauluksi.

Becka viittoo Acanthaa seuraamaan pitemmälle. Suuret kivet muodostavat eräänlaisen asetelman, jonka ohi Becka on juossut ja heiluttaa Acanthaa mukaansa. Acantha tietää, että kiviasetelman jälkeen seuraa meren reuna ja loppu sille todellisuudelle, jonka sisällä on turvallisinta pysytellä.

Acantha juoksee Beckan kiinni ja pysähtyy katsomaan suuria kiviä. Niistä huokuu vuosisatoja vanhaa kunnioitusta. Kauan sitten eläneiden ihmisten menneet rukoukset saattaisivat kaikua edelleen niiden tummasta pinnasta, jos herkistäisi sydämensä niille.

”Tiesitkö, että näitä käytettiin ennen rituaalikivinä?” Becka kysyy Acanthan saavuttaessa hänet. Acantha pudistaa päätään.

”Ensimmäisten Musteviittojen kerrottiin kokoontuvan täällä. Kivet avasivat heille yhteyden Alkuvarikseen.”

Acantha sävähtää. ”Kannattaako täällä olla, jos kivet yhdistetään… heihin?” Musteviittojen nimen sanominen ääneen on Acanthalle vaikeampaa kuin hän olisi uskonut. Kyse ei ole uskosta, vaan pelkästä alkukantaisesta pelosta, joka ei salli Acanthan ajatella mustetta arvostavassa mielessä. Musteviittojen agenda tuntuu täysin mahdottomalta Acanthalle, joka on käyttänyt koko elämänsä tullakseen puhtaaksi.

Becka nauraa jälleen. Tällä kertaa nauru kuolee nopeammin kuin aikaisemmin. Se ei jää kiertämään kehää kiviin. Beckan ilme synkkenee, katse hakeutuu maahan. Kuivaan ruohoon, sateettomaan maahan. Kiintopistettä ei ole.

”Minä toin sinut näin kauas ihmisistä vain kertoakseni sinulle eräästä asiasta”, Becka huokaa. ”En olisi kertonut vielä, mutta olosuhteet taitavat pakottaa minut siihen. Sitä paitsi äitini aloitti jo sivuamaan siitä.”

Acantha muistaa Beckan jäätyneen olemuksen Oneila Hartin puhuessa perheen menetetystä omaisuudesta ja suuresta talosta Lucastassa. Minkään muun keskustelun äärellä Becka ei ole koskaan näyttänyt yhtä elottomalta. Acantha oli siihen asti kuvitellut, että Becka on aurinko ihmisruumiissa. Se, että Becka osaa tuntea myös syvää häpeää ja jotakin, jota Acantha ei tunnista, tekee tästä vielä inhimillisemmän. Rakastettavamman.

Kivet jäävät taakse, jalat kuljettavat naiset rantaan. Maa katoaa sumuun, haalean veden saattaa erottaa tyynenä ja liikkumattomana sen takaa. Becka kävelee reunalle, istuutuu ja tapailee varpaillaan vettä. Acantha jähmettyy. Hän ei ole koskaan käynyt näin lähellä maailman kauan sitten piirrettyjä rajoja.

”Minä kuulun ryhmään, joka muistuttaa sinun mielestäsi varmasti hyvin paljon Musteviittoja”, Becka sanoo huljuttaen jalkojaan usvaisessa vedessä. Se käy häneltä niin helposti. Sanat eivät kuitenkaan tipahtele huulilta yhtä vaivattomasti.

Acantha astelee lähemmäs, istuutuu Beckan rinnalle koskettamatta vettä. Hän ei uskalla arvata, onko se kylmää vai ei. Se ei koskaan jäädy talveksi. Se ei ole samalla tavalla luonnonoloista riippuvaista.

Acantha kuljettaa kätensä varovasti Beckan punaisiin hiuksiin ja pyörittää kiekuran etusormensa ympärille. Becka ei pakene kosketusta. Acantha ei ole koskaan lähestynyt toista ihmistä samalla tavalla. Hetki on intiimimpi kuin heidän vain päiviä sitten koskettaneet huulensa.

”Me olemme ryhmä ihmisiä, jotka tahdomme maailman täyteen värejä”, Becka jatkaa kääntämättä katsettaan usvaisesta vedestä. Jalka piirtää renkaita tyyneen pintaan.

”Mitä se tarkoittaa käytännössä?”

”Isoja muutoksia”, Becka sanoo ja kääntää päätään Acanthaan päin. Acantha vie kätensä pois ja kohtaa hopeasilmien tuikkeettoman katseen. ”Olen koko ikäni tahtonut Varisten raastavan esiin joka ikisen totuuden, joka on vuosien myötä pimitetty.”

Yhtäkkinen ymmärrys hiipuu hitaasti pois kuten Beckan varpaallaan piirtämät renkaat tyynellä veden pinnalla. Acantha ei ole koskaan kuullutkaan siitä, mitä Becka nostaa esille. Se tuntuu ajatuksena lähes absurdilta.

”Sitäkö sinä tarkoitit sillä, että maailmassa on useita asioita nähtäväksi?”

Naurahdus. Kevyt, mutta ei huoleton. ”Sitäkin, kyllä. Mutta silloin en puhunut siitä, mitä nyt ajattelen. Silloin puhuin lähes pelkästään sinusta.”

Acanthasta on edelleen mahdotonta, että joku ajattelisi häntä niin paljon. Kirkastaisi ajatuksensa sumun keskeltä hänen puoleensa.

”Tahdon puhua siitäkin, mutta sen aika ei ole nyt. Tällä hetkellä tahdon tehdä sinut tietoiseksi siitä, millaiseen elämään sinut on vedetty mukaan. Et välttämättä tule pitämään siitä.” Beckan sanat putoavat hiljaisena odottavaan mereen. Acantha kuuntelee.

Ilta ehtii taipua yöhön ja kadottaa värinsä. Sanoja seuraa riveissä, kun edelliset vuodet revitään käärön lailla auki. Mustepisarat valutetaan pois, mutta ei samalla tavalla kuin Puhdistautumisessa. Becka avaa itsensä täysin paljaaksi, kertoo niistäkin yksityiskohdista, joita ei yleensä anna toisille. Hän kertoo tyytymättömyydestään maan tilanteeseen. Musteenkantajasta, Varisten valkaisusta, mykästä parantajasta. Mustaihoisiksi syntyvistä ihmisistä, jotka piilotetaan maailmalta. Pelosta. Musteviittojen hyökkäyksistä ja siitä, miten Linnut ovat eläneet vuosia pelossa voimatta tehdä mitään suurta, koska heidät yhdistettäisiin Musteviittoihin.

Becka korostaa Lintujen ja Musteviittojen eroa. Lintuja on samaan tapaan kaikkialla, mutta heidän toimintansa on vähäisempää. Yksikään Lintu ei ole koskaan satuttanut valkoisuuteen verhoutuneita, kieroutuneita ihmisiä. Becka ei halua tappaa ketään. Hän ei halua tunnustaa yhtäkään jumalaa omakseen ennen kuin ymmärtää, millaisia ajatuksia niiden takana on. Valkoisen Variksen nimessä tehdään liian paljon näkymätöntä pahaa, Alkuvariksen nimessä liian näkyvää. Kuilu niiden välillä on väritön ja vuosituhansia syvä.

Värejen etsimisellä tarkoitetaan elämää ilman pakkoa. Ei enää Puhdistautumisia, ei mustetta kääröissä. Uudet Musteenkantajat ovat vain erilaisia, muita musteettomampia ihmisiä, joita ei tarvitse nimetä liian raskaaseen tehtävään.

Acantha kuuntelee sanomatta sanaakaan. Hän ei osoita millään tavalla mielipidettään Beckan paljastamiin asioihin. Hän ei sano mitään punaiseen edes tunnusväriin, vaikka ymmärtää nyt Beckan punaisen viitan ja hiuksien symbolin. Ajatus siitä, että Becka tutustui Acanthaan vain Lintujen vuoksi, tuntuu pelottavan suurelta. Alusta alkaen Beckan sydän on kuulunut toisaalle.

Beckan kuvailema maailma kuulostaa Acanthan korviin pelottavalta. Hän on elänyt puhtaus ainoana tavoitteenaan, likaisuus leimana otsassaan. Beckan mainitsema valkaisu ei tarkoita hänen korvilleen mitään. Hän ei osaa yhdistää sitä vanhempiinsa, jotka olivat Variksia. Jos Acantha ymmärtäisi, etteivät hänen esikuvansa, hirttoköytensä kevyellä kaulalla mahdollisesti olleetkaan luonnollisen puhtaita, hänen maailmansa ei välttämättä tulisi koskaan ehjäksi. Se palaisi loppuun.

Yhden pimenevän yön aikana ei voi sanoa kaikkea. Renkaita piirtyy veden pintaan lisää, Becka vetää jalkansa ylös ja kuivaa niitä ruohoon. Acantha arvostaa Beckan rehellisyyttä, mutta ei millään osaa kuvitella maailmaa, joka ei olisi joko musta tai valkoinen. Ei ole punaista. On olemassa vain valkoista, ja sen varjossa mustaa, jonka olemassaolon Varikset pyrkivät kitkemään. Miksi siinä olisi mitään väärää?

Tieto Musteenkantajastakaan ei tunnu miltään. Acanthan mieli ei osaa sisäistää niin suurta tietomäärää hetkessä. Hän jää vain tuijottamaan pimenevää merta ja sen yllä tanssivaa sumua. Yötä vasten sumu näyttää entistä ahdistavammalta.

”Minkä linnun nimeä sinä kannat?”

”Punarinnan”, Becka naurahtaa ensimmäistä kertaa aidosti. Acantha yhdistää nimen oitis. Ei siksi, että Becka on kauttaaltaan punainen. Beckan nauru on kuin puro, punarinnan luritus, joka tuo kevään mukaanaan.

”Tiedätkö, Acantha, minä näin alussa asti sinussa potentiaalia.”

”Minussa? Potentiaalia Linnuksi? Becka, minä olen täysin...” Sanat eivät tule ulos. Niitä ei ole. Diagnooseja ei ole paperilla. Acantha on vain sotku.

”Näen katkeruuden sinussa. Se kuollut varislintu, kun olit pieni, muistatko?” Becka inhoaa sen esiin vetämistä. On pakko. ”Se, mitä silloin ajattelit, on sinun potentiaalisi.”

Itku nousee kuin sappineste suuhun, purkautuu rääkäisynä ja kyynelinä. Beckan hopeasilmät laajenevat, kun hän havahtuu Acanthan voimakkaaseen reaktioon.

”Viha? Katkeruus? Siinäkö sinä… sekö on minun...”

Sanat ovat pelkkää kivun sävyttämää huutoa. Becka ei ole osannut kuvitella, että Acantha huutaisi koskaan sellaisella tavalla. Hän on nähnyt tämän räjähtävän käsiin monesti, mutta ei vielä kertaakaan tavalla, joka tuntuu Beckan luissa asti. Hänen perustuksensa vapisevat Acanthan kivun edessä.

Acanthan koko fyysinen olemus muuttuu. Tämä painaa kädet vasten solisluita ja repii, heiluttaa päätään kuin kuolinkoristuksiaan saava eläin. Huudahdukset kaikuvat rääkättyä kehoa vasten, hartiat tärisevät ja suu on vääntynyt epäinhimilliseen irvistykseen.

Becka ei saata tehdä mitään. Jos hän koskee, se on väärin. Jos hän puhuu, se saattaa murtaa Acanthan hennon sielun. On pakko vain odottaa huudon loppuvan. Yö ja usvainen meri hukuttavat Acanthan vaimenevat kiljahdukset, kunnes tämä vain huohottaa paikallaan. Kynnet ovat yhä omaan ihoon tarrautuneet, silmät poissa todellisesta maailmasta.

”Kivussako sinä näet minun potentiaalini?” Acantha kysyy kääntäen suuret silmänsä Beckaan. Beckaa hirvittää ymmärtää, että Acantha ei ole maaninen. Tämä ei ole paniikkikohtaus. Acantha on vihainen. Vihainen ja suunnattoman surullinen, sen kertovat Beckalle tämän suuret silmät, jotka ovat kuin pohjattomat lammet.

Becka ei voi kieltää Acanthan sanoja. Syvissä ranteen haavoissa, vuosia kestäneessä vihassa Becka näkee Acanthan täydellisen potentiaalin. Täysin rikottu sielu on otollinen muuttuakseen joksikin kauniimmaksi. Beckaa oksettaa oma itsekkyytensä. Hän on viehättynyt Acanthan mukailtavuudesta ja aikoo käyttää kaikki keinot saadakseen vihasta täyttyneen nuoren naisen puolelleen. Se on hirvittävän itsekästä, ja saa Beckan voimaan pahoin. Hän pitää mielensä kovana.

”Sinun vihasi ei oikeasti kohdistu itseesi”, Becka kokeilee. Acanthan ilme on katkera. Becka on osunut oikeaan.

”Siihen varikseen kiteytyi niin paljon. En vain… en vain voi sanoa kaikkea sitä ääneen.”

”Yritä. Sinussa on paljon tunteita, joita et ole oikeuttanut itsellesi.” Kaikki se huuto ei lähde tyhjästä.

”Varikset ovat pelkkiä roskalintuja”, Acantha kuiskaa vieden käden suulleen. Hän vetää syvään henkeä ja jatkaa. ”Ne elävät muiden siivellä. Kansa palvoo maata niiden mustien jalkojen alla. Joskus mietin, onko Valkoinen Varis samanlainen. Tahtooko sekin vain viedä madon toisen suusta ja lentää tyytyväisenä taivaankannen halki tietämättä musteesta mitään.”

Acanthan silmät rävähtävät uudelleen levälleen sanan muste kohdalla. Hän katsoo automaattisesti hetkeksi käsiään, mutta entiset haavat muistuttavat tekojen vääryydestä. Hän ei etsi lähistöltä kiveä, jolla repiä käsiään auki.

”Mustetta minä vihaan kaikkein eniten”, Acantha sihisee. Nyt viha alkaa jo näkyä äänestä. Becka katsoo häkeltyneenä Acanthan sekunneissa tapahtuvaa muutosta. Tämä päästää vihdoin irti. ”Ja isoäitiä. Ja vanhempiani. He tekivät minusta tällaisen. En pelkäisi itseäni, ihmisiä, lintuja, variksia, jumalaa, joka ikistä asiaa paperitaivaan alla, jos isoäiti ei olisi aina verrannut minua vanhempiini.”

Acantha vetää syvään henkeä. ”En ollut täydellinen lapsi heille, elämälle, Valkoiselle Varikselle enkä kenellekään. Jos ensimmäinen asia, jonka opin, oli se, etten ollut riittävästi, miten minusta olisi voinut kasvaa mitään muuta? Miten olisin voinut oppia nielemään jokaisen lihanpalan, jos minua osoiteltiin ja mittanauha kiristettiin ruumiini ympärille viikoittain? Mustetta oli aina liikaa. Siksi isoäiti sitä nimitti. Mutta ei pelkkä musta neste voi tehdä pahaksi. Ei se voi…”

Syvät lammet ovat tosiaan pohjattomat. Acanthan katseesta ei puutu tunteita, mutta silmien pohjaton suru tuntuu pahalta katsoa. Becka ei uskalla kääntyä. Sumuinen meri saa todistaa kaikkea paitsi sitä, että Becka lähtisi. Hän ei enää aio tehdä niin. Acanthan silmissä on koti, illan viimeinen henkäys ennen tummaa, samettista unta.

”En minä voi olla paha vain siksi, että olen aina yrittänyt parhaani vääryydestäni huolimatta”, Acantha sanoo vapisten kauttaaltaan. ”En suostu uskomaan, että joku todella tahtoi tällaisen elämän minun varalleni. Ymmärrän oman vääryyteni, mutta miten sen kanssa voi elää tuntien samalla vihaa jokaista sellaista kohtaan, joka teki minusta tällaisen? Voinko todella syyttää jotakuta, vai olinko alusta asti virheellinen? Tiedän, miltä tämä kuulostaan. Enhän minä hädin tuskin osaa puhuakaan. Säpsähdän, kun minuun kosketaan.”

Lammet valuvat puroina poskille. ”Minä en vain jaksa enää uskoa, että olen ansainnut kaiken tämän. Ei tätä voitu tarkoittaa näin. En jaksa enää vihata tietämättä vihani todellista kohdetta.” Acantha vie kätensä Beckan kasvoille, koskettaa niitä kuin puhtainta ja kauneinta olentoa maailmassa. Hän ei ole unohtanut mitään, mitä on Beckalta saanut illan aikana kuulla.

”Minä pelkään niin järkyttävän paljon. Sitä tämä on. En uskalla elää.”

Acantha vie huulensa varovasti Beckan omille täristen ja peläten, että Becka vetäytyy pois. Jos niin kävisi, kaikki valuisi tyyneen ja hiljaiseen mereen.

Becka kuitenkin vastaa suudelmaan. Auki revittynä Acantha on hänelle parempaa huumaa kuin maailma, uudet kokemukset ja aron tuuli korvissa. Kauneus on aitoa vasta, kun sen repii irti rinnasta ja katsoo sitä sellaisena kuin se on. Aitona, riekaleisena.

Suudelma ei ole pitkä, mutta sitäkin tunteikkaampi. Tuhannet ajatukset välittyvät vahvasta kosketuksesta. Acantha vetäytyy yhä kauttaaltaan täristen kosketuksen lämmöstä. Ilme hänen kasvoillaan ei ole suoranaisesti hymy. Se on hyvin varma, tietävä ilme.

”En voi antaa enää yhden käärön määrittää sitä, mitä olen”, Acantha sanoo hiljaa pitäen itsensä aivan Beckan lähellä. ”En tule koskaan olemaan täysin puhdas, mutta jos haluat, minä uskon kykeneväni muuhunkin.” Huudon jäänteet tanssivat voimakkailla, mutta silti haurailla kasvoilla. Tällaisena Acantha kykenisi taltuttamaan tuulen, puhaltamaan usvan pois. Muuttamaan mustan valkoiseksi.

”Kiitos, Acantha”, Becka sanoo tiedostaen, ettei Acantha ole varmasti koskaan myöntänyt äsken sanomaansa ääneen. Sen näkee hänestä. Hän vapisee tahdosta ja pelosta. Tunteet kamppailevat hänen hennossa kehossaan. Hän ei ole koskaan myöntänyt sitä, jonka jokainen joutuu myöntämään joskus itselleen. Ettei puhtaaksi yksinkertaisesti voi tulla.

Becka tietää hetken oikeaksi. Vielä, kun voimakas aura säteilee hänen edessään istuvasta Acanthasta, hänen on tunnustettava vielä viimeinen seikka. Se, josta hän puhuu vain omilleen. Hiillostunut käärö piirongin laatikossa.

”Itseasiassa, käärö ei taida määrittää lainkaan sitä, mitä me olemme”, Becka sanoo. Hän huomaa pelon vireen tarttuvan omaankin ääneensä. Se ei tartu Acanhasta. Kevyt iltatuuli sen hänelle kuiskaa. ”Minä olen polttanut oman kääröni.”

Becka ei saa vastaukseksi uutta huudon aaltoa tai kyyneliä. Acanthan kasvot ovat täysin rauhalliset. Ohuet kädet ovat ristissä hänen sylissään, keho hengittää normaalisti.

”Minä arvasin sen”, Acantha vastaa.