Luku 39: Laulu palavalle taivaalle
Taivas on liekeissä. Remin koko
ruumista pakottaa, mutta se nousee ylös ilman apua. Ilma on täynnä
savua, Remi hengittää sitä keuhkoihinsa tietäen, että hänen
täytyy päästä pian pois, yksikin minuutti liikaa savussa ja
tulessa polttaisi hänen keuhkojaan, myrkyttäisi hänet sisältäpäin.
Remi yskii, vie käden suulleen. Jostakin vuotaa verta, hän ei ehdi
ajatella, keho kulkee jo, se tietää, että sen täytyy kulkea
eteenpäin.
Palavia taloja, loimuava taivas. Se,
mitä kodista on jäljellä. Jokin pistää Remin kylkeä, hän ei
osaa sanoa, onko se ajatuksen kivuliaisuus, vai onko jokin mennyt
lopullisesti rikki. Hän raahustaa yli ruumiitten, yli palaneiden,
vääntyneitten raajojen, jotka voivat kuulua kenelle tahansa.
Ihmisiä kävelee siellä täällä, osa juoksee, osa vain tuijottaa,
odottaa palavien rakennusten rojahtavan päälleen. Remi ei tiedä,
kuka on elossa ja kuka kuollut, taivaan palaessa sillä ei tunnu
olevan merkitystä.
Pommi ei osunut pahimpaan paikkaan,
Remi kuulee jonkun sanovan
päässään. Kenties se on
hän itse. Erikoinen ajatus.
Ruumis kulkee eteenpäin, etsii ulospääsyä, mutta mieli tuntuu jo
tietävän, että pommi ei osunut sinne, minne sen piti osua. Hän on
vielä hengissä. Kenenkään
ei pitäisi olla. Hän
erottaa tuttuja kasvoja, jotka tuijottavat häntä lasittunein
silmin. Kaikki meni niin hyvin. Hetken ajan he olivat täydessä
kukassaan.
Kukaan
ei huuda. Vain tulen tasainen ritinä laulaa Remille ja muille
etsijöille. Kaikki on liian vereslihalla, liian tuoretta, mikään
tuntemus ei suodatu ruumiista ulos. On
vain yritys selviytyä, paeta, päästä pois.
Remi kulkee läpi rikkoutuneen lasin,
sortuneitten rakennusten. Missä oli joskus pelto, on pelkkää
mustaa. Pommin jäljet näkyvät kaikkialla, maa on mustaa ja käryää.
Remi jatkaa kävelyään, jalat eivät kykene juoksemaan. Missä
kaikki ovat? Remi ei muista nimiä. Oli vain korkea ääni, jota
seurasivat aallot. Vavahdukset, jotka vetivät mustan harson maan
ylle. Nyt se palaa, itkee menettämäänsä. Remi kulkee, jalat
osaavat perille, vaikka hän ei ajattelekaan mitään, edes pienimmät
ajatukset eivät tavoita päätä. Ei ole ketään, ketä kutsua, ei
ketään, jonka ruumista etsiä. On vain päästävä pois.
Kun ensimmäinen ääni rikkoo tulen
laulun, Remi säpsähtää, havahtuu ensi kertaa hetkeen. On kuin
joku kutsuisi häntä, lausuisi hänen nimeään. Remi pysähtyy,
katselee ympärilleen. Kauttaaltaan musta maa, tuhkan ja tulen
tahraama taivas ympärillä. Kaaos on koskettanut kaikkea, missä
täällä on yhä joku, jonka suuhun hänen nimensä sopii?
”Remi.”
Allhaalla. Mustassa maassa. Remi
hätkähtää, nimi tulee hänen huulilleen ennen kuin hän ehtii
ajatella sitä.
”Aílis.” Vanha nainen makaa
maassa kuin räsynukke, kasvot tuhkasta mustina. Remi ei uskalla
katsoa Aílisin ruumista. Jokin on rojahtanut tämän jaloille, Remi
ei erota kaaoksen keskeltä mitään. Osa naisen kehosta on palanut.
Vasta sen näkeminen palauttaa Remin hetkeen, saa hänet ymmärtämään,
missä hän on.
”Endelionin… täytyi kuulla
iskustamme”, Aílis köhii. ”Hän räjäytti pommin. Osan omasta
maastaan…”
Remi kumartuu naisen luo, tarttuu tätä
olkapäästä. Olkapää on täysin veltto, Remi ei saa siitä
otetta. Oksennus maistuu suussa, kun Remi ymmärtää sen
halvaantuneen.
”Aílis, meidän täytyy mennä.
Tämä ei ole paikka, jossa keskustella”, Remi hengähtää.
Ajatukset kulkevat vihdoin ruumiin kanssa samaan suuntaan, kohti
selviytymistä. ”Tule, voitko sinä kävellä? Aílis…”
Kyyneleet piirtävät jokia tuhkan
peittämille, uurteisille poskille. Aílisin valkoiset hiukset ovat
sotkussa, mutta naisen sinisten silmien katse on kirkas kuin puro.
Ruumis voi hajota palasiksi, mutta silmät eivät vanhene koskaan.
Remi huomaa vapisevansa kauttaaltaan yrittäessään nostaa itkevää
naista mukaansa.
”Ruumiini…
se ei enää…” Aílisin ilme vääntyy, tuskin kivusta, ruumis on
niin pahoin turmeltunut, ettei se voi enää tuntea mitään. Keho
suojelee itse itseään, miten armollinen tapa lähteä.
”Älä. Ei… Älä jätä minua.
Ole kiltti. Aílis. Minä rukoilen sinua, älä mene, ole niin
kiltti.” Remi ei tunnista ääntään. Pienen pojan ääni.
”Rakas poikaseni, en minä jätä
sinua. En koskaan jättäisi sinua.”
”Minä rakastan sinua”, Remi
itkee, ”älä mene, en selviä yksin, en…”
”Mutta
ethän sinä ole yksin.”
Yskäisy. Verta valuu Aílisin leualle. ”Ennen
kuin maa räjähti, ne ihmiset, he… he rakastivat meitä. Näitkö
sen piilostasi?” Hymy
leviää vanhan naisen resuisille kasvoille.
”Meillä on toivoa. Ruusu kukkii yhä.”
Naisen
ruumis valahtaa hervottomaksi Remin sylissä. Palavan taivaan lauluun
yhtyy yksittäinen ääni, korkea ja vihlova. Remi ei ymmärrä sen
tulevan itsestään, hän huutaa koko ruumiinsa voimasta, kiljuu ulos
pelkoaan, menetystään, kaikkea sitä, mitä ei vielä ymmärrä.
Taivas palaa pois, polttaa mukanaan tähdet, ajatuksen kodista,
paluusta johonkin, jota hänellä ei koskaan ollut. Kun huuto lakkaa,
Remin sisällä vellova meri on vihdoin poissa, se on haihtunut,
jättänyt sisuksen ontoksi. Remi nousee ylös, haparoi vapisevin
askelin kauemmas Aílisista. Maassa makaava nainen on pelkkä ruumis,
Aílis ei ole enää siellä. Remi jatkaa kulkuaan, astelee läpi
tulen ja kiven, kulkee laulunsa loppuun.
*
Satama on säästynyt pahimmilta
vahingoilta, tutut hahmot juoksevat Remiä vastaan hänen
raahustaessaan kohti laivaa. Punahiuksinen nuori mies juoksee
halaamaan Remiä, puristaa hänet tiukasti itseään vasten. Nimi
palaa miesten koskettaessa toisiaan. Lune. Kyyneleet kohoavat
Remin silmiin, kun hän ymmärtää Lunen olevan yhä siinä,
pitämässä hänestä kiinni.
”Oletko sinä kunnossa?” Lune käy
läpi Remin koko ruumiin, tarkistaa pintanaarmut. Kylkeen sattuu yhä,
Lunen käsi pysähtyy sen tienoille.
”Meidän täytyy lähteä”, Remi
hengähtää. ”Missä kunnossa laiva on? Pääsemmekö lähtemään
heti?”
”Renfred ja Lianna ovat
organisoineet kaiken, he eivät olleet tapahtumapaikalla.” Lunen
katse käväisee Remin takana palavassa Colarissa. Savupilvi on
ehtinyt kohota korkealle, kukaan ei saapuisi estämään heidän
lähtöään. Endelion on polttanut alas kaiken.
”Mennään.” Remin katse seisoo
päässä, se tulisi seisomaan vielä pitkään. ”Mennään vain.
Me ehdimme miettiä, mitä teemme, kun pääsemme pois täältä.”
Lune tarttuu Remiä kädestä heidän
juostessaan kohti laivaa. Lianna seisoo kannella ja jakaa käskyjä
tottunut ilme kasvoillaan. Remi on yllättäen kiitollinen naisesta
ja tämän raudanlujasta päättäväisyydestä. Mitä hän olisi
ilman ruusujaan? Yksi ainoa ruusu on surullinen näky ruusupensaaseen
verrattuna.
”Entä keskusta?” Lune kysyy
kannella. ”Näitkö, oliko joku vielä hengissä, vai…”
Remin ruumis on vielä liian turta,
sydän liian kipeä. Aílisin tuhkasta harmaat kasvot kieppuvat hänen
verkkokalvoillaan, hän päätyy pudistamaan Lunen sanoille päätään.
Ei ole enää mitään, ei ketään. Kun laiva nytkähtää
liikkeelle, Remin ruumis luovuttaa ilman lupaa. Hän lysähtää
kannelle, mutta huutoa ei enää tule. Palava taivas on saanut
kaiken, mitä hänen sisällään oli.
Muut Remin ympärillä ryntäilevät
suunnasta toiseen, organisoivat, käyttävät sanoja taitavammin kuin
hän koskaan. Taitavia, mahtavia ihmisiä. Remi ei ymmärrä heidän
kieltään, kuinka he saattavat toimia, vaikka maa on pettänyt
heidän altaan, syttynyt tuleen, saastuttanut taivaan savullaan?
”Remi. Remi, kuuletko sinä minua?”
Lunen kasvot ovat aivan Remin edessä.
Remi räpyttelee, tunnistaa Lunen ilmeen, mutta ei tiedä, mitä se
tarkoittaa.
”Remi, meidän täytyy siivota sinun
haavasi. Anna minun.”
Remin ruumis on hervoton kuin nukella.
Lune saa siirrellä häntä minne tahtoo, hänen jokainen raajansa
kuuluu Lunelle. Hän on jossakin muualla, tulen ja kiven luona,
kaukana laivasta, jonka kylkeen aallot hakkaavat. Lune pyyhkii hänen
haavansa, pesee hänen kasvonsa, sitoo kohtia, joihin ei edes satu,
joiden kivusta Remi on jo liian kaukana.
”Iskun on täytynyt yllättää myös
colarilaiset”, Lune sanoo putsatessaan Remin otsaa. ”On ihme,
että me selvisimme ulos sieltä. Se on meidän onnemme.”
Remin samea katse kohoaa, hän luulee
vastaavansa, mutta suusta ei kuulu sanaakaan.
”Me menetimme Liannan laskujen
mukaan neljätoista ruusua.”
Neljätoista. Luku kaivertuu Remin
ihoon kuin haava, mutta suu ei vieläkään saa sanoja sanotuksi.
”Emme tiedä, minne voimme mennä.
Renfred yrittää saada yhteyden Lilikaan ennen kuin Endelionin
miehet ymmärtävät etsiä meitä mereltä. On todennäköistä,
että he odottavat meidän kaikkien kuolleen räjähdyksessä, mutta
Endelion tykkää pelata varman päälle.”
Lune laskee kätensä Remin paljaiksi
riisumilleen harteille.
”Kykenisitkö sinä puhumaan Lilikan
kanssa, vai hoidanko minä sen? Tai joku muu? Remi, sinä tarvitset
nyt lepoa. Minä vien sinut sänkyyn.”
Remi onnistuu pudistamaan päätään.
Hän nousee ylös, vetää ensimmäisen näkemänsä paidan ylleen
napittaen sen vinoon kuin pieni lapsi.
”Minä menen puhumaan hänelle.”
Remin askeleet haparoivat, hän
kumartuu ottamaan tukea ovesta. Päässä jyskyttää, suussa maistuu
savu, mutta hän astelee eteenpäin.
”Remi? Oletko nyt täysin varma?”
”On… jatkettava eteenpäin.”
Turhautuneen huokauksen saattelemana
Lune kiilaa Remin eteen, ei päästä häntä ohitseen. Remi
tuijottaa ystäväänsä epäuskoisena, kulmat kohollaan. Lunen
liikkeet tuntuvat epätodellisilta, koko huone keinuu, pään
jyskytys pahenee. Remi vie kädet korvilleen ja laskeutuu polvilleen
lattialle. Maailma keinuu ja vapisee, mutta ei aaltojen vuoksi.
Kun tärinä lakkaa, Remi maistaa
sappinesteet kielellään. Lune seisoo hänen yläpuolellaan, miehen
katseessa ei ole sääliä, ainoastaan tervettä huolta ja välitystä,
joka iskee Remiä kasvoille.
”Pommi osui väärään paikkaan”,
Remi sanoo kuin tyhjästä.
”Mitä sinä sanoit?”
”Sen piti varmasti tappaa meidät
kaikki, mutta se ei tappanut. Se iskeytyi väärään paikkaan.”
”Mitä sinä tuolla tarkoitat?”
”Se ei mennyt niin kuin
suunniteltiin. Ymmärtääköhän Endelion sen itse?”
”Remi…” Lunen ääni on
puuroinen, se jumittuu kurkkuun. ”Rakas, mennään lepäämään.
Ole kiltti ja seuraa minua.”
Lune ojentaa kätensä auttaakseen
Remin ylös, mutta Remi sysää käden pois ja nousee ylös pitäen
kiinni seinistä. Hän torjuu Lunen yrityksen tulla lähemmäs, sillä
mistä Lune hänen sisälleen näkisi, mistä tämä tietäisi,
kuinka auttaa auttamatonta. Remi kävelee Lunen flanellipaita yllään
suoraan ohjauskeskukseen ja tuijottaa paneeliin heijastuvaa sinistä
kuvajaista. Lilika on sitonut hiuksensa tavallista tiukemmin kiinni,
ilme on kova.
”Remi? Sinäkö siinä?”
”Tiesitkö sinä mitään tästä?”
Lilika ei vastaa heti. Ruumis, jonka
piti jo pettää Remi, hylätä hänet pahimmalla hetkellä, kykenee
yhä vapisemaan. Kylmä leviää sisältä reunoille, kun Remi
ymmärtää, että Lilika empii.
”Tavallaan.”
”Mitä se tarkoittaa? Mitä
helvettiä ’tavallaan’ tarkoittaa?”
Tyttö kääntää päätään, jää
ritisee Remin sisällä.
”Minä en tiennyt tästä
räjähdyksestä mitään, sen voin vannoa.”
”Mistä sinä sitten tiesit?”
Sanat tulevat kuin itsestään, kun Remi kerran avaa niille suunsa.
”Endelionin suunnitelmasta. Minä
lähetin sinulle kirjeen aiheesta.”
”Minäpä en ole ollut Alissandrassa
lukemassa kirjeitä!” Remi sähähtää. ”Minä olin Colarissa
uuden iskuryhmäni kanssa yrittämässä sitä, missä aiemmin
epäonnistuimme!”
Epäonnistuminen maistuu tuhkalta.
Virheet, pöly, yhä liekehtivä taivaanriekale. Kaikki samaa,
harmaata sotkua, jota Remi ei tahdo käsittää. Aílisin ruumiin
hervoton paino tuntuu yhä hänen vapisevilla käsivarsillaan. Hän
ei edes tahdo ymmärtää.
”Mistä sinä puhut, Lilika? Mitä
sinä tiedät?”
Nielaus. Remi saattaa miltei kuulla
sen.
”Endelion on antanut määräyksen.”
Ensimmäistä kertaa koskaan Remi näkee Lilikan kiemurtelevan.
Lilika on liian kova, liian vahva empiäkseen, mutta siinä tämä
on, kiemurtelemassa hänen edessään. ”Hän aikoo varmasti
julkistaa vaatimuksensa pian.”
”Minkä vaatimuksen?”
Lilikan silmät ovat täysin tyhjät,
kun ne kohtaavat Remin omat.
”Hän aikoo räjäyttää jokaisen
saaren niin kuin Colarin, jos sinä et antaudu.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti