Luku 30: Hänen naurussaan
Lilika makaa selällään sängyllään
ja laskee halkeamia katossa, kun hänen kaulakorunsa värähtää ja
Endelionin hologrammi rävähtää näkyviin ilman, että hänen
tarvitsee painaa viestintä mistään. Lilika vetää peiton miltei
alastoman ruumiinsa suojaksi ja sipoo valkeat hiuksensa pois
kasvoiltaan.
”Endelion? Mitä nyt?”
”Noinko tervehdit veljeäsi, joka on
taas yläilmoissa?” Endelion nauraa.
Lilika kohottaa kulmiani.
”Mitä pikemmin menet asiaan, sitä
parempi.”
”Kylmää, sisko rakas, erittäin
kylmää”, Endelion huokaisee teatraalisesti. Kuva särisee, mutta
Lilika erottaa huvittuneisuuden Endelionin joka eleestä. ”Mistä
tiesit, että minulla on tärkeää asiaa?”
”Et sinä muuten ottaisi yhteyttä.”
Hologrammi virnistää.
”Saatat olla oikeassa.” Ilme
kovenee, hymy hiipuu sekunneissa. ”Asiani koskee ruusuja. Minä
tahdon koko Krieliin tiedotettavan, että haluan Remin antautuvan.”
Lilika ei pysty peittelemään
järkytystään, hänen katseensa haparoi väärällä hetkellä.
”Mitä nyt, sisareni? Etkö pysty
toteuttamaan määräystäni?”
”Minä kuvittelin, että näin
suurista linjauksista keskusteltaisiin enemmän.”
”Olen suunnitellut sitä jo kauan.
Päätin, että nyt, kun uutinen Ethé Lorianin kuolemasta on
varmasti saavuttanut Reminkin korvat, on aika nujertaa hänet.”
”Minä kun luulin sinun haluavan
vielä leikkiä hänen kanssaan.”
”Niinhän minä haluankin. Tämä ei
muuta mitään.”
”Mikset sinä voi kertoa minulle,
mitä suunnittelet? Minä olen sinun itsesi nimittämä
väliaikaishallitsija, taivaiden nimissä, kohtele minua sen
mukaisesti!”
Hologrammi mutristaa suutaan.
”Voi, Lilika pieni, kohtelenko minä
sinua epäkunnioittavasti? Onko tämä nyt kamalan epäreilua pikku
Lilikaa kohtaan?”
”Endelion, ole kiltti ja säästä
imitaatiosi niille, jotka kostuvat niistä jotakin”, Lilika
huokaisee. ”Kuinka sinä haluat minun kertovan kaikille?”
”Lähetä saarten vartijoille
kokoontumiskutsu. Haluan sinun keskustelevan aiheeseen liittyvistä
yksityiskohdista heidän kanssaan.”
”Siinä kestää.”
”Minulla ei ole vielä kiirettä.”
”Kuinka minä tunnen ’aiheeseen
liittyvät yksityiskohdat’, kun kuulen tästä ensimmäistä kertaa
nyt?”
”Siksi minun luotetuin mieheni on
siellä sinun kanssasi. Kysy Solasilta, hän tietää.”
Lilika sulkee silmänsä hetkeksi.
Solas. Tietenkin. Kaikesta huolimatta Solas on yhä Endelionin
luotettu, se, joka tietää yksityiskohdat ketään tarkemmin.
Lilikan kehoa kylmää, kun hän ajattelee makaavansa sellaisen
miehen kanssa, joka samaan aikaan jakaa hänen isoveljensä syvimmät
salat. Ajatus saa kehon värähtämään.
”Lähetä kutsut viestimen
välityksellä heti”, Endelion ohjeistaa, ”ja kerro, että kokous
pidetään heti. He pääsevät perille illaksi, jos nousevat laivaan
mahdollisimman pian. Päivä on vielä nuori.”
”Onko muuta?”
”Ei mitään sellaista, mitä et
saisi selville Solasilta.”
”Selvä.”
Veli on aikeissa heilauttaa kättään
ja katkaista, kun Lilika avaa suunsa.
”Odota hetki.”
”Minä olen töissä, sisko rakas,
etkö sinä muista sitä?”
”Muistan. Odota silti.”
Syvä huokaus. Hologrammi värähtää,
miltei katoaa näkyvistä.
”Nopeasti sitten.”
”Miten sinä ajattelit saada Remin
antautumaan?”
Hologrammin hymy leviää, Lilikan
tekee kipeää katsoa sitä.
”Sitä sinun täytyy kysyä
Solasilta”, Endelion sanoo, ”hän kertoo varmasti mielellään.”
Lilika aikoo väittää vastaan,
sanoa, että Endelionilla on velvollisuus kohdella häntä
kanssaihmisenään, mutta Endelion on jo heilauttanut kättään.
”Täytyy mennä, sisko rakas!
Palaillaan!”
Yhteys katkeaa särähtäen, Lilika
kiskaisee korun kaulastaan ja heittää sen valkealle sängylleen.
Sadatellen Lilika nousee ja pukee ylleen, kietoo paksun vyönsä
remmin niin tiukalle, että se pureutuu ihoon. Raivo sykkii hänen
suonissaan, hänen olisi saatava paljon aikaiseksi lyhyessä ajassa.
Endelion heittelee häntä ympäriinsä kuin räsynukkea. Lilikan
ruumis on täynnä raivoa, samaa raivoa, joka tappoi heidän äitinsä.
Se ei ole vanhentunut päivääkään. Se viiltää yhä yhtä
syvältä.
Lilika ottaa laitteellaan yhteyttä
saarten vartijoihin, kutsuu paikalle vartijat Colarista, Kallasista
ja Alissandrasta. Lilika malttaa kätensä, estää itseään
kirjoittamasta Remille vielä. Olisi pidettävä kokous, kohdattava
ruma, häneltä jälleen kätketty totuus. Edellinen häneltä
salattu suunnitelma vei Ethé Lorianin hengen. Remiä olisi
varoitettava, mutta ei vielä.
Oven avautuessa Lilika on saanut
vihdoin istuuduttua alas, vedettyä valkeat suortuvansa ylös. Lilika
erottaa Solasin pitkän hahmon peilin kautta.
”Teidän korkeutenne? Kuinka te
olette yhä täällä yksinänne?”
”Minä kutsuin juuri saarten
vartijat kokoukseen, jossa keskustelemme siitä, että Remi täytyy
saada antautumaan”, Lilika sanoo pehmeästi väläyttäen Solasille
peilin kautta terävän hymyn.
Solasin ruumis jäykistyy, antaa tämän
ilmi. Petturi.
”Sinä olet tiennyt kaiken tämän
ajan”, Lilika sanoo pyöräyttäen tuolinsa ympäri, ”etkä ole
maininnut tällaisesta suunnitelmasta sanallakaan.”
”Kertoiko sinun veljesi?”
”Arvoisa kuningas kertoi, että
hänen luotetuin miehensä osaa kertoa minulle tarkemmista
yksityiskohdista.” Lilika ei peittele raivoaan, se saa tihkua
jokaisesta sanasta.
”Voi helvetti”, Solas hengähtää.
”Sitä minäkin ajattelin, kun hän
otti minuun yhteyttä.”
Solas vetäytyy seinää vasten kuin
rikollinen, kuin joku, joka on vihdoin paljastunut. Solas hautaa
kasvot käsiinsä ja ärähtää.
”Helvetin Endelion”, Solasilta
pääsee, ”minä sanoin hänelle, että suurten linjausten
salaaminen sinulta ei olisi hyvä idea.”
”Vaivauduit oikein sanomaan hänelle?
Ajatella!”
”Lilika, minä tiedän, ettei ole
oikein salata sinulta tällaista, mutta –”
”Minä kerroin sinulle merkistäni,
ja sinä päätit silti salata tämän minulta!”
”Minä –”
”Älä yritä!” Lilika huutaa.
Kärsivällisyys on kulkenut nuoralla jo liian pitkään, se on
alkanut palaa toisesta päästään. ”Minä inhoan tekosyitä ja
valheita, joita veljeni ja hänen lähipiirinsä minulle suoltavat.
Taivaiden nimissä, te olette kaikki yhtä mätiä.”
Solas on ojentanut kädet kehonsa
eteen, mies puolustaa itseään Lilikan raivolta. Aivan kuin Lilika
olisi muka koskaan valmis käymään ainoan ihon alle päästämänsä
ihmisen kimppuun. Solasilla on etulyöntiasema. Lilika ei uskalla
kääntyä katsomaan kuvajaistaan peilistä, jo hänen heijastumansa
Solasin silmistä on hänelle riittävästi. Se muistuttaa häntä
äidistä.
”Anteeksi”, Lilika huokaisee
rojahtaen takaisin tuolilleen, ”anteeksi, Solas. Minä en… Minä
pelkään. En tiedä, kauanko voin jatkaa tätä teatteria.”
”Olen jo aikaisemmin ilmaissut
huoleni siitä, kuinka sinä jaksat tämän.”
”Silti sinä pidit minulta tietoa
tästä suunnitelmasta. Sinä et varsinaisesti ole ollut avuksi,
Solas.”
”Anteeksi, teidän korkeutenne, minä
tiedän sen.”
”Kenties äitini oli oikeassa.
Minulla ei todella ole arvoa täällä. Olisi pitänyt kuunnella
häntä alusta alkaen.”
”Teidän äitinne oli nainen, jonka
sanomisista teidän ei tarvitse enää välittää.”
”Minä ja Endelion olemme pelkkiä
hänen luomuksiaan”, Lilika sähähtää. ”Joskus tuntuu siltä,
että oli turhaa edes kuvitella mitään muuta.”
Solas astelee Lilikan luo, kumartuu
tuolin eteen. Solas kurottaa kohti Lilikan syliä, painautuu
lähemmäs. Lilika säpsähtää yhtäkkistä läheisyydenosoitusta,
se on liikaa, liian iholla. Solas ei kuitenkaan suutele häntä, vaan
kuljettaa kätensä hänen käsivarsilleen. Eleessä on jotakin
ilmeisen isällistä, Lilika maistaa sappinesteen suussaan. Tällainen
välitys ei sovi Solasille.
”Voi Lilika, rakas pieni Lilika”,
Solas hengähtää.
”Älä.”
”Minä en enää tiedä, voinko
kertoa sinulle kaikkea sitä, mitä veljesi haluaa minun sinulle
kertovan.”
”Anna vain kuulua. Tahdon kuulla
jokaisen hirvittävän yksityiskohdan, jonka te olette pitäneet
minulta.”
”Sinä olet ruusu… Rakas Lilika,
sinä olet ruusu. Kuinka sinä voit kantaa sen taakan sitten, kun
saat tietää?”
”Yllättyisit siitä, mitä kaikkea
minä kestän.”
Lilikan mieli täyttyy kahden naisen
kuvista. Ensin äiti tyhjine silmineen, oma miekka rinnassaan. Sitten
Ethé, surumielisesti hymyilevänä kaltereitten takana. Kuva on
vielä liian elävä, Lilika värähtää sen edessä saaden Solasin
vetäytymään taaksepäin. Kaikki teloitetut kapinatoverit, rakkaat
ruusut, jotka eivät tienneet teloittajansa olleen heidän voimakkain
liittolaisensa. Lilika kantaa sitä kaikkea päiviensä loppuun.
Solas ei voi suojella häntä enää miltään, ei edes itseltään.
”Hyvä on”, Solas huokaa. Hän
silittää Lilikan poskea, kurottaa painamaan suukon otsalle. Yhä
räikeän isällinen. Lilikan koko ruumis vapisee kuvotuksesta.
”Endelion on hionut suunnitelmaansa kaikki nämä neljä vuotta.
Hän tiesi Remin ryhtyvän kapinaan systeemiä vastaan. Kuningas on
tarkoituksella antanut ruusujen leikkiä, herättää tervettä
pelkoa Krielin kansassa. Kenties myös toivoa mustalla merkittyjen
keskuudessa.”
Joka sanan myötä Lilikan on yhä
vain vaikeampi uskoa, että Solasinkin iholla on musta merkki. Solas
puhuu kuin valkoinen.
”On vihdoin tullut aika saattaa
kaikki päätökseen.” Solas ei kykene enää katsomaan Lilikaa
silmiin. Lattialla Lilikan edessä istuessaan Solas näyttää
pelkästään heikolta. ”Endelionilla ei ole kiirettä.
Metallikuuhun rakentuva maailma ei ole valmis. Veljesi ei ole vielä
palaamassa. Siksi olen hivenen yllättynyt, että hän haluaa
kokouksen pidettävän jo nyt.”
”Mene asiaan, Solas”, Lilika
sanoo.
Solasin kasvoilla välähtää.
”Endelion aikoo pommittaa
maanpäällisen Krielin alas, jos Remi ei antaudu.”
Ei enempää eikä vähempää.
Solasin keho on jännittynyt, katse maassa. Mies ei puolustele
sanojaan, sillä ne eivät ole hänen.
Lilika ei kykene sanomaan mitään,
jännite jää leijumaan ilmaan. Keho on lakannut tärisemästä,
mieli on liian turtunut. Mitään ei tapahdu. Lilika vain tuijottaa
eteensä polvistunutta miestä, joka on juuri tiputtanut hänelle
valtakunnan suurimman salaisuuden. Lilika ei ajattele mitään.
Solasin sanat pyyhkivät sisimmän tyhjäksi. Kun Lilika avaa suunsa,
ulos pääsee vain pingottunut, hysteerinen nauru, joka pulppuaa
vailla loppua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti