Luku 35: Malja sodalle
Kun köydet katkaistaan, Endelion
seisoo laivansa keulassa ja katsoo, kuinka valmistuva kaupunki jää
taa. Illan väsynyt aurinko läikehtii metallipinnoissa, tekee
kaikesta kaunista. Endelion ei käännä katsettaan pois ennen kuin
auringon hehku metallikuussa on pelkkä aavistus.
Laiva on lastattu toiveilla ja
tulevalla kauhulla, pommeilla, jotka synnyttävät suuren tuhon.
Maljat tuodaan, miehistö seisoo kaaressa laivan kannella. Kasvojen
seassa seisovat Lyra ja Ingon, kumpikin vaitonaisina, ilmeettöminä.
Kaikki pitävät laseja käsissään tuijottaen Endelionia, odottaen,
että kuningas sanoo jotakin. Vain harvalle on kerrottu pommeista,
suuresta suunnitelmasta, mutta niihin, keiden kalvakoita kasvoja
Endelion katsoo, hän saattaa luottaa. Hänen ihmisensä, valittu
piirinsä. Rikotut ja lyödyt, kaikki hänen käytössään.
Odottavat ilmeet palkitaan, Endelion
avaa suunsa.
”Me olemme nousseet jälleen ilmaan.
Kokoonnumme kenties viimeistä kertaa koskaan tällä kokoonpanolla”,
Endelion aloittaa. ”Te olette tehneet pitkään töitä kanssani,
kulkeneet mukanani maailman laidalle. Olette katsoneet kanssani
auringonlaskuja ja -nousuja. Te olette ne, jotka olette saaneet
todistaa valkean imperiumin nousua sen ensiaskelista lähtien.”
Kohoavia leukoja, ylpeitä katseita.
Vain Lyra ja Ingon näyttävät olevan jossain muualla, tasolla, jota
Endelion ei ole aiemmin tavoittanut.
”Minä olen astellut sinne, minne
aikaisemmat valkeat hallitsijat eivät ole koskaan uskaltaneet
kulkea”, Endelion sanoo pehmeästi. Hymy kareilee alituisesti hänen
huulillaan, hän ei päästä sitä tippumaan, vaikka Lyra ja ingon
eivät yhdy hänen riemuunsa. ”Joka sadas vuosi syntyy niin musta
kuin valkeakin valittu lapsi, mutta jo vuosisatojen ajan valkeat
valitut lapset ovat voittaneet ja hallinneet tätä kuningaskuntaa.
Mihin me tarvitsemme mustia? Mitä he ovat tehneet tämän maan
eteen? Kriel ei hyödy mustistaan, ei valituista eikä tavallisista.
Minä olen ensimmäinen hallitsija, joka tekee hulluudesta lopun ja
päättää mustien tien.”
Innostunut huuto kohoaa yleisöstä,
valkealla merkityt kannattajat huutavat riemuaan Endelionin puhuessa.
Jopa osa niistä, jotka kantavat mustaa merkkiä ihollaan, yhtyvät
riemunhuutoon. Se saa Endelionin nahan kihelmöimään. Ihmiset
myyvät sen, mitä ovat tullakseen osaksi hänen imperiumiaan. Kaikki
valta laskeutuu hänen harteilleen, muodostaa sädekehän hänen
valkoiselle kuontalolleen.
”Edeltäjäni toteuttama Kallasin
joukkosurma oli pelkkää alkua”, Endelion sanoo hymy yhä
tiiviisti huulillaan. ”Puhumattaaan häntä edeltävistä
hallitsijoista, jotka iskostivat Krieliin vihan mustalla merkittyjä
kohtaan. He tekivät tärkeää työtä, mutta he eivät olleet
täydellisiä. He eivät ole uskaltaneet katsoa taivaalle, kurottaa
korkeammalle kuin kukaan ennen.”
Endelion levittää kätensä,
syleilee hennon vaaleanpunaista taivasta, kietoo illan iholleen.
”Mutta minä kohosin taivaalle ja
loin maailman, joka on oleva vielä maanpäällisen Krielin
jälkeenkin”, Endelion lausuu kohottaen ääntään. ”Emme tiedä,
miksi valittuja lapsia syntyy joka sadas vuosi, mutta minä olen
päättänyt rikkoa systeemin. Koskaan enää ei Krielin maalla käydä
kaksintaisteluita vallasta, sillä valkea valta on ainoa oikea tapa
hallita kuningaskuntaa. Minä irrotan Krielin kahleistaan, katkaisen
systeemin, joka on painanut sitä ikuisuuksia. Yläilmojen Krielissä
samat lait eivät enää päde.”
Tauko. Endelion antaa sanojensa upota,
ja ne uppoavat, katseet täyttyvät ylpeydestä ja odotuksesta.
”Kohottakaamme siis malja sille,
mitä olemme saattaneet aluille. Nostakaa maljanne tuleville
taisteluille, voitoille ja maailmalle, jonka synnytämme yhdessä.
Nostakaa malja omille saavutuksillenne, perheellenne, ystävillenne
ja kuninkaallenne. Nostakaa malja valkealle imperiumille!”
Maljat kohoavat ilmaan, kilistykset
ovat kuin laulu laskevassa auringossa. Juomat juodaan, sanoja
vaihdetaan. Endelion kiertelee lähipiirinsä joukossa, juttelee
alaisilleen kuin ystävilleen. Pehmeitä, tarkoin valittuja sanoja,
joissa ei ole teräviä reunoja ketään viiltämään. Endelion
kulkee valkeissa vaatteissaan kauniina, hohtaen tähdenvalon lailla.
Hän kerää kannella katseet, nostattaa väsyneetkin kasvot hymyyn.
Laivan reunalla seisoo hiljainen
kaksikko. Endelion asettuu Ingonin ja Lyran väliin suoden molemmille
tarkoin valitun hymynsä. Molempien lasien pohjilla on yhä haaleaa
juomaa. Endelion siristää silmiään.
”Te kaksi olette todella alkaneet
nauttia toistenne seurasta”, Endelion sanoo.
Ingon säpsähtää, tavoittelee Lyran
katsetta Endelionin yli.
”Älähän suotta hätäänny,
Ingon, ystäväiseni, eihän se huono asia ole. Ei lainkaan. Miltä
elävä ihminen tuntuu iholla?”
Endelionin hymy pysyy säkenöivänä
silloinkin, kun Ingonin silmät suurenevat ja mies perääntyy
taaksepäin, katoaa juhlamaljojen kanssa kulkievien ihmisten sekaan.
Endelion kääntyy Lyran puoleen ja hymyilee tälle hampaat näkyen.
”Kiusaa mieluummin minua, minulla on
paksumpi nahka kuin hänellä”, Lyra sanoo ilmeettä.
”Sinä panet ilmeisesti aivan ketä
tahansa.”
”Minulla ja Ingonilla ei ole
sellaista ihmissuhdetta.”
”Sinähän tahdot jokaisen
mahdollisen miehen iholle. Eikö Ingon kelpaa? Miksi ei, johtuuko se
kenties kuoleman hajusta hänen vaatteissaan vai hänen heikosta,
kalvakasta ruumiistaan?”
Lyran silmät eivät anna anteeksi.
”Mitä nyt, Endelion? Mitä sinä
haluat?”
Endelion kiepsauttaa Lyran itseään
vasten, suutelee naista lujaa. Lyra ei yhdy suudelmaan vaan kiskaisee
itsensä irti. Entisestä raivosta lepää merkkejä tämän
jännittyneissä käsivarsissa, mutta se ei enää saa naisesta
valtaa kuten ennen. Uusi versio on tyyneydessään paljon hurjempi,
vaarallisempi. Väreet kulkevat pitkin Endelionia.
”Kenen puolella sinä oikein olet,
rakkaani?” Lämpö on juossut Endelionin äänestä. ”Luuletko,
etten näe, kuinka kavahdat valtaani?”
”Minua ei ole luotu ihmiseksi, joka
voisi valita omakseen jotakin niin konkreettista kuin puolen.”
”Älä valehtele minulle.”
Lyra kohottaa leukansa, tulee aivan
lähelle Endelionia. Hengitykset kohtaavat.
”Kuinka sinä voisit saada minut,
kun minä en itsekään saa itseäni?” Lyra painaa raskaan,
merkitsevän suudelman Endelionin huulille ja naurahtaa vasten tämän
suuta. ”Älä luule itsestäsi liikoja, pieni poika.”
Endelionin käsi on kohoamassa ylös,
iskeytymässä Lyran poskelle, kun hän ymmärtää, missä seisoo.
Ihmiset risteilevät ympäriinsä ilmalaivan kannella, Endelion ei
voi kohottaa kättään lyödäkseen ketään puheensa päätteeksi.
Lyra kaataa lopun juomastaan laidan yli. Käsi epäröi ja tiputtaa
lopulta koko lasin; se kieppuu alas ja katoaa pilviin. Lyra on
kulkemassa kevein askelin kohti omaa hyttiään, kun Endelion
räsäyttää oman lasinsa kannelle ja juoksee tämän perään. Vain
muutamat katseet kääntyvät seuraamaan heitä, kaikki ovat liian
kiireisiä riemuitsemaan tulevasta valtakunnastaan.
Lyra ei ehdi sulkea ovea Endelionin
kasvojen edestä.
”Kas, kun et etsinyt uutta ystävääsi
ja ottanut lohtua hänen tyhjistä silmistään ja katkonaisista
puheenvuoroistaan”, Endelion nauraa Lyralle.
”Painu helvettiin, Endelion.”
”Sinä olet alkanut raivostuttaa
minua toden teolla, Lyriana.” Endelionin silmät siristyvät. ”Se
ei ole kannattavaa sinulle, ei lainkaan.”
”Et saavuta mitään käyttämällä
tuota nimeä, se ei pelota minua.”
Endelionin kädet puristuvat nyrkkiin
Lyran uhmakkuuden edessä. Edes naisen syntymänimen käyttäminen ei
tuo yliotetta takaisin hänelle, ei palauta Lyraa takaisin tilaan,
jossa tämä on pelkkä satutettu, itsensä menettänyt nainen. Lyra
seisoo hänen edessään vailla viittaa, täysin rehellisenä, täysin
haavoittuvaisena. Paljaana. Endelion ei koskaan pysty samaan.
”Harmi, että veljesi ei ole
täällä”, Endelion huokaa lopulta, istuutuu Lyran sängyn
laidalle kuin luovuttanut mies. ”Hän on huomattavasti
yhteistyökykyisempi.”
”Solas on pelkästään säälittävä,
et sinä hänellä mitään täällä tekisi. Sinä tarvitset jonkun,
joka sanoo sinulle vastaan, jonkun, joka ei tottele jokaista
oikkuasi.”
Endelion tuhahtaa.
”Jonkun, joka on kuten Remi oli
aikanaan.”
Endelionin katse terävöityy.
”Sinulla ei ole oikeutta puhua
hänestä.”
”Miksi ei olisi? Hän on tehnyt
olemassaolonsa hyvin selväksi viimeisten kuunkiertojen aikana. Remi
Lorianin nimi on nyt kaikkien huulilla.”
”Et sinä Remiä inhoa, sinä inhoat
itseäsi, koska et voi olla minulle kuten hän.”
”Väärin, Endelion. En tunne
itseäni riittävästi inhotakseni sitä, mitä olen.”
”Aina sama laulu. Sinä se olet
kiintynyt olemaan ei-kukaan.”
”Otan vastaan kritisointisi vasta
sitten, kun kokeilet samaa.”
”Ja minä sitten, kun sinä tiedät,
millaista on olla valittu lapsi.”
Lyran kasvoille piirtyy hienoinen
hymy. Nainen istuutuu tyynesti Endelionin syliin, kuljettaa sormiaan
hänen valkeissa kiharoissaan.
”Sinä olet niin vihainen”, Lyra
naurahtaa. ”Se melkein kiihottaa minua.”
”Sinä taas olet aivan sairas”,
Endelion sanoo hiljaa hymyillen jo itsekin.
”Paraskin puhuja.” Lyran kädet
ovat jo Endelionin vyöllä.
Kehojen tiet kohtaavat hetkeksi,
kosketukset ovat voimakkaita, nopeita ja kiihkeitä. Niiden tarkoitus
on vain unohtaa, tyynnyttää raivo, tasoittaa suunnaton myrsky.
Kaiken jälkeen Endelion makaa Lyran pää rintakehällään ja
silittää tämän pitkiä laineita. Endelionin rinta kohoilee
kiivaasti, hengästynyt ruumis vetää henkeä.
”Minä en hyväksy sitä, mitä aiot
tehdä maanpäälliselle Krielille”, Lyra sanoo lopulta. Ympyrä
sulkeutuu, Endelion saa vastauksensa. ”Sinä synnytät maailmaan
tuhon, et muuta. Me nostimme maljamme sodalle.”
Endelion ei vie kättään pois Lyran
hiusten lomasta vaan jatkaa tämän silittämistä kuin sanat eivät
merkitsisi mitään.
”Mutta silti sinä olet siinä,
minun ihollani.”
”Aivan. Minusta ne kaksi eivät
sulje toisiaan pois.”
”Minusta sulkevat, mutta minä en
olekaan kuten sinä.”
”Se on onni meille molemmille.
Uskotko, Endelion, että jos olisimme kohdanneet eri aikana, olisimme
voineet olla toisillemme hyviä?”
Lyra nostaa päätään, kumartuu
Endelionin ylle. Naisen valkoiset suortuvat tippuvat Endelionin
kasvoile, kutittelevat poskia. Endelionia hymyilyttää. Kaikesta
vihasta huolimatta Lyra on yhä se, jonka kasvot Endelion tahtoo
nähdä yllään.
”En ole ihminen, joka haikailisi
sellaisen perään”, Endelion sanoo lopulta.
”Tuo ei varsinaisesti vastaa
kysymykseeni.”
”Ei”, Endelion tiputtaa, ”minä
en usko, että me olisimme koskaan voineet olla toisillemme kuten
mies ja vaimo. Sellaiseen hyvyyteen en usko meidän olevan edes
kykeneviä. Emme nyt emmekä koskaan. Meitä ei ole tehty sellaista
rakkautta varten.”
Lyran ilme ei värähdäkään.
Endelion silittää naisen poskea.
”Olen silti kiitollinen siitä, mitä
olen saanut kanssasi kokea. Nyt, kun kaikki on loppumassa, olen
iloinen, että sinä olet vielä siinä.”
Lyra kumartuu suudelmaan, hiukset
laskeutuvat tyynylle. Sen jälkeen nainen kiepsahtaa kuninkaansa
vierelle vaisu hymy kasvoillaan. Endelion silmäilee Lyraa
sivusilmällään, rakastaa ajatusta siitä, ettei tiedä lainkaan,
mitä naisen mielessä kulkee. Lyra on poissa, ei lainkaan hänen
ulottuvillaan, ja se on kauneinta, mitä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti