Luku 36: Colarin rannat
Lunen hiukset ovat ensimmäistä
kertaa aikoihin auki, kun Remi kurottaa siirtämään ne tieltään.
Hän painaa nopean suudelman Lunen niskaan ennen kuin Lune vetää
paidan ylleen ja sitoo hiuksensa kiinni. Osa punaisista suortuvista
valahtaa selkään, Remi tuijottaa miehen selän kaarta suu raollaan.
”En voi uskoa, että se tapahtuu
seuraavana yönä”, Remi sanoo hymyä äänessään. Hän vetää
peiton korviinsa, odottaa, että Lune kiskoo sen pois ja pörröttää
hänen silkkistä tukkaansa.
”Seuraava suuri iskusi ei tapahdu
koskaan, jos sinä jatkat uniasi”, Lune nauraa jääden silittämään
Remin paljasta, kohoilevaa kylkeä.
”Jos jäisin tähän vain hetkeksi”,
Remi sanoo raukeasti, ”tuskin kukaan panisi pahakseen. Maailma voi
varmasti odottaa hetkisen.”
”Kuka sinä olet, ja mitä sinä
olet tehnyt minun rakkaalleni?” Lune nauraa. ”Tuntemani Remi ei
osaa edes vitsailla rentoutumisesta, niin kiinni hän on
kiireessään.”
Remi huiskauttaa Lunen sanoille
kättään. Hän kääntää kylkeään, painaa päänsä tiukasti
kiinni tyynyyn. Sängyn reunalla istuva Lune ei kuule hänen tyynyyn
mutistuja sanojaan.
”Mitä sinä sanoit?”
Mutina jatkuu, Lune onnistuu vain
nauramaan.
”Remi, tänään on tärkeä päivä,
taivaiden tähden, minun ei kuuluisi olla se, joka kiskoo sinut
sängystä! Sen luulisi menevän toisin päin.”
Musta pää kääntyy, Remin kasvot
ovat vääntyneet hymyyn. Hän kurottaa suukottamaan Lunea poskelle
ja nousee ylös, pukee ripeästi tummat vaatteensa ja seisoo peilinsä
edessä valmiina, ainoastaan viittaansa vailla. Peilin kautta hän
hymyilee Lunelle.
”Mennäänkö?”
”Ovatko kaikki ryhmät jo valmiita?
Entä laivat?”
”Kaikki on valmista. Ei huolta.
Tällä kertaa olen suunnitellut kaiken tarkemmin. Tällä kertaa
Endelion ei pääse minun ja tavoitteeni väliin.”
”Entä Lilika – onko
lapsikuningattaresta kuulunut mitään?”
Remin kasvot käyvät aiempaakin
kalpeammiksi. Hän pudistaa päätään.
”Ei sanaakaan. En tiedä, mitä
Valierissa tapahtuu, mutta muiden tiedonlähteitteni mukaan Colariin
menemisen pitäisi olla turvallista. Tilanne on rauhoittunut sitten
äitini lähdön.”
Äidistä puhuminen tulee Remin
huulilta jo luonnollisesti. Silmät ovat kenties tyhjät, mutta hän
pystyy ohittamaan äidin muiston ilman musertavaa surua harteillaan.
”Onko sinun isäsi vieläkään
palannut?”
On Lunen vuoro pudistaa päätään.
”En ole kuullut isästä mitään.”
Remi vetää tuolinnojalta mustan
viitan ylleen, kietoo sen tiukasti suojakseen. Vain se pitää hänet
erossa väkivallasta ja verestä, vain se eristää hänet
valkoisista. Hän astelee tyynesti Lunen luo, silittää tämän
poskea ja hengittää syvään. Lune ottaa hänet lähelleen,
tunnistaa, mitä hän ajattelee, millainen pelko kalvaa hänen
sydäntään. Lunen kosketus saa hänet vetämään rauhassa henkeä,
laskeutumaan maan päälle.
”Viimeinen auringonnousu ennen
kaiken alkua”, Remi sanoo Lunea vasten. ”Tai loppua, minä en
sitä tiedä.”
”Sinähän sanoit minulle kerran,
ettei mikään koskaan lopu.”
Hymy leviää tahtomattakin Remin
kasvoille.
”Niin minä taisin sanoa”, hän
hymähtää. ”Ehkä minä olin oikeassa. Me näemme sen pian.”
*
Kun Colarin ranta häämöttää
näkökentän laitamilla, Remi vetää syvään henkeä. Ranta on
vehreämpi ja laakeampi kuin hänen kuvitelmissaan ja alaistensa
kertomuksissa. Korkealle kohoavia vihreälehtisiä puita rantaviivan
takana, tasaisia muotoja. Ranta, jota hänen äitinsä rakasti.
”Tiedätkö, Lune, minulla ei ole
aavistustakaan, olenko minä Colarista kotoisin”, Remi sanoo
tuijottaessaan vihreänä avautuvaa rantaa. Satama odottaa heitä,
mutta toisin kuin harmaa Kallas, Colar näyttää kutsuvalta,
sydämelle tutulta.
”Kuinka sinulla ei voi olla
aavistusta sellaisesta?” Lunen ääni täyttyy hämmennyksestä;
Remi ei muista, onko koskaan ottanut aihetta puheeksi.
”En koskaan saanut selkeää
vastausta äidiltä. Tiedäthän, hän ei ollut erityisen
selkeäviivainen ihminen.”
”Kai hän sentään osasi kertoa,
missä sinä synnyit?”
”Minut vietiin niin pian Valierin
linnaan, että tuntui aina niin kuin syntymäsaarellani ei olisi
mitään merkitystä. Äiti piti kaiken visusti omana tietonaan, hän
ei halunnut minun tietävän, missä kaikkialla myi itseään ennen
syntymääni. Siispä Valier oli minun kotini.” Remi kohauttaa
harteitaan, luo surumielisen, kaipaavan hymyn Colarin satamaan.
”Miltä tuntuu kaivata jotakin sellaista, jota ei koskaan
varsinaisesti ollutkaan?”
Lunen käsi löytää Remin oman,
silittää varovasti.
”Olen vain onnistunut päättelemään
äitini puheista, että hän oli kotoisin Colarista”, Remi sanoo
hiljaa. ”En tosin tiedä, onko sillä merkitystä, sillä äiti
kulki saarelta toiseen etsimässä asiakkaita. Silti…”
Remi nyökkää illan huntuun
kietoutuvaa satamaa kohti.
”Silti minusta tuntuu nyt siltä,
että jokin loksahtaa vihdoin paikalleen.”
Lune painaa päänsä Remin olalle,
miehen lämpö saa rantautumisen tuntumaan miltei kotiinpaluulta.
”Oletko sinä valmis?”
”Oletko sinä?”
Lune katsoo vuoroin lähenevää
rantaa, vuoroin Remiä.
”En tiedä, Remi. En todella tiedä.
Mutta minä luotan sinuun.”
”Kaiken tämän jälkeen?”
”Minä valitsin jäädä rinnallesi,
vaikka siihen ei olisikaan ainuttakaan syytä. Aivan kuten sinäkin
päätit kohdata uuden haasteen näin pian, vaikka olisit voinut
vielä kerätä voimiasi. Ei kaikelle ole selkeää syytä. Joskus
täytyy vain toimia.”
Remi tuijottaa Lunen taakse,
pimenevään iltaan. Osa tähdistä näkyy jo tummansiniseen
pukeutuvalta taivaalta. Kuu on lähes täysi, he ovat ajoissa.
Harjoitukset on käyty läpi, enää on jäljellä se, minkä piti
tapahtua jo Kallasissa. Remi kohottaa kätensä, osoittaa miltei
täydeksi kaartuvaa kuuta suunnassa, jonka he ovat jo jättäneet
taaksensa.
”Katso, Lune, kuu vartioi meitä”,
Remi sanoo hymyillen. Satama lähestyy, Remi vetäisee hupun päänsä
suojaksi. Vain leuka ja alahuulen kaari erottuvat, niistä häntä ei
tunnistaisi.
”Tämä tulee menemään paremmin
kuin Kallasissa. Olen sen velkaa kaikille niille, jotka menettivät
henkensä. Olen sen velkaa sinulle ja Aylalle.”
Lune puristaa kätensä Remin
ranteelle.
”Sinun ei tarvitse kantaa kenenkään
henkeä harteillasi. Ayla olisi antanut anteeksi. Ja minä olen
tässä.”
Lunen keho painautuu Remiä vasten, he
seisovat vastakkain kuunnellen laivan kylkeen hakkaavia laineita ja
toistensa sykkiviä sydämiä. Remi imee Lunesta voimaa, ottaa kaiken
sen lämmön, jonka tarvitsee jatkaakseen eteenpäin.
Kun Remin jalat kohtaavat Colarin
maan, tuuli tuulee hetkeksi hupun pois hänen päästään. Hän
antaa viiman viedä, hengittää hänen ihoaan vasten, tehdä hänelle
kodin maaperälle, jota ei ole koskaan tavannut. Ruusut kulkevat
jokainen sovittuun suuntaansa, koottu ryhmä tuntee Colarin toisin
kuin Remi. Paikalle saapuu niitä, joiden on sovittu saapuvan;
kapinallisia, jotka ovat odottaneet hetkeään. Tie käy yli
peltojen, lehtimetsien läpi, kunnes joukkio tulee pienen
maalaiskylän laidalle. Yö on laskeutunut ylle, taivaan
indigonsininen huppu suojelee ruusujaan.
Vihreyden saattaa aistia pimeässäkin,
viljavan maan tuoksu peittää kaiken alleen. Colarin kylistä suurin
on pienempi kuin ahtainkin asuinalue Valierissa, Remi osaa kertoa sen
pelkästään katselemalla talojen sammalkattoja ja pieniä
takapihoja. Remi ymmärtää, ettei Colarin voima ole ihmissä ja
suurissa keksinnöissä kuten muitten saarien. Pienet lamput
riittävät valaisemaan Colarin yön. Luonto tekee tehtävänsä,
lampaat laiduntavat, pellot antavat viljansa. Ajatellessaan äitinsä
kulkemaan ovelta ovelle hameenhelma nostettuna Remi hymyilee
surumielisenä. Tämän täytyy olla koti, paikka, jossa Ethé oppi
arvostamaan laakeaa yötaivasta, joka on suurempi kuin missään
muualla.
Kylän keskus löytyy helposti, siellä
on suuri kaivo ja alue, jolle colarilaiset kokoontuvat keskustelemaan
ja tapaamaan toisiaan. Taivas on suuri, ihmisiä ei näy missään.
”Hyvät ruusut”, kapinalliset
kohteeseen johtanut mies lausuu, ”me olemme perillä. Yö on suonut
meille turvansa, olemme siellä, missä aamuinen iskumme tapahtuu.
Levätkäämme. Vartiovuorot on jaettu.”
Mies asettuu nojaamaan kaivonkylkeä
vasten, ottaa paikkansa ensimmäisestä vartiosta. Remi tietää,
ettei kykene nukkumaan ennen iskua, mutta käy silti makaamaan kaivon
toiselle puolelle Lune vierellään.
”Lune, tiedätkö mitä?”
Lune kohottaa katseensa.
”Minusta tuntuu, että olen ollut
oikeassa. Tämä saattaa olla minun kotini.”
Lune hymyilee.
”Nuku sitten turvassa, sillä
taivaalla loistava kuu ei salli satutettavan sitä, joka on päässyt
kotiin.”
Hymy kareilee Reminkin huulilla, kun
hän sulkee silmänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti