tiistai 3. maaliskuuta 2020

Kuningas ja ruusu: luku 42


Luku 42: Valkeat kädet

Unessa Remi on painoton, valkeat kädet hänen kehollaan piirtävät merkityksiä yksi kosketus kerrallaan, tekevät hänet todelliseksi. Kädet maalaavat hänen karttansa, joet virtaavat, vuoret kohoavat, eikä sydän ole tyhjä niin kauan, kun kädet vain koskevat. Valkeat huulet kumartuvat suutelemaan, kosketus on tuttu, huulten pehmeä tuntu huulilla kuin muisto kodista.

Minne sinä menit? Mihin minä sinut kadotin? Minulla on ollut niin hirvittävä ikävä –

Niin kaunis. Niin tajuttoman kaunis, että Remin ruumis värisee vielä silmien avautuessakin. Todellisuus piirtyy tummana hänen verkkokalvoilleen. Hetki sitten oli pelkkää valkeaa, selkeitä ja pehmeitä muotoja, jotakin käsittämätöntä, muisto jostakin, joka oli ennen kaikkea muuta. Remi nousee istumaan, päässä jyskyttää, kylkeen sattuu yhä. Koko keho on täynnä siteitä ja pieniä haavoja. Kipu elää yhä jokaisessa raajassa, mutta suurempi kipu seuraa muistamisesta. Unen valkeat unelmat ovat poissa, on vain todellisuus, joka räjähti hänen silmiensä edessä, sai hänen jalkansa pettämään.

Remi tuijottaa hyttinsä seiniä, kurottaa valkeaa muistoaan. Hän tulisi pyyhkimään sen yli mustin siveltimin. Endelion ei enää soisi hänelle suopeaa katsetta, ei toisi käsiään hänen iholleen. Miksi se sattuu enemmän kuin haava kyljessä? Muisto on kirkas, se elää hänessä hetken niin voimakkaana, että hän uskoo kuolevansa siihen. Sokaistuvansa, haihtuvansa.

Kenties minä olenkin sokea, Remi ajattelee. Sokea kaikelle sille kauniille, joka hänen eteensä on levitetty. Mitä minä en ole vielä uhrannut sinun vuoksesi? Remi nousee ylös, astelee kannelle, etsii tuttua punertavaa päätä. Lune seisoo muiden ruusujen seassa. Kun Lune ei ole tietoinen Remin läsnäolosta, tämä seisoo paljon rennommin, luottavainen ilme kasvoillaan. Hymykuopat erottuvat. Miksi minä olen kahlinnut hänet näin?

Me menemme suoraan Valieriin”, Remi kertoo.
Anteeksi kuinka?” Kaikki ruusut hätkähtävät.
Minun täytyy kohdata Endelion.”
Miksi sinä alistuisit hänen toiveilleen nyt, vuosien jälkeen? Remi, me emme voi antaa periksi!” Lunen ilme on miltei hurjistunut.
En voi antaa hänen tuhota tätä maata. Olen sen velkaa paitsi mustille, myös kaikille niille, jotka ovat koskaan kironneet Endelionin nimeä. Olit oikeassa, Lune, tässä on sittenkin kyse minusta ja hänestä.”

Valkeat kädet, tietäväinen hymy. Toisesta korvasta riippuva, sinikivinen korvakoru. Endelion, aina vain Endelion, Remin sydän ei laulaisi muusta, kunnes sen kieli olisi palanut tuhkaksi.

Lune kääntää päänsä, ei suostu edes katsomaan Remiin.
Minä en voi antaa hänen tuhota koko Krieliä.”
Etkö sinä ymmärrä? Hän tuhoaa sen siitä riippumatta, mitä sinä teet. Hän kiristää sinua!”
Kenties, mutta en voi ottaa sitä riskiä. En vain voi. Ihmisiä on kuollut vuokseni. En kykene elämään sen kanssa.”
Juuri sitä hän haluaa! Hän tuntee sinut ja vetoaa iänikuiseen moraaliisi!”
Ehkä niin, mutta me emme vain voi antaa satojen, kenties tuhansien ihmisten kuolla vuokseni! Ajattele Aylaa, Lune, haluaisitko sinä, että joku muu menettäisi rakkaansa siten?”

Lunen silmät suurenevat. Kaulalla sykkii. Remi ei käänny pois, Lune tuijottaa häntä kuin vierasta.
Nyt sinä välität minun sisareni hengestä. Nyt, kun kyse on Endelionista.”
Lune, minä en tarkoittanut –”
Kyllä minä tiedän, mitä sinä tarkoitit! Painu helvettiin, Remi. Et saa minua kävelemään kuolemaan kanssasi.”
Etkö sinä aio…”
Lune tarttuu Remiä kauluksesta, vie kasvonsa vasten hänen omiaan.
Saat tehdä Valierissa mitä ikinä haluat. Mene takaisin valkoisen tyrannisi luo, jos se on, mitä sydämesi halajaa. Minä olen ulkona tästä. Kaikesta tästä, Remi. Tällä kertaa minä tarkoitan sitä.”

Remi jää tuijottamaan laivan kantta. On varaa antaa katseen seisoa vain hetki. Sitten Remi palaa itseensä, hymyilee jäykästi muille ruusuille. He eivät saa nähdä kuoren murtuvan. On pysyttävänä ehjänä vielä niin kauan, kun kaikki katsovat.

Valieriin, Renfred. Minä haluan, että me menemme Valieriin. Ilmoita Lilikalle, että me olemme tulossa.”

*

Remi kävelee hytissään vangitun eläimen levottomin askelin. Ikkunasta näkyy pelkkä suikale laivaa ja aavana kuohuava meri. Kaukana seilaa toinen laiva, Krielin saaristossa tapahtuu aina jotakin. Remi ei näe vettä pitemmälle, ei ole mitään, mitä katsoa. Sisin huutaa, mutta ei kielellä, jota Remi osaisi puhua.

Olisipa Aílis täällä. Remi kuvittelee vanhan naisen arvokkaan olemuksen eteensä. Ei tuhkaa kasvoilla, ei runnoutunutta ruumista. Suora varsi ja kapeat silmät. Vanha, voimakas emolintu.

Mitä sinä sanoisit minulle nyt, jos olisit yhä luonani?”
Remi tuijottaa tyhjää huonetta. Se ei puhu hänelle. Aílis katsoisi häntä kulmiensa alta, läimäyttäisi häntä keveästi selkään ja sanoisi, että hänen pitää olla itselleen armollisempi.
Minun on pakko kohdata Endelion. Hän on onnistunut – minä olen nurkassa. Hän sai ajettua minut sinne.”
Hiljaisuus kyräilee hytin nurkissa. Ruskeat seinät eivät sano mitään.
Aílis, en tahdo antaa kenenkään kuolla kuten sinä kuolit.”

Remi pudistaa päätään, vie kädet otsalleen. Kuuma. Ruumis vapisee osittain edelleen. Mitä minä hourin? Hän on jo kuollut. Mutta kenenkään muun ei tarvitse kuolla. Aílis nauraisi hänen alennustilalleen, taputtaisi olkaa ja sanoisi, että on vain jatkettava, vaikka kaikki olisivat sitä vastaan. Ja, hän sanoisi, mene puhumaan Lunelle.

Mutta minä en voi”, Remi henkäisee, ”hän ei tahdo enää olla täällä. En voi syyttää häntä. Hän ei ole koskaan tahtonutkaan, ja minä olen pettänyt hänet jo niin monesti.”
Tummat seinät tuijottavat takaisin. Mitä äitikin sanoisi? Remin sydäntä vihlaisee, kun hän muistelee äidin kalvakoita, paperisia kasvoja. Niin hauras.
Voi, äiti…” Remi painaa pään käsiinsä. ”Minä olisin halunnut, että sinä näet vielä Colarin tähtitaivaan. Olen pahoillani. Anna minulle anteeksi.”
Colarin taivas on riekaleina, mustan ja valkean välisen vihan polttama. Remi korjaisi sen. Sen ja kaiken muun. Hän nousee ylös, sysää pois ajatuksensa kahdesta naisesta, hänen voimavaroistaan, heistä, jotka kasvattivat hänet, auttoivat hänet jaloilleen. Hän pitäisi heistä aina kiinni.

Remi kävelee suoraa Lunen hyttiin. Mies ei ole yksin, muut ruusut ovat kokoontuneet hänen ympärilleen. Keskustelu on vilkasta, Remi saa kiinni sanoja sieltä täältä. Yhteen kokoontuneet, rähjäiset kapinalliset kääntävät katseensa Remiin, kun hän astuu huoneeseen.

Lune, minä tahtoisin puhua kanssasi.”
Lunen nurmenvihreät silmät ovat suuret, suu raollaan.
Ei ole mitään puhuttavaa.”
Se ei oikeastaan ollut pyyntö. Tulisitko?”

Lune seuraa väsynein, pettynein askelin Remiä. Kun Remi sulkee hyttinsä oven, Lune on jo ehtinyt painautua häntä vasten, viedä huulet hänen omilleen. Lune painaa Remin vasten ovea, asettuu hänen kehoaan vasten kuin se kuuluisi hänelle. Remi ei saa henkeä, hän antaa Lunen toimia, Lunella on siihen oikeus ja valta. Vasta, kun ystävä vetäytyy taaemmas hengittäen raskaasti, Remi sallii itsensä palata hetkeen.

Minä en halua jakaa sinua menneisyytesi kanssa”, Lune sanoo istuen alas puiselle tuolille. ”En kykene jatkamaan rinnallasi, kun sinä olet tällainen.”
Tiedän sen. En voi velvoittaa sinua siihen.”
Rakastan sinua enemmän kuin olen ikinä osannut rakastaa tätä elämää, mutta se ei riitä. Ei sinulle.”
Tässä ei ole koskaan ollut kyse siitä.”
Minä ymmärrän. Teit sen aiemmin hyvin selväksi. Tämä on isompaa kuin mikään sellainen. Mutta minun maailmani on erilainen. Näen Krielin erilaisena paikkana elää kuin sinä. Siksi minä en voi enää jatkaa.”
Millainen sinun Krielisi on?”
Oikeastiko, Remi? Kysytkö sinä minulta tätä vasta nyt, vaikka olen ollut apunasi kolme pitkää vuotta?”

Lunen ilme ei jaksa olla enää edes epäuskoinen. Lasittuneet silmät ovat ainoastaan väsyneet. Kun Lune kohtaa Remin katseen, Remi tietää, ettei enää koskaan saa nähdä nurmisilmien säihkyvän.

Lune nousee ylös, suutelee Remiä vielä kerran. Pitkään. Ei hyvästiksi, pelkästään muistaakseen, miksi pitää mennä. Remi pitää kiinni suojauksestaan, ei salli sen murtua. Jos hän murtuu, hän murtuu lopullisesti, eikä vielä ole aikaa sille.

Minun Krielissäni tuulen sointi meren yllä on maailman kaunein laulu”, Lune sanoo kävellessään hytin ovelle. ”Siellä maailma on avoin kaikille kohdattavaksi. Ihmiset ovat valmiita taistelemaan oikeuksiensa puolesta, mutta he eivät hylkää toisiaan, vaikka kipu on joskus viedä järjen.”
Remin sisintä polttaa. Vapina on osittain lakannut, mutta Lunen sanat herättävät hänessä jotakin sellaista, jonka hän kuvitteli jo haudanneensa.
Minun Krielissäni sinä olet joku muu. Sellainen ihminen, joka saa tehtävänsä saavutettua loppuun eikä kadota itseään matkalla. Olisin seurannut häntä loppuun saakka. Sen Remin minä näin sinä iltana, kun tulit luokseni ensi kertaa. Siihen Remiin minä rakastuin.”
Lune huokaisee. Remi ei enää tunne kehonsa rajoja.
En enää tiedä, kuka sinä olet. Usko minua, kun sanon, että olisin todella halunnut pysyä luonasi elämäni loppuun saakka. Minä uskoin meihin koko sydämestäni.”

Remi ojentaa kättään kohti Lunea, on valmis pyytämään anteeksi sanotut ja sanomattomat sanat, yrittämään vielä uudelleen. Lune on kuitenkin liian kaukana, käsi kohtaa pelkkää tyhjää, jää riippumaan kehon vierelle surullisena merkkinä siitä, että hän epäonnistui.

Kulje polkusi loppuun. Toivon, että voit vielä löytää itsesi”, Lune sanoo, vaikka äänensävy kertookin, ettei hän usko toivomaansa. ”Kiitos kaikesta, Remi. Sinä et koskaan pyydä anteeksi, joten minäkään en aio. Palaa luokseni, jos joskus tiedät, mitä haluat, sen verran olen valmis antamaan anteeksi.”
Ovi narahtaa.
Rakastan sinua. Nähdään taas, Remi.”

Kun ovi sulkeutuu, Remi tietää, että suudelma oli sittenkin hyvästi. Lunen huulet voivat sanoa mitä tahansa, mutta tämän äänensävy kertoo, etteivät he rantaan päästyään näe toisiaan enää. Remi vie kädet kasvoilleen, vaikka kyyneleet eivät tule, vaikka mikään ei tule, keho on halvaantunut, kuluttanut voimansa loppuun. Jäljelle jää vain väsynyt jomotus ja kuva valkeista käsistä, vinosta hymystä, miehestä, joka omistaa sittenkin hänestä kaiken.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti