Luku 42: Valkeat kädet
Unessa Remi on painoton, valkeat kädet
hänen kehollaan piirtävät merkityksiä yksi kosketus kerrallaan,
tekevät hänet todelliseksi. Kädet maalaavat hänen karttansa, joet
virtaavat, vuoret kohoavat, eikä sydän ole tyhjä niin kauan, kun
kädet vain koskevat. Valkeat huulet kumartuvat suutelemaan, kosketus
on tuttu, huulten pehmeä tuntu huulilla kuin muisto kodista.
Minne sinä menit? Mihin minä
sinut kadotin? Minulla on ollut niin hirvittävä ikävä –
Niin kaunis. Niin tajuttoman kaunis,
että Remin ruumis värisee vielä silmien avautuessakin. Todellisuus
piirtyy tummana hänen verkkokalvoilleen. Hetki sitten oli pelkkää
valkeaa, selkeitä ja pehmeitä muotoja, jotakin käsittämätöntä,
muisto jostakin, joka oli ennen kaikkea muuta. Remi nousee istumaan,
päässä jyskyttää, kylkeen sattuu yhä. Koko keho on täynnä
siteitä ja pieniä haavoja. Kipu elää yhä jokaisessa raajassa,
mutta suurempi kipu seuraa muistamisesta. Unen valkeat unelmat ovat
poissa, on vain todellisuus, joka räjähti hänen silmiensä edessä,
sai hänen jalkansa pettämään.
Remi tuijottaa hyttinsä seiniä,
kurottaa valkeaa muistoaan. Hän tulisi pyyhkimään sen yli mustin
siveltimin. Endelion ei enää soisi hänelle suopeaa katsetta, ei
toisi käsiään hänen iholleen. Miksi se sattuu enemmän kuin haava
kyljessä? Muisto on kirkas, se elää hänessä hetken niin
voimakkaana, että hän uskoo kuolevansa siihen. Sokaistuvansa,
haihtuvansa.
Kenties minä olenkin sokea, Remi
ajattelee. Sokea kaikelle sille kauniille, joka hänen eteensä on
levitetty. Mitä minä en ole vielä uhrannut sinun
vuoksesi? Remi nousee ylös,
astelee kannelle, etsii tuttua punertavaa päätä. Lune seisoo
muiden ruusujen seassa. Kun Lune ei ole tietoinen Remin läsnäolosta,
tämä seisoo paljon rennommin, luottavainen ilme kasvoillaan.
Hymykuopat erottuvat. Miksi minä olen kahlinnut hänet
näin?
”Me menemme suoraan Valieriin”,
Remi kertoo.
”Anteeksi kuinka?” Kaikki ruusut
hätkähtävät.
”Minun täytyy kohdata Endelion.”
”Miksi sinä alistuisit hänen
toiveilleen nyt, vuosien jälkeen? Remi, me emme voi antaa periksi!”
Lunen ilme on miltei hurjistunut.
”En voi antaa hänen tuhota tätä
maata. Olen sen velkaa paitsi mustille, myös kaikille niille, jotka
ovat koskaan kironneet Endelionin nimeä. Olit oikeassa, Lune, tässä
on sittenkin kyse minusta ja hänestä.”
Valkeat kädet, tietäväinen hymy.
Toisesta korvasta riippuva, sinikivinen korvakoru. Endelion, aina
vain Endelion, Remin sydän ei laulaisi muusta, kunnes sen kieli
olisi palanut tuhkaksi.
Lune kääntää päänsä, ei suostu
edes katsomaan Remiin.
”Minä en voi antaa hänen
tuhota koko Krieliä.”
”Etkö sinä ymmärrä? Hän tuhoaa
sen siitä riippumatta, mitä sinä teet. Hän kiristää sinua!”
”Kenties, mutta en voi ottaa sitä
riskiä. En vain voi. Ihmisiä on kuollut vuokseni. En kykene elämään
sen kanssa.”
”Juuri sitä hän haluaa! Hän
tuntee sinut ja vetoaa iänikuiseen moraaliisi!”
”Ehkä niin, mutta me emme vain voi
antaa satojen, kenties tuhansien ihmisten kuolla vuokseni! Ajattele
Aylaa, Lune, haluaisitko sinä, että joku muu menettäisi rakkaansa
siten?”
Lunen silmät suurenevat. Kaulalla
sykkii. Remi ei käänny pois, Lune tuijottaa häntä kuin vierasta.
”Nyt sinä välität minun sisareni
hengestä. Nyt, kun kyse on Endelionista.”
”Lune, minä en tarkoittanut –”
”Kyllä minä tiedän, mitä sinä
tarkoitit! Painu helvettiin, Remi. Et saa minua kävelemään
kuolemaan kanssasi.”
”Etkö sinä aio…”
Lune tarttuu Remiä kauluksesta, vie
kasvonsa vasten hänen omiaan.
”Saat tehdä Valierissa mitä ikinä
haluat. Mene takaisin valkoisen tyrannisi luo, jos se on, mitä
sydämesi halajaa. Minä olen ulkona tästä. Kaikesta tästä, Remi.
Tällä kertaa minä tarkoitan sitä.”
Remi jää tuijottamaan laivan kantta.
On varaa antaa katseen seisoa vain hetki. Sitten Remi palaa itseensä,
hymyilee jäykästi muille ruusuille. He eivät saa nähdä kuoren
murtuvan. On pysyttävänä ehjänä vielä niin kauan, kun kaikki
katsovat.
”Valieriin, Renfred. Minä haluan,
että me menemme Valieriin. Ilmoita Lilikalle, että me olemme
tulossa.”
*
Remi kävelee hytissään vangitun
eläimen levottomin askelin. Ikkunasta näkyy pelkkä suikale laivaa
ja aavana kuohuava meri. Kaukana seilaa toinen laiva, Krielin
saaristossa tapahtuu aina jotakin. Remi ei näe vettä pitemmälle,
ei ole mitään, mitä katsoa. Sisin huutaa, mutta ei kielellä, jota
Remi osaisi puhua.
Olisipa Aílis täällä. Remi
kuvittelee vanhan naisen arvokkaan olemuksen eteensä. Ei tuhkaa
kasvoilla, ei runnoutunutta ruumista. Suora varsi ja kapeat silmät.
Vanha, voimakas emolintu.
”Mitä sinä sanoisit minulle nyt,
jos olisit yhä luonani?”
Remi tuijottaa tyhjää huonetta. Se
ei puhu hänelle. Aílis katsoisi häntä kulmiensa alta,
läimäyttäisi häntä keveästi selkään ja sanoisi, että hänen
pitää olla itselleen armollisempi.
”Minun on pakko kohdata Endelion.
Hän on onnistunut – minä olen nurkassa. Hän sai ajettua minut
sinne.”
Hiljaisuus kyräilee hytin nurkissa.
Ruskeat seinät eivät sano mitään.
”Aílis, en tahdo antaa kenenkään
kuolla kuten sinä kuolit.”
Remi
pudistaa päätään, vie kädet otsalleen. Kuuma. Ruumis vapisee
osittain edelleen. Mitä minä hourin? Hän on jo kuollut.
Mutta kenenkään muun ei
tarvitse kuolla. Aílis nauraisi hänen alennustilalleen, taputtaisi
olkaa ja sanoisi, että on vain jatkettava, vaikka kaikki olisivat
sitä vastaan. Ja, hän
sanoisi, mene puhumaan Lunelle.
”Mutta minä en voi”, Remi
henkäisee, ”hän ei tahdo enää olla täällä. En voi syyttää
häntä. Hän ei ole koskaan tahtonutkaan, ja minä olen pettänyt
hänet jo niin monesti.”
Tummat seinät tuijottavat takaisin.
Mitä äitikin sanoisi? Remin sydäntä vihlaisee, kun hän muistelee
äidin kalvakoita, paperisia kasvoja. Niin hauras.
”Voi, äiti…” Remi painaa pään
käsiinsä. ”Minä olisin halunnut, että sinä näet vielä
Colarin tähtitaivaan. Olen pahoillani. Anna minulle anteeksi.”
Colarin taivas on riekaleina, mustan
ja valkean välisen vihan polttama. Remi korjaisi sen. Sen ja kaiken
muun. Hän nousee ylös, sysää pois ajatuksensa kahdesta naisesta,
hänen voimavaroistaan, heistä, jotka kasvattivat hänet, auttoivat
hänet jaloilleen. Hän pitäisi heistä aina kiinni.
Remi kävelee suoraa Lunen hyttiin.
Mies ei ole yksin, muut ruusut ovat kokoontuneet hänen ympärilleen.
Keskustelu on vilkasta, Remi saa kiinni sanoja sieltä täältä.
Yhteen kokoontuneet, rähjäiset kapinalliset kääntävät katseensa
Remiin, kun hän astuu huoneeseen.
”Lune, minä tahtoisin puhua
kanssasi.”
Lunen nurmenvihreät silmät ovat
suuret, suu raollaan.
”Ei ole mitään puhuttavaa.”
”Se ei oikeastaan ollut pyyntö.
Tulisitko?”
Lune seuraa väsynein, pettynein
askelin Remiä. Kun Remi sulkee hyttinsä oven, Lune on jo ehtinyt
painautua häntä vasten, viedä huulet hänen omilleen. Lune painaa
Remin vasten ovea, asettuu hänen kehoaan vasten kuin se kuuluisi
hänelle. Remi ei saa henkeä, hän antaa Lunen toimia, Lunella on
siihen oikeus ja valta. Vasta, kun ystävä vetäytyy taaemmas
hengittäen raskaasti, Remi sallii itsensä palata hetkeen.
”Minä en halua jakaa sinua
menneisyytesi kanssa”, Lune sanoo istuen alas puiselle tuolille.
”En kykene jatkamaan rinnallasi, kun sinä olet tällainen.”
”Tiedän sen. En voi velvoittaa
sinua siihen.”
”Rakastan sinua enemmän kuin olen
ikinä osannut rakastaa tätä elämää, mutta se ei riitä. Ei
sinulle.”
”Tässä ei ole koskaan ollut kyse
siitä.”
”Minä ymmärrän. Teit sen aiemmin
hyvin selväksi. Tämä on isompaa kuin mikään sellainen. Mutta
minun maailmani on erilainen. Näen Krielin erilaisena paikkana elää
kuin sinä. Siksi minä en voi enää jatkaa.”
”Millainen sinun Krielisi on?”
”Oikeastiko, Remi? Kysytkö sinä
minulta tätä vasta nyt, vaikka olen ollut apunasi kolme pitkää
vuotta?”
Lunen ilme ei jaksa olla enää edes
epäuskoinen. Lasittuneet silmät ovat ainoastaan väsyneet. Kun Lune
kohtaa Remin katseen, Remi tietää, ettei enää koskaan saa nähdä
nurmisilmien säihkyvän.
Lune nousee ylös, suutelee Remiä
vielä kerran. Pitkään. Ei hyvästiksi, pelkästään muistaakseen,
miksi pitää mennä. Remi pitää kiinni suojauksestaan, ei salli
sen murtua. Jos hän murtuu, hän murtuu lopullisesti, eikä vielä
ole aikaa sille.
”Minun Krielissäni tuulen sointi
meren yllä on maailman kaunein laulu”, Lune sanoo kävellessään
hytin ovelle. ”Siellä maailma on avoin kaikille kohdattavaksi.
Ihmiset ovat valmiita taistelemaan oikeuksiensa puolesta, mutta he
eivät hylkää toisiaan, vaikka kipu on joskus viedä järjen.”
Remin sisintä polttaa. Vapina on
osittain lakannut, mutta Lunen sanat herättävät hänessä jotakin
sellaista, jonka hän kuvitteli jo haudanneensa.
”Minun Krielissäni sinä olet joku
muu. Sellainen ihminen, joka saa tehtävänsä saavutettua loppuun
eikä kadota itseään matkalla. Olisin seurannut häntä loppuun
saakka. Sen Remin minä näin sinä iltana, kun tulit luokseni ensi
kertaa. Siihen Remiin minä rakastuin.”
Lune huokaisee. Remi ei enää tunne
kehonsa rajoja.
”En enää tiedä, kuka sinä olet.
Usko minua, kun sanon, että olisin todella halunnut pysyä luonasi
elämäni loppuun saakka. Minä uskoin meihin koko sydämestäni.”
Remi ojentaa kättään kohti Lunea,
on valmis pyytämään anteeksi sanotut ja sanomattomat sanat,
yrittämään vielä uudelleen. Lune on kuitenkin liian kaukana, käsi
kohtaa pelkkää tyhjää, jää riippumaan kehon vierelle
surullisena merkkinä siitä, että hän epäonnistui.
”Kulje polkusi loppuun. Toivon, että
voit vielä löytää itsesi”, Lune sanoo, vaikka äänensävy
kertookin, ettei hän usko toivomaansa. ”Kiitos kaikesta, Remi.
Sinä et koskaan pyydä anteeksi, joten minäkään en aio. Palaa
luokseni, jos joskus tiedät, mitä haluat, sen verran olen valmis
antamaan anteeksi.”
Ovi narahtaa.
”Rakastan sinua. Nähdään taas,
Remi.”
Kun ovi sulkeutuu, Remi tietää, että
suudelma oli sittenkin hyvästi. Lunen huulet voivat sanoa mitä
tahansa, mutta tämän äänensävy kertoo, etteivät he rantaan
päästyään näe toisiaan enää. Remi vie kädet kasvoilleen,
vaikka kyyneleet eivät tule, vaikka mikään ei tule, keho on
halvaantunut, kuluttanut voimansa loppuun. Jäljelle jää vain
väsynyt jomotus ja kuva valkeista käsistä, vinosta hymystä,
miehestä, joka omistaa sittenkin hänestä kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti