Luku 25: Kättesi työt
Tuuli pyyhkii Ingonin hiuksia hänen
seistessään aivan aluksen laidalla ja kuunnellessaan tuulen laulua.
Ilma on kylmää, tuuli miltei kiskoo Ingonin huivin mennessään.
Hän kietoo sen tiukemmin ympärilleen ja on jo valmis kääntymään
hyttiinsä päin, kun huomaa valkean hahmon silmäkulmassaan.
”Lyra.”
”Ingon.”
Lyra nojautuu laitaan. Naisella on
yllään pelkkä valkea, olkapäät paljaaksi jättävä mekko.
Valkoiset hiukset ovat sotkussa, tuuli piiskaa niitä taaksepäin.
Ingon erottaa Lyran olemuksessa jotakin sellaista, jota ei ole
aiemmin kohdannut.
”Oletko sinä kunnossa?”
Lyra kohottaa katseensa.
”Minäkö?” Ilme on aidon
hämmästynyt. ”Tuota noin, uskoakseni kyllä.”
Ääni on etäinen, mutta ei
Ingonille, vaan Lyralle itselleen. Ingon nyökkää hiljaa, pilvet
lipuvat alla tasaiseen tahtiin. Huivi ei enää lämmitä, mutta Lyra
on siinä, joten muulla ei ole enää merkitystä.
”Onko kyse Endelionista?” Ingon ei
ole varma, kuinka kysyä. Jokin Lyran olemuksessa on aiempaa
hauraampaa, vihdoin hän on oppinut nimeämään havaintojaan.
Hauras. Kyllä, Lyra on hauras.
”Hän heitti minut hetkeksi ulos”,
Lyra naurahtaa. ”Kyllä hän siitä toipuu, kunhan saa hetken vetää
henkeä ja muistella entistä elämäänsä.”
”Puhuitteko te Remistä?”
Hymy leviää hitaasti Lyran
kasvoille.
”Ingon, sinähän olet kehittynyt
hirveästi!” nainen hengähtää. ”Kyllä, me puhuimme Remistä.
Kaiken muun ohella.”
”Saiko Kallasin hyökkäys kuninkaan
kaipaamaan Remiä? Pitäisikö minun tietää jotakin? Ihan vain…
jos kuninkaan harkintakyky pettää.”
”Ei, kaikki on kunnossa. Niin kauan,
kun minä olen ollut Endelionin rinnalla, hänellä on ollut iltoja,
jolloin kaikki ihmiset hänen ympärillään joutuvat kantamaan
syyllisyyttä siitä, että eivät ole Remi.”
Ingon huokaa syvään. Tuuli puhaltaa
yhä lujaa, mutta se ei tunnu puhdistavan ilmaa laivan ihmisten
ympärillä. Ingon ei uskalla kuvitella, miltä kaikki tämä tuntuu
Lyrasta. Lyra voi yhtä hyvin itkeä yönsä tai nauraa Endelionin
ailahtelevaisuudelle. Ingonin sisintä kylmää, kun hän ymmärtää,
ettei hän tiedä lainkaan, kuinka Lyra tällaisiin tilanteisiin
reagoi. Lyra ei ole mitään niin todellista, että tätä voisi
lukea.
”Minusta on oikeastaan varsin
huvittavaa, että olen päättänyt vihata miestä, jota en ole
koskaan tavannut”, Lyra toteaa yllättäen virnistäen. ”Eikö
sinustakin?”
”Vihaatko sinä Remi Loriania?”
”Minä pidän Endelionista, ja koska
olen päättänyt elää sellaisen ihmisen elämää, on vain
luonnollista inhota miestä, jonka puoleen Endelion kaipaa. Sitä
kutsutaan mustasukkaisuudeksi, Ingon.”
”Mutta… etkö sinä sitten todella
vihaa häntä?”
”Luulin, että sinä ymmärsit jo.
Olen vain päättänyt tuntea nämä tunteet.”
”Siksi sinä et itke.”
”Enkä naura.”
Puronauru. Sekään ei siis ole aito.
Ingon tuntee kylmän sisällään etsivän uusia muotoja. Se sentään
on todellinen. Niin kauan, kun Ingon pysyy Lyran seurassa, hän on
olemassa, hän kykenee hahmottamaan ruumiinsa hatarat,
vastapiirtyneet rajat.
”Endelion ei kohtele sinua oikein”,
Ingon sanoo niin hiljaa, että tuuli miltei vie sanat mennessään.
”Kenties ei, mutta siihen minä en
voi vaikuttaa. Luuletko, etten pitäisi puoliani?”
”En epäile sitä hetkeäkään.”
Virnistys. Aidompi kuin kaksi aiempaa.
”Entä sinä, Ingon? Miltä sinusta
tuntuu nyt, kun olemme taas ilmassa ja Kallas on jäänyt taakse?”
Ingon huomaa tuijottaneensa käsiään
jo pitkään. Vasta Lyran esittäessä kysymyksensä Ingon ymmärtää
käsien olevan todella hänen, kuuluvan hänen ruumiiseensa. Miltä
minusta tuntuu nyt? Ingon ei ole koskaan ollut riittävän kiinni
itsessään, että olisi osannut ajatella jotakin sellaista. Hän
puristaa kätensä nyrkkiin.
”Minä… Minä olen iloinen siitä,
että sinä olet siinä.”
Lyra virnistää ja kohauttaa
harteitaan.
”Vai niin, vai niin”, Lyra
hymähtää. ”Minäkin olen iloinen, että sinä olet siinä. Olin
huolissani siitä, miten suhtautuisit Kallasiin. Se meni odotettua
paremmin.”
”Se ilta vanhempiesi talolla… se
oli niin kaunis.”
Lyran silmät suurenevat.
”Sinä siis muistat sen?”
”En unohda yksittäisiä muistoja
niin helposti. Olin silloin hyvin kiinni tässä ruumiissa. Muistan,
että se olin minä, joka kertoi asioista sinulle. Se olin täysin
varmasti minä itse, ei kukaan muu.”
Vasta Ingonin lausuessa sanat ääneen
ne käyvät toteen. Kaksi peilinpalaa yhdistyy yhteen, kaksi selkeää
kuvaa. Mennyt ja nykyinen. Ingon Kallasissa mäen päällä, Ingon
laivassa, tuuli takkinsa alla. Kädet alkavat vapista, kun Ingon
hahmottaa niiden kahden olevan sama henkilö, jakavan samat
ajatukset. Kuva ei ole pysynyt yhtenäisenä koskaan niin pitkään.
Lyran käsi painuu Ingonin olalle. Hän
ei säpsähdä, hän antaa valkoisen hansikkaan levätä siinä. Lyra
katsoo häntä kirkkain silmin, näkee kaiken minkä hänkin. He
katsovat samaa kuvaa. Se on vihdoin osittain ehjä, ensimmäiset
palat ovat yhdessä. Yllättäen Lyra painaa päänsä Ingonin
rinnalle. Ingon säpsähtää, sydän herää piilostaan ja ryhtyy
hakkaamaan lujaa. Kun Lyran kädet kiertyvät hänen ympärilleen,
keho ymmärtää, että Lyra tahtoo vain olla siinä. Lyra ei tahdo
hänen ihoaan, hänen värisevien käsiensä kosketusta. Ingon vie
kädet Lyran niskaan, silittää vapisevin, hapuilevin ottein tämän
hiuksia.
Kuvat kylmistä, vääntyneistä
raajoista palaavat Ingonin tajunnan laitamille, mutta hän puristaa
Lyran tiukemmin itseään vasten saadakseen ne katoamaan. Ne eivät
kuulu tänne, eivät hänen ja Lyran väliin. Lyra tuoksuu itseltään,
Ingon vetää tuoksua syvälle sisäänsä viedäkseen kaiken muun
pois, tehdäkseen hetkestä vain heidän omansa. Hän tekee Lyraan
turvansa, aloittaa hajottamaan vanhoja kuvia säpäleiksi.
Kun Lyra irrottaa otteensa ja
kuljettaa kätensä Ingonin omille, Ingon huomaa hymyilevänsä
varovasti.
”Nämä kädet…” Lyra nyökkää,
eleessä on jotakin surumielistä. ”Ajatteletko koskaan, että
kaikki se hyvä, mitä olet näillä tehnyt, saattaa Endelionin
käsissä tuhota kaiken?”
Ingon säpsähtää, miltei vetää
kätensä pois. Lyra pitää hennosti kiinni, hän pääsisi pakoon,
jos yrittäisi.
”Minä olen niin harvoin tietoinen
siitä, mitä olen todella tehnyt, että tuollaisen kysymyksen
ajatteleminen saa vain pääni särkemään”, Ingon huokaisee. Hän
ei haluaisi vastata tyhjiä sanoja, mutta mikään niin suuri ajatus
ei osaa tehdä häneen kotiaan. ”Ihminen on aina käyttänyt
taitojaan väärin. Kenties minunkin osaamistani käytetään.”
Lyran kasvot ovat jälleen täysin
paljaat. On olemassa ilme, jota Ingon ei koskaan osaa tulkita.
Avonaiset silmät, aavistuksen raotetut huulet. Kuulaus, jota ei ole
missään muualla, kenelläkään muulla. Ingonin on mahdotonta
kertoa, mitä Lyra ajattelee.
”Valkoinen imperiumi on
rakentumassa”, Lyra huokaa, päästää Ingonin kädet vapaaksi.
”Sinun osaamistasi on käytetty siihen, että mustat pyyhitään
koko Krielin kartalta.”
”Minä… minä luulisin tietäväni
sen.”
”Et tarpeeksi hyvin. Jos minä
olisin sinä, minä lähtisin täältä. En antaisi kätteni töitä
siihen, mitä se mies tekee.”
”Sinähän rakastat häntä.”
”Tällä hetkellä. Mikään tunne
ei kuitenkaan estä minua ymmärtämästä sitä tosiasiaa, että
Endelion on tuhoamassa kaiken sen, mikä ei ansaitsisi räjähtää
taivaalle. Mustat tuolla kaduilla eivät ansaitse kuolla. He
tarvitsevat oikeutensa.”
Ingon tuijottaa Lyraa kuin tämä
olisi sanonut jotakin täysin ennenkuulumatonta.
”Sinä kuulostat aivan
kapinalliselta”, Ingon hengähtää.
”Järkyttääkö se sinua?”
Ingon ei sano mitään. Hän ei osaa.
”Minä olisin voinut olla
kapinallinen, jos olisin kasvanut Alissandrassa Kallasin sijaan. Jos
minut olisikin pelastanut Remi Endelionin sijasta. Niin
yksinkertaista se on.”
Onko todella? Kuinka se voi olla?
Ingon huomaa jälleen tuijottavansa käsiään. Samoja, jotka ovat
rakentaneet ja korjanneet, luoneet uutta. Ne eivät pelastaneet hänen
vanhempiaan. Nytkö ne edesauttavat jonkun muun kuolemaa?
”Minä elän tämän elämän
loppuun saakka”, Lyra huokaa. ”Aikani tulee pian. Minä tiedän
sen. Endelion ei katsele ruusujen leikkejä enää kauaa. Sitä ennen
minun tulee mennä. Tunnen, kuinka olen jo hälvenemässä tästä
maailmasta, katoan hiljalleen.”
”Mutta, Lyra…”
”En odota sinun ymmärtävän. Mutta
toivon, että sinä tiedät, että sinulle on jotakin muutakin kuin
tämä. Minä varmistuin siitä Kallasissa. Sinä olet elossa, Ingon.
Sinulle on vielä jäljellä maailma, jossa elää. Kallasin kadut,
luovat kädet, joiden ei tarvitse tuhota enää mitään.”
”Minä en voi enää…”
”Ei, Ingon.” Lyra tarttuu jälleen
hänen käsiinsä. ”Minä en voi enää mitään. Sinä
voit. Jossakin tuolla alhaalla on laulava nainen, joka ei ole vielä
kertonut sinulle nimeään. Verstas, joka odottaa käsiäsi luomaan
uutta. Mene. Elä. Koe. Minä toivon sitä sinulle.”
Ingon tuijottaa Lyraa mykkänä.
Elämä, josta hänet riuhtaistiin irti kuninkaan palvelukseen, on
kaikki nämä vuodet jatkanut kulkuaan alhaalla. Se ei odottaisi
häntä kauan, jos hän ei menisi, ottaisi sitä takaisin itselleen.
Lyra on juuri oikaisemassa Ingonin
silmälaseja, kun Endelion juoksee kannelle ja saa kaksikon
hätkähtämään. Kuuliko kuningas, mistä he puhuivat? Silmät ovat
suuret, olemus hengästynyt, mutta ei pelkästä raivosta. Endelionin
koko keho tärisee.
”Pahoittelen, että häiritsen
teidän herkkää hetkeänne”, Endelion sihahtaa ivalliseen sävyyn.
Lyra näyttää miehelle rivoa käsimerkkiä. ”Minä vastaanotin
juuri viestin Valierista. Remi Endelionin äiti on teloitettu.
Loppukiri on käynnistynyt.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti