Luku 40: Sokea piste
Liekit kohoavat kohti Endelionin
laivaa heidän seilatessaan korkeammalle, suojaan itse
aiheuttamaltaan palolta. Endelionin katse nielee kaiken, hän imee
itseensä tuhon, alas jäävän savun ja kaaoksen, kuolevat ihmiset.
Niin paljon tuhoa kerralla, niin paljon viattomia ihmisiä, jotka
saivat maksaa Remin vuoksi. Endelionin silmät ovat suuret, ne
näkevät kaiken ja rakastavat sitä, mitä saavat todistaa.
”Nouse ylös”, Endelion ärähtää
Ingonille vetäydyttyään laidalta. Laiva kohoaa ylemmäs, Endelion
pitää laidoista kiinni, jotta ei kaadu. Ingon pysyy maassa, ei
kykene nousemaan, vaikka Endelion riuhtaisee tätä harteista.
”Ylös siitä! Lyra on tiennyt jo
kauan, että tämä päättyisi näin! Säälittävyytesi ei tuo
häntä takaisin. Nouse ylös, sinua tarvitaan.”
Ingon kohottaa katseensa, laskee lasit
syliinsä voidakseen itkeä vapaasti.
”Sinä annoit hänen mennä. Hänen,
jota sinä tarvitsit kaikkein eniten.”
Ingonin sanoissa on terävät reunat,
Endelion säpsähtää niitä. Ingon ei ole koskaan osannut puhua,
tämä ei ole mies, jonka suussa sanat taipuvat miten tahansa.
Endelion hätkähtää selkeyttä Ingonin itkevissä silmissä. Mistä
lähtien mies on ollut itselleen niin todellinen, että on kyennyt
sivaltamaan häntä näin?
”Lyraako? Mihin minä häntä
tarvitsisin? Hän oli täällä vain tyydyttääkseen fyysiset
tarpeeni”, Endelion sanoo. ”Ylös nyt, minä en käske enää
kertaakaan. Sinua minä sen sijaan tarvitsen.”
”Tarvitsit sinä häntä. Löydät
sen vielä edestäsi.”
Endelion vie käden sydämelleen.
”Oliko tuo uhkaus? Uhkailetko sinä
minua?”
”Minulla ei ole sellaiseen oikeutta,
teidän korkeutenne. Sanon vain, mitä tiedän todeksi.”
Ingon nostaa hontelon ruumiinsa
kannelta. Askeleet eivät haparoi, suru ilmeessä on aitoa, ei
lainkaan irrallista. Endelion ei ole tottunut näkemään Ingonia
niin aitona. Jokin miehessä on loksahtanut paikalleen.
”Teidän korkeutenne, tahdotteko
raportin tuhon laajuudesta? Emme ole vielä saaneet selkeää
kokonaiskuvaa, mutta arvio on tehty”, huutaa kauempaa valkopukuinen
mies. Endelion nyökkää heilauttaen samalla kättään Ingonille.
Ingon kävelee pois pitäen leukansa korkealla. Miehen eleet
aiheuttavat Endelionissa väristyksiä, mutta hän kääntyy
kohtaamaan alaisensa sen sijasta, että jäisi tuntemukseensa kiinni.
Tuho ei ole levinnyt niin pitkälle
kuin sen oletettiin leviävän. Lyra iskeytyi pommin kanssa pellolle,
sivuun kylästä. Endelion kuuntelee, siristelee silmiään
totuuksille, joita ei tahdo niellä, mutta jotka kuulee siitä
huolimatta.
”Kiitos. Voit poistua”, Endelion
sanoo miehelle, joka kääntyy oitis. Endelionin sisällä särisee
vieras nuotti. Kaikki se, jonka piti tuhoutua, ei ole tuhoutunut,
koska Lyra ei tiputtautunut oikealle alueelle. Nuotti Endelionin
sisällä kertoo, että häntä vastaan on pelattu, mutta hän ei
anna äänelle tilaa voimistua.
”Teidän korkeutenne!”
Seuraava tiedotus. Endelion on
kuorruttanut laivansa ihmisillä, jotka tietävät häntä enemmän,
näkevät häntä enemmän, mutta ovat riittävän paljon hänen
alapuolellaan.
”Teidän korkeutenne, me löysimme
yhden ehjän viestimen.”
Endelionin silmät suurenevat.
”Yhden ehjän viestimen? Mistä?”
”Lyran hytistä, teidän
korkeutenne.”
Endelion lyö kätensä laivan
laitaan. Raivo purkautuu yhtenä voimakkaana ärähdyksenä. Endelion
puristaa laitaa niin lujaa, että rystyset ovat valkoiset kuin kuu.
Kun Endelion kohtaa alaisensa uudelleen, hymy on jo liimattu
kasvoille peittämään sisällä sinkoilevaa, suunnattomaksi
paisunutta raivoa.
”Vai niin”, Endelion lausuu
pehmeästi, ”vai löysitte te yhden ehjän viestimen. Miten paljon
hienovaraisemmin olisimmekaan voineet hoitaa Colarin tapauksen, jos
olisimme tienneet moisen olemassaolosta. Minun ei olisi tarvinnut
vielä lähteä räjäyttämään mitään.”
Lyran hymyilevät kasvot, naisen
etäinen katse, kaikki Endelionin vihollisia, kaikki häntä vastaan.
Endelionin ohimolla tykyttää, kun hän ymmärtää, että naisen
oli täytynyt kääntää katseensa pois hänestä jo kauan sitten.
Ajatuskin Lyran pehmeistä suortuvista hänen rinnallaan, solakoista
käsistä hänen kehollaan saa hänet värisemään. Helvetin narttu.
Endelion ojentaa rannettaan, pieni
kaulakorun muotoon taottu viestin lasketaan hänen kämmenelleen.
Miten pienestä heidän ensiaskeleensa olikaan kiinni. Endelion
tuijottaa esinettä hymyillen sille vinosti, kyeten miltei kuulemaan,
kuinka se nauraa hänelle, ilkkuu hänen hätäisyyttään. Endelion
painaa sen keskusta.
Lilikan kuvajainen heijastuu sinisenä
Endelionin eteen. Kuva ei särise, Endelionin tekisi mieli heittää
koko viestin lattialle, polkea se palasiksi. Kuinka se saattaa ilkkua
hänelle näin.
”Kas, Endelion, hei”, Lilika sanoo
sitoen valuvia suortuviaan takaisin kampaukselle. Lilikan ääni on
hengästynyt, on kuin sisar olisi yllätetty kesken leikin.
”Suunnitelmiin tuli muutos. Joko
olet kuullut Colarista?”
”Savupatsas näkyy Valieriin saakka.
Mitä sinä teit, veljeni?” Lilikan ääni epäonnistuu olemaan
yllättynyt. Endelion ei ehdi ajatella, miksi Lilikan silmät ovat
niin suuret, koko olemus kuin hetkessä kyhätty näytelmä. Mitä
Lilika oli tekemässä?
”Minä räjäytin Colarin
keskustan”, Endelion sanoo, ”tai ainakin yritin.”
Lilikan kulmat kaartuvat.
”Suunnitelmat pitää saada
käytäntöön nyt heti. Unohda, mitä olen sanonut. Unohda kaikki.
Viestini täytyy saavuttaa Remin korvat mitä pikimmiten.”
”Miksi sinä tahdoit räjäyttää
Colarin?” Tasaisempi ääni, Lilika on ehtinyt harkita sanojaan.
Endelionin keho täyttyy väristyksistä.
”Ruusut olivat siellä.”
”Entä, jos Remi oli siellä myös?”
”Ei ollut. Hänestä ei tehty
näköhavaintoja.”
”Mitä helvettiä, Endelion? Se,
että hänestä ei tehty näköhavaintoja, ei tarkoita, etteikö hän
olisi voinut olla siellä! Sinä kävelet lasinsiruilla! Oletko sinä
aivan täysin järjetön?”
Lilikan sanat rävähtävät vasten
Endelionin kasvoja. Endelion säpsähtää, kun ymmärtää sisaren
olevan oikeassa. On kuin hän seisoisi jälleen äitinsä edessä,
nyökkäilisi täysin ymmärtämättä. Kuusi vuotta nuorempi
pikkusisko läksyttää häntä asioista, joiden tulisi olla
automaattisiksi asennettuna hänen sisälleen.
”Voimmeko me todella tiedottaa
suunnitelmastasi nyt, kun kaikki on täydellisen kesken? Entä, jos
Remi todella oli Colarissa, ja sinä räjäytit hänet hengiltä? Voi
taivaiden tähden, veli, sinä et ole aivan kunnossa”, Lilika
jatkaa oktaavia ylempää. ”Ajattelitko sinä yhtään mitään?
Nyt kansa tietää, mitä sinä aiot pommeinesi. Et ole vielä edes
saanut vietyä heitä turvaan yläilmoihin! Olet liian ajoissa, ja
voit menettää koko Krielin luottamuksen! Olet antanut Remille
täydellisen keinon kääntää kansan sinua vastaan. Mitä sinä
oikein ajattelit?”
Mitä minä oikein ajattelin?
Endelion tuijottaa hologrammin läpi
laivan kantta. Hetken sokeus voi maksaa hänelle kaiken. Savupilvi on
yhä Colarin yllä, se on paksu ja kauttaaltaan täynnä naurua. Se
osoittelee Endelionia ja nauraa sille, mitä hän meni tekemään
ajattelematta mitään. Endelion vetäytyy kauemmas, pitää jälleen
kiinni laidasta. Päässä jyskyttää yhä.
”En voi muuta kuin pitäytyä
suunnitelmassani”, Endelion sanoo raskaasti. ”Tarvitsen sinua
välittämään viestin eteenpäin saarenvartijoille. He saavat tehdä
tarvittavat valmistelut.”
Lilikan epäuskoisuus ei laannu
lainkaan, kulmat pysyvät kaarella.
”Sinä siis tahdot yhä, että
uhkaus toteutetaan? Silläkin uhalla, että Remi on saattanut
kuolla?”
”Ei hän ole”, Endelion sanoo
äänellä, jota ei tunnista omakseen. ”Ei Remi ole. Minä
tietäisin, jos hän olisi. Me olimme… olemme…”
”Sinä et ole kunnossa, isoveli. Et
voi perustaa hallinnollisia päätöksiäsi intuitiollesi.”
”Remi ei ole kuollut!” Sylkeä
valuu leualle Endelionin karjuessa viestimeensä. ”Tee, kuten
käsken! Ilmoita saarenvartijoille, että tahdon jokaisen kadunkulman
tietävän, että minä haluan Remin elävänä. Jos hän ei
ilmottaudu, hän voi katsoa, kuinka muille saarile käy kuin
Colarille.”
Lilikan eleettömät kasvot ovat
Endelionin korkein tuomio. Mitä vanhemmaksi pikkusisko on käynyt,
sitä enemmän tämä on alkanut muistuttaa heidän äitiään.
Korkeat poskipäät, silkkiset valkoiset hiukset, aina kiinni.
Rikkoutumaton.
”Entä Colar? Mitä sinä ajattelit
tehdä puoliksi tuhoutuneelle saarelle? Mistä me saamme jatkossa
viljamme?”
”Kaikki Colarista ei ole
tuhoutunut.”
”Riittävän suuri osa, Endelion,
aivan riittävän suuri. Krielillä ei ole varaa kylien
korjauttamiseen.”
”Tiedät, etten aio korjauttaa
niitä, koska siirrän elämän metallikuuhun. Pian me emme tarvitse
maallista elämäämme – emme osaa edes kaivata sitä sen jälkeen,
kun astumme Kuuhun.”
Lilikan kasvot eivät murru. Sininen
hologrammi on ehdoton ja jatkaa tuijottamistaan. Endelion on varma,
että hakkaisi viestimen palasiksi, jos se ei olisi hänen
viimeisensä.
”Keskustelemme politiikasta sitten,
kun minä tulen alas.”
”Koska sinä tulet alas?”
”Nyt”, Endelion sanoo ymmärtäen
tarkoittavansa sitä. Kaikki on lähtenyt jo liikkeelle, ensimmäinen
kivi on alkanut vyöryä. ”Minä tulen alas nyt heti. Sinun aikasi
Krielin valtiattarena ovat pian ohi, sisko kulta.”
Lilikan ilme ei näytä erityisen
pahoittelevalta. Sisar vain nyökkää.
”Hyvä on. Minä ilmoitan
saarenvartijoille uudesta suunnitelmasta, joskin en voi olla varma,
että Colarin vartija on ylipäätään enää hengissä.”
Jos Endelion ei tuntisi sisartaan, hän
olisi varma, että tämä iskee häntä puukoilla rintaan. Että
tämän sanojen ainoa tarkoitus on horjuttaa häntä, estää häntä
tekemästä päätöksiä. Lilika on kuitenkin liian tyhjä, liian
haalea edes ajatellakseen mitään sellaista. Solas on varmasti
pitänyt huolta siitä, että Lilika on pysynyt sellaisena.
”Endelion…”
Älä. Ei enempää kysymyksiä.
”Kuinka sinä ylipäätään päädyit
räjäyttämään Colarin? Entä sitten, jos ruusut olivat siellä?
Olisit voinut vain käyttää viestintäsi ja järjestää
keskeytyksen. Alaisesi ovat toimineet moitteettomasti tähänkin
asti.”
Endelion nielaisee. Hän kuulee
Lilikan sanoissa vain Lyran, näkee naisen kallistetun pään ja
merkityksettömän hymyn, joka kertoo hänelle, että häntä on
johdateltu. Sietämätön nainen. Aivan kuten kaikki muutkin.
”Ryhmäni Colarissa oli eristetty,
kun minuun otettiin yhteyttä Colarista. Miehistäni ei ollut apua
kapinallisten pysäyttämiseksi. Kaiken päätteeksi viestimeni
rikkoutui.” Selityksiä. Lapsen sanoja. Sinä olet vain pieni
poika.
”Juurihan sinä otit minuun sillä
yhteyttä.”
”Ei. Ei tämä. Pitkä tarina,
siskoseni, pitkä tarina.”
Syvä huokaus. Epäuskoiset silmät.
”Sinun arviointikykysi on
heikentynyt, veli.” Aivan kuin äiti.
Yhteys katkaistaan, hologrammi hiipuu
näkyvistä. Endelion puristaa viestintä vasten rintaansa, puristaa
niin lujaa, että se voisi mennä rikki, viestin tai ruumis, millään
sellaisella ei ole enää merkitystä. Tyydytys ja riemu, joka
pommeista ja Remin jahtaamisesta oli tarkoitus seurata, on pyyhitty
pois. He sotkivat hänen suunnitelmansa. Kaikki he. Torakat.
Vasta yhteyden katkettua Endelion
erottaa Ingonin silmäkulmastaan. Mies nojaa mastoon kädet
ristittynä. Kauanko tämä on seissyt siinä, katsellut häntä,
ruokaillut hänen kärsimyksellään? Endelion kääntäisi kasvonsa,
jos ei olisi kasvanut kiinni ylpeyteensä, päättänyt kulkea sen
kanssa loppuun saakka. Kaikki maailmassa kaiuttaa hänen
epäonnistumistaan, repaleinen taivas, Ingonin tietäväinen ilme,
kohotettu leuka. Mistä lähtien Ingon on ymmärtänyt omaavansa
arvon? Mistä lähtien maailma on osannut lyödä takaisin? Endelion
kulkee Ingonin ohi toivoen, että mies repii kaiken mahdollisen
riemun hänen nöyryytyksestään, että tämä muistelee koko
ruumiinsa voimasta Lyraa, joka ajoi hänet nurkkaan, tiputti hänen
kultaisen sädekehänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti