tiistai 3. maaliskuuta 2020

Kuningas ja ruusu: luku 8


Luku 8: Tähtien laulu

Kun uutinen tavoittaa Lilikan korvat, ilta jo hivuttautunut Krielin ylle ja valaissut sen pehmeällä, laskevalla valollaan. Lilika istuu valtaistuimella vailla kruunua selkä suorana kuin todistaakseen kuuluvansa paikalleen. Suoraan Alissandrasta purjehtineet viestinviejät ovat kovakasvoisia ja ahavoituneita. Lilika painaa merkille miesten työn kuluttamat kädet. Hän painaa huomionsa sellaisiin asioihin miesten jatkaessa kertomustaan. Jos hän ei tee niin, sanat kietoutuvat hänen kaulalleen ja puristavat niin lujaa, ettei hän tiedä, miten paeta niiden alta.

Ja nyt te etsitte Remi Loriania kaikkialta”, Lilika sanoo ikään kuin varmistukseksi kertomuksen päätyttyä.
Kyllä, teidän korkeutenne.”
Kuinka se poikkeaa aiemmasta toiminnastanne? Remi Lorian on karkoitettu Valierista Alissandraan, ja kapinauutisten myötä hänen kasvonsa ovat etsityt kaikkialla.”
Viestinviejät käyvät hiljaisiksi. Lilika tietää heidän olevan vain miehiä, jotka Alissandran vartija on lähettänyt asialle. Silti yhtä syyllisiä kuten kuka tahansa Lilikan veljen verkossa räpistelevä. Endelion on kietonut koko Krielin omaan järjestelmäänsä.

Voitte poistua”, Lilika sanoo tehden eleen ranteellaan. ”Ilmoittakaa pikimmiten niin kuninkaalle kuin minullekin, jos Lorianit löytyvät.”
Kyllä, teidän korkeutenne.”
Kun miesten jykevät selät loittonevat ja katoavat pimeästä, pölyisestä salista, Lilika nousee kuin pakon sanelemana valtaistuimelta. Varjoissa, Lilikan rinnalla pysyttelevä Solas seuraa kuningatartaan, kun tämä kävelee kaikki portaat ylös puutarhan puoleiseen huoneeseensa. Lilikan liikkeet ovat näennäisen rauhallisia, mutta heti huoneessa tyttö istuutuu sängylleen ja pitää tiukasti kiinni hartioistaan, ikään kuin haluaisi estää niitä tärisemästä.

Huone tuntuu kohtuuttoman suurelta Lilikan pieneen, valkeaan ruumiiseen verrattuna. Väliaikainen kuningatar käpertyy aivan liki itseään, vetää hitaasti ja raskaasti henkeä. Solas istuutuu varoen Lilikan vierelle, vie kätensä harteille niin varovasti, että on miltei kuin mies pelkäisi hajottavansa tytön.

Lilika…?”
Lilika pudistaa päätään.
Ei, Solas.”
Solas on jo vetämässä kättään kauemmas, kun Lilika tarttuu siihen, vetää miehen aivan kiinni itseensä.
En tarkoittanut sitä”, Lilika kuiskaa pehmeästi. ”Ymmärräthän…”
Mikset sinä vain puhuisi minulle? Teidän korkeutenne, minä kärsin, kun te sulkeudutte.”
Lilika vain räpyttelee valkeita ripsiään, tuijottaa Solasia kuin tämä näkisi hänet ensimmäistä kertaa.

Lilika tietää, että hänen on päästävä puutarhan piilottamaan soppeensa pikimmiten. Uusia kirjeitä tuskin on ilmestynyt, mutta Lilikan on saatava kysyä oikeat kysymykset, selvitettävä vastaukset. Hän lähettäisi Remille kirjeen. Solasin iho on sileä ja pehmeä hänen sormiensa alla, miehellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, missä Lilika alituisesti elää. Kun Lilika on miehen lähellä, hän pääsee hetkeksi pakoon sitä, millainen joutuu olemaan päivästä toiseen. Solasilla voi olla aavistus, mutta ei tiedon rahtustakaan siitä, kenen puolen Lilika on valinnut jo ennen kuin oppi kunnolla kävelemään.

Saivatko he sinut tolaltasi?” Solas kysyy aiempaa pehmeämmin. Miehen puhuttelutavan alituinen muuttuminen saa Lilikan hymyilemään.
Tiedäthän sinä, että minä en puhu tästä”, Lilika kuiskaa. Kuinka hän voisi kertoa Solasille, että Remi Lorianin löytyminen on viimeinen asia, jota hän toivoo? Hän ei ole tiennyt Ethén olinpaikan löytymisestä mitään. Kauanko valkoiset ovat piirittäneet naista? Endelion on toiminut hänen selkänsä takana.

Liittyykö tämä veljeesi?” Solas kysyy.
Lilika voisi kääntää puheeksi Endelionin. Se olisi niin paljon helpompaa kuin kertoa totuus puutarhassa kasvavista ruusuista.
Endelion ei ole koskaan vaivautunut kertomaan minulle, että Ethé Lorian on löydetty. Alissandran miesten puheitten perusteella naisen liikkeitä on tutkittu jo pitkän aikaa. Sinä tiedät, mitä se merkitsee. Se, ettei Endelion ole antanut minun tietää.”

Solasin silmät sulkeutuvat hetkeksi. Lilika on aina ajatellut, että miltei neljäkymmentä vuotta täyttänyt mies näyttää paljon vanhemmalta silmät kiinni. On kuin vuodet hiipisivät tämän piirteisiin vasta, kun tämä ei huomaa.

Sinun veljesi jätti sinut hallitsemaan valtakuntaa, jonka hän saavutti päättäväisyydellään. Hän ei alistunut mustan valitun lapsen maanitteluihin, vaan päihitti tämän taistelussa, kuten kuuluukin. Krielin kuningaskunta on sinun veljellesi tärkein asia. Hän luottaa sinuun kyllä. Hänhän jätti sinut hallitsemaan rakasta valtakuntaansa”, Solas sanoo. Lilika erottaa, kuinka miehen katse kiertää häntä uskaltamatta kiinnittyä minnekään. Halu koskettaa, halu suojella sykkii syvällä miehessä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Lilika näkee Solasin kieltävän halua tulemasta.

Hän myös jätti sinut vartioimaan minua”, Lilika sanoo hymyillen, ”luotetuimman miehensä.”
Solas vavahtaa taaksepäin kuin pienen tytön sanat polttaisivat ihoa. Mies avaa suunsa, sulkee sen. Lilika vain hymyilee.
Minun veljeni on suunnitellut kaiken tarkalleen. Jos hänen täytyy rakentaa imperiuminsa yläilmoihin, hän ei jätä alas ketään sellaista, jota ei tunne läpikotaisin.”
Teidän korkeutenne…”
Sinä olet minun henkivartijani hyvin selkeästä syystä. Tule tänne, Solas. Tule lähemmäs.”

Lilika sulkee mielensä hetkeksi, painaa itsensä pois. Antaa kaiken tietoisen lipua taka-alalle. Kun Lilika painautuu vasten Solasia, hän antaa Ethén ja Remin unohtua, hän tukahduttaa kalvavan pelon siitä, millaiseksi hän tulee, jos jatkaa itsensä pettämistä. Lilika sulkee kaiken sen ulos, ei anna pelolle tilaa hengittää.

Iltahämärä on jo hivuttautunut huoneeseen, kun Lilika vetää Solasin mukanaan peittonsa alle, antaa miehen kohdata ensin itsensä, sitten hänet. Pelko määrittää Solasin väsyneitä piirteitä. Halua kontrolloi pelko, se pitää porttia kiinni, kunnes Lilika avaa sen väkisin, sallii sen tulla iholle. Hän haluaa miehestä kaiken. Hän ei voi tehdä Solasin pelkoa tyhjäksi. Hän tietää, miltä Solasista tuntuu haluta häntä, lapsenkasvoista kuningatarta, kuninkaansa sisarta. Syyllisyys Solasissa häviää halulle, kun Lilika painaa huulensa kaulan merkkiä vasten, kuljettaa käsiään pitkin voimakasta kehoa.

Kun Lilika makaa paljaana Solasin käsivarsilla, yö on jo laskeutunut. Endelionin metallikuun takaa hohkaava todellinen kuu paistaa suoraan sänkyyn, tähtien verkko on levittänyt suojelevan loisteensa Krielin ylle. Vasta silloin Lilika muistaa, mitä hänen täytyy tehdä. Hänen täytyy kirjoittaa ajatuksensa pois, välittää ne sille, joka alituisesti odottaa uutisia Valierista. Lilika hivuttautuu varoen Solasin otteesta, kietaisee silkkisen yöasunsa ruumiinsa peitoksi. Ei häpeän tai kainouden vuoksi, ainoastaan pelon. Maailmassa, jossa kaikki ovat merkittyjä, on paljon sellaista, jota ei tahdo koskaan näyttää.

Lilika?”
Solas kutsuu Lilikaa nimeltä usein ollessaan haavoittuvaisimmillaan. Joskus Lilika ajattelee, mitä voisi miehelle tehdä, jos olisi se hallitsija, jollaisena hän kansalle ja alaisilleen esiintyy. Ajatus saa Lilikan pudistamaan pienesti päätään. Hän ei ole kuten Endelion. Hän ei elä petoksesta ja alistamisesta.
Tule katsomaan tähtiä”, Lilika sanoo tietäen, ettei pääse koko yönä puutarhaansa. Hän astelee paljasvarpain viileään kesäyöhön. Solas jää sänkyyn tuijottamaan hänen selkäänsä.

Lilika, tule takaisin.”
Lilika ei sano mitään. Solas kietoo pelkän kaavun paljaan ruumiinsa suojaksi ja astelee aivan kuningattarensa vierelle.
Me emme voi jatkaa näin”, Solas hengähtää, ”me emme…” Ääni kuolee, kun nyyhkäykset alkavat. Solasin hartiat vapisevat, mies painaa päänsä alas.
Mitä me emme voi?”

Lilika kuljettaa valkeita sormiaan Solasin pehmeissä, mustissa hiuksissa. Hän pysähtyy vaaleaan raitaan otsahiuksissa, geneettiseen oikkuun. Hän on aina rakastanut pyörittää sen sormiensa ympärille. Lilika kohottaa Solasin kasvot, pakottaa miehen katsomaan häntä silmiin. Vasta sitten hän painaa pehmeän, merkitsevän suudelman tämän huulille. Niin tehdessään hän ymmärtää olevansa sittenkin julma tätä kohtaan.

Veljesi halusi minun suojelevan sinua”, Solas sopertaa kyyneleet kasvoillaan, ”ja minä… minä… Minä en voi, Lilika, en voi, tämä hajottaa minut.”
Ssh…” Suudelmia. Pehmeitä, anteeksiantavia. Kuin myrkkyä. ”Minä tiedän, mitä minun veljeni haluaa.”
Solas aikoo sanoa vielä jotakin, kieltää itsensä, kieltää kuningattarensa, kieltää heidät. Lopulta hän painautuu entistä lujempaa Lilikaa vasten, vie tämän hennon ruumiin aivan lähelle. Lilikan kädet lepäävät yhä Solasin hiuksissa, silittävät niitä kuin tyynnyttääkseen syyllisyyden, laulaakseen sen uneen.

Älä pelkää”, Lilika sanoo hiljaa. ”Kyllähän sinä suojelet minua.”
Hetken hiljaisuus, Solasin silmät suurenevat. Kyyneleet putoilevat kaulukselle.
Et miekallasi, et ruumiillasi”, Lilika sanoo vieden kätensä Solasin rinnalle, ”vaan sydämelläsi.”
Voimakas, äänetön nyyhkäys miltei vie Solasin mennessään. Lilika ei vetäydy pois.
Tämä kuningaskunta on kylmä, linnan salit liian suuret minun kaltaiselleni tytölle täyttää. Kun sinä kuljet kanssani, tila täyttyy meistä. Minä olen turvassa.”

Solas nyökkää sulkien silmänsä, päästäen viimeiset kyyneleet pois.
Joten älä syytä itseäsi. Älä pelkää”, Lilika sanoo sellaisella lempeydellä, että se saa hänet itsensäkin hämilleen, ”mikään niin lämmin ei ole väärin.”
Lilika vetäytyy kauemmas pitäen yhä kiinni Solasista. Hän kuljettaa miehen aivan kaiteen reunalle, pitää tiukasti kiinni, aivan kuin mies voisi paeta koska tahansa.

Katso”, Lilika kuiskaa. Hetken Solas hapuilee, pyyhkii kyyneliä silmistään, ei näe, mitä Lilika tarkoittaa. Sitten hän kohottaa katseensa puutarhasta, linnan monista pihoista. Tähdet ovat kirkkaat, kuin lempeä peitto, joka on saapunut pitämään heidät turvassa. Kaukaisuudessa ilmalaivat risteilevät, hento ääni kiertää taivaankantta kuin laulu. Solasin suu raottuu, kasvot kirkastuvat.
Minä olen aina rakastanut Krielin öitä”, Lilika sanoo hymyillen.

Minä olen aina pelännyt niitä”, Solas kuiskaa pitäen yhä katseensa tiiviisti ylhäällä.
Lilikan ei tarvitse arvata syytä. Kuka tahansa mustalla merkitty, kuka tahansa Kallasin joukkosurmasta selvinnyt heijastaa pelkän oman pelkonsa ikuisina seisovista kylmistä tähdistä. Lilika lomittaa sormensa Solasin omiin, unohtaa hetkeksi velvollisuutensa, oman taakkansa. On vain tähtien peitto heidän yllään, vain he kaksi vasten muuttumatonta taivasta.

Kuule, kuinka ne laulavat meille”, Lilika kehottaa. Solas katsoo häntä kuin yhtä tähdistä, valkeaa ja kaukaista, silti niin kirkasta, niin lumoavaa. ”Tähtien luona suru ei enää paina rintaa. Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi halki yön, kunnes kajo voittaa pimeän.”
Solas nyökkää hiljaa. Kyyneliä ei enää tule. Solas on kauempana. Lilika ei enää tiedä, mitä mies ajattelee, kun ihme loistaa tämän kasvoilta.
Eikä yö ole joku, jota pelätä”, Lilika hymähtää. ”Tähdet ovat ystäviäni, kuu veljeni, kuiskin heille aina silloin, kun linnan salit käyvät liian suuriksi, mutta taivas on juuri sopiva, mahdun sen alle piiloon.”
Solas nyökkää hiljaa, uskaltaa vihdoin painautua tiiviimmin Lilikaa vasten.
Sulje silmäsi. Kuuntele, ne laulavat meidät uneen.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti