Luku
8: Tähtien laulu
Kun uutinen tavoittaa Lilikan korvat,
ilta jo hivuttautunut Krielin ylle ja valaissut sen pehmeällä,
laskevalla valollaan. Lilika istuu valtaistuimella vailla kruunua
selkä suorana kuin todistaakseen kuuluvansa paikalleen. Suoraan
Alissandrasta purjehtineet viestinviejät ovat kovakasvoisia ja
ahavoituneita. Lilika painaa merkille miesten työn kuluttamat kädet.
Hän painaa huomionsa sellaisiin asioihin miesten jatkaessa
kertomustaan. Jos hän ei tee niin, sanat kietoutuvat hänen
kaulalleen ja puristavat niin lujaa, ettei hän tiedä, miten paeta
niiden alta.
”Ja nyt te etsitte Remi Loriania
kaikkialta”, Lilika sanoo ikään kuin varmistukseksi kertomuksen
päätyttyä.
”Kyllä, teidän korkeutenne.”
”Kuinka se poikkeaa aiemmasta
toiminnastanne? Remi Lorian on karkoitettu Valierista Alissandraan,
ja kapinauutisten myötä hänen kasvonsa ovat etsityt kaikkialla.”
Viestinviejät käyvät hiljaisiksi.
Lilika tietää heidän olevan vain miehiä, jotka Alissandran
vartija on lähettänyt asialle. Silti yhtä syyllisiä kuten kuka
tahansa Lilikan veljen verkossa räpistelevä. Endelion on kietonut
koko Krielin omaan järjestelmäänsä.
”Voitte poistua”, Lilika sanoo
tehden eleen ranteellaan. ”Ilmoittakaa pikimmiten niin kuninkaalle
kuin minullekin, jos Lorianit löytyvät.”
”Kyllä, teidän korkeutenne.”
Kun miesten jykevät selät
loittonevat ja katoavat pimeästä, pölyisestä salista, Lilika
nousee kuin pakon sanelemana valtaistuimelta. Varjoissa, Lilikan
rinnalla pysyttelevä Solas seuraa kuningatartaan, kun tämä kävelee
kaikki portaat ylös puutarhan puoleiseen huoneeseensa. Lilikan
liikkeet ovat näennäisen rauhallisia, mutta heti huoneessa tyttö
istuutuu sängylleen ja pitää tiukasti kiinni hartioistaan, ikään
kuin haluaisi estää niitä tärisemästä.
Huone tuntuu kohtuuttoman suurelta
Lilikan pieneen, valkeaan ruumiiseen verrattuna. Väliaikainen
kuningatar käpertyy aivan liki itseään, vetää hitaasti ja
raskaasti henkeä. Solas istuutuu varoen Lilikan vierelle, vie
kätensä harteille niin varovasti, että on miltei kuin mies
pelkäisi hajottavansa tytön.
”Lilika…?”
Lilika pudistaa päätään.
”Ei, Solas.”
Solas on jo vetämässä kättään
kauemmas, kun Lilika tarttuu siihen, vetää miehen aivan kiinni
itseensä.
”En tarkoittanut sitä”, Lilika
kuiskaa pehmeästi. ”Ymmärräthän…”
”Mikset sinä vain puhuisi minulle?
Teidän korkeutenne, minä kärsin, kun te sulkeudutte.”
Lilika vain räpyttelee valkeita
ripsiään, tuijottaa Solasia kuin tämä näkisi hänet ensimmäistä
kertaa.
Lilika tietää, että hänen on
päästävä puutarhan piilottamaan soppeensa pikimmiten. Uusia
kirjeitä tuskin on ilmestynyt, mutta Lilikan on saatava kysyä
oikeat kysymykset, selvitettävä vastaukset. Hän lähettäisi
Remille kirjeen. Solasin iho on sileä ja pehmeä hänen sormiensa
alla, miehellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, missä Lilika
alituisesti elää. Kun Lilika on miehen lähellä, hän pääsee
hetkeksi pakoon sitä, millainen joutuu olemaan päivästä toiseen.
Solasilla voi olla aavistus, mutta ei tiedon rahtustakaan siitä,
kenen puolen Lilika on valinnut jo ennen kuin oppi kunnolla
kävelemään.
”Saivatko he sinut tolaltasi?”
Solas kysyy aiempaa pehmeämmin. Miehen puhuttelutavan alituinen
muuttuminen saa Lilikan hymyilemään.
”Tiedäthän sinä, että minä en
puhu tästä”, Lilika kuiskaa. Kuinka hän voisi kertoa Solasille,
että Remi Lorianin löytyminen on viimeinen asia, jota hän toivoo?
Hän ei ole tiennyt Ethén olinpaikan löytymisestä mitään.
Kauanko valkoiset ovat piirittäneet naista? Endelion on toiminut
hänen selkänsä takana.
”Liittyykö tämä veljeesi?”
Solas kysyy.
Lilika voisi kääntää puheeksi
Endelionin. Se olisi niin paljon helpompaa kuin kertoa totuus
puutarhassa kasvavista ruusuista.
”Endelion ei ole koskaan vaivautunut
kertomaan minulle, että Ethé Lorian on löydetty. Alissandran
miesten puheitten perusteella naisen liikkeitä on tutkittu jo pitkän
aikaa. Sinä tiedät, mitä se merkitsee. Se, ettei Endelion ole
antanut minun tietää.”
Solasin silmät sulkeutuvat hetkeksi.
Lilika on aina ajatellut, että miltei neljäkymmentä vuotta
täyttänyt mies näyttää paljon vanhemmalta silmät kiinni. On
kuin vuodet hiipisivät tämän piirteisiin vasta, kun tämä ei
huomaa.
”Sinun veljesi jätti sinut
hallitsemaan valtakuntaa, jonka hän saavutti päättäväisyydellään.
Hän ei alistunut mustan valitun lapsen maanitteluihin, vaan päihitti
tämän taistelussa, kuten kuuluukin. Krielin kuningaskunta on sinun
veljellesi tärkein asia. Hän luottaa sinuun kyllä. Hänhän jätti
sinut hallitsemaan rakasta valtakuntaansa”, Solas sanoo. Lilika
erottaa, kuinka miehen katse kiertää häntä uskaltamatta
kiinnittyä minnekään. Halu koskettaa, halu suojella sykkii syvällä
miehessä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Lilika näkee
Solasin kieltävän halua tulemasta.
”Hän myös jätti sinut vartioimaan
minua”, Lilika sanoo hymyillen, ”luotetuimman miehensä.”
Solas vavahtaa taaksepäin kuin pienen
tytön sanat polttaisivat ihoa. Mies avaa suunsa, sulkee sen. Lilika
vain hymyilee.
”Minun veljeni on suunnitellut
kaiken tarkalleen. Jos hänen täytyy rakentaa imperiuminsa
yläilmoihin, hän ei jätä alas ketään sellaista, jota ei tunne
läpikotaisin.”
”Teidän korkeutenne…”
”Sinä olet minun henkivartijani
hyvin selkeästä syystä. Tule tänne, Solas. Tule lähemmäs.”
Lilika sulkee mielensä hetkeksi,
painaa itsensä pois. Antaa kaiken tietoisen lipua taka-alalle. Kun
Lilika painautuu vasten Solasia, hän antaa Ethén ja Remin unohtua,
hän tukahduttaa kalvavan pelon siitä, millaiseksi hän tulee, jos
jatkaa itsensä pettämistä. Lilika sulkee kaiken sen ulos, ei anna
pelolle tilaa hengittää.
Iltahämärä on jo hivuttautunut
huoneeseen, kun Lilika vetää Solasin mukanaan peittonsa alle, antaa
miehen kohdata ensin itsensä, sitten hänet. Pelko määrittää
Solasin väsyneitä piirteitä. Halua kontrolloi pelko, se pitää
porttia kiinni, kunnes Lilika avaa sen väkisin, sallii sen tulla
iholle. Hän haluaa miehestä kaiken. Hän ei voi tehdä Solasin
pelkoa tyhjäksi. Hän tietää, miltä Solasista tuntuu haluta
häntä, lapsenkasvoista kuningatarta, kuninkaansa sisarta.
Syyllisyys Solasissa häviää halulle, kun Lilika painaa huulensa
kaulan merkkiä vasten, kuljettaa käsiään pitkin voimakasta kehoa.
Kun Lilika makaa paljaana Solasin
käsivarsilla, yö on jo laskeutunut. Endelionin metallikuun takaa
hohkaava todellinen kuu paistaa suoraan sänkyyn, tähtien verkko on
levittänyt suojelevan loisteensa Krielin ylle. Vasta silloin Lilika
muistaa, mitä hänen täytyy tehdä. Hänen täytyy kirjoittaa
ajatuksensa pois, välittää ne sille, joka alituisesti odottaa
uutisia Valierista. Lilika hivuttautuu varoen Solasin otteesta,
kietaisee silkkisen yöasunsa ruumiinsa peitoksi. Ei häpeän tai
kainouden vuoksi, ainoastaan pelon. Maailmassa, jossa kaikki ovat
merkittyjä, on paljon sellaista, jota ei tahdo koskaan näyttää.
”Lilika?”
Solas kutsuu Lilikaa nimeltä usein
ollessaan haavoittuvaisimmillaan. Joskus Lilika ajattelee, mitä
voisi miehelle tehdä, jos olisi se hallitsija, jollaisena hän
kansalle ja alaisilleen esiintyy. Ajatus saa Lilikan pudistamaan
pienesti päätään. Hän ei ole kuten Endelion. Hän ei elä
petoksesta ja alistamisesta.
”Tule katsomaan tähtiä”, Lilika
sanoo tietäen, ettei pääse koko yönä puutarhaansa. Hän astelee
paljasvarpain viileään kesäyöhön. Solas jää sänkyyn
tuijottamaan hänen selkäänsä.
”Lilika, tule takaisin.”
Lilika ei sano mitään. Solas kietoo
pelkän kaavun paljaan ruumiinsa suojaksi ja astelee aivan
kuningattarensa vierelle.
”Me emme voi jatkaa näin”, Solas
hengähtää, ”me emme…” Ääni kuolee, kun nyyhkäykset
alkavat. Solasin hartiat vapisevat, mies painaa päänsä alas.
”Mitä me emme voi?”
Lilika kuljettaa valkeita sormiaan
Solasin pehmeissä, mustissa hiuksissa. Hän pysähtyy vaaleaan
raitaan otsahiuksissa, geneettiseen oikkuun. Hän on aina rakastanut
pyörittää sen sormiensa ympärille. Lilika kohottaa Solasin
kasvot, pakottaa miehen katsomaan häntä silmiin. Vasta sitten hän
painaa pehmeän, merkitsevän suudelman tämän huulille. Niin
tehdessään hän ymmärtää olevansa sittenkin julma tätä
kohtaan.
”Veljesi halusi minun suojelevan
sinua”, Solas sopertaa kyyneleet kasvoillaan, ”ja minä… minä…
Minä en voi, Lilika, en voi, tämä hajottaa minut.”
”Ssh…” Suudelmia. Pehmeitä,
anteeksiantavia. Kuin myrkkyä. ”Minä tiedän, mitä minun veljeni
haluaa.”
Solas aikoo sanoa vielä jotakin,
kieltää itsensä, kieltää kuningattarensa, kieltää heidät.
Lopulta hän painautuu entistä lujempaa Lilikaa vasten, vie tämän
hennon ruumiin aivan lähelle. Lilikan kädet lepäävät yhä
Solasin hiuksissa, silittävät niitä kuin tyynnyttääkseen
syyllisyyden, laulaakseen sen uneen.
”Älä pelkää”, Lilika sanoo
hiljaa. ”Kyllähän sinä suojelet minua.”
Hetken hiljaisuus, Solasin silmät
suurenevat. Kyyneleet putoilevat kaulukselle.
”Et miekallasi, et ruumiillasi”,
Lilika sanoo vieden kätensä Solasin rinnalle, ”vaan sydämelläsi.”
Voimakas, äänetön nyyhkäys miltei
vie Solasin mennessään. Lilika ei vetäydy pois.
”Tämä kuningaskunta on kylmä,
linnan salit liian suuret minun kaltaiselleni tytölle täyttää.
Kun sinä kuljet kanssani, tila täyttyy meistä. Minä olen
turvassa.”
Solas nyökkää sulkien silmänsä,
päästäen viimeiset kyyneleet pois.
”Joten älä syytä itseäsi. Älä
pelkää”, Lilika sanoo sellaisella lempeydellä, että se saa
hänet itsensäkin hämilleen, ”mikään niin lämmin ei ole
väärin.”
Lilika vetäytyy kauemmas pitäen yhä
kiinni Solasista. Hän kuljettaa miehen aivan kaiteen reunalle, pitää
tiukasti kiinni, aivan kuin mies voisi paeta koska tahansa.
”Katso”, Lilika kuiskaa. Hetken
Solas hapuilee, pyyhkii kyyneliä silmistään, ei näe, mitä Lilika
tarkoittaa. Sitten hän kohottaa katseensa puutarhasta, linnan
monista pihoista. Tähdet ovat kirkkaat, kuin lempeä peitto, joka on
saapunut pitämään heidät turvassa. Kaukaisuudessa ilmalaivat
risteilevät, hento ääni kiertää taivaankantta kuin laulu.
Solasin suu raottuu, kasvot kirkastuvat.
”Minä olen aina rakastanut Krielin
öitä”, Lilika sanoo hymyillen.
”Minä olen aina pelännyt niitä”,
Solas kuiskaa pitäen yhä katseensa tiiviisti ylhäällä.
Lilikan ei tarvitse arvata syytä.
Kuka tahansa mustalla merkitty, kuka tahansa Kallasin joukkosurmasta
selvinnyt heijastaa pelkän oman pelkonsa ikuisina seisovista
kylmistä tähdistä. Lilika lomittaa sormensa Solasin omiin, unohtaa
hetkeksi velvollisuutensa, oman taakkansa. On vain tähtien peitto
heidän yllään, vain he kaksi vasten muuttumatonta taivasta.
”Kuule, kuinka ne laulavat meille”,
Lilika kehottaa. Solas katsoo häntä kuin yhtä tähdistä, valkeaa
ja kaukaista, silti niin kirkasta, niin lumoavaa. ”Tähtien luona
suru ei enää paina rintaa. Älä pelkää, minä olen sinun
kanssasi halki yön, kunnes kajo voittaa pimeän.”
Solas nyökkää hiljaa. Kyyneliä ei
enää tule. Solas on kauempana. Lilika ei enää tiedä, mitä mies
ajattelee, kun ihme loistaa tämän kasvoilta.
”Eikä yö ole joku, jota pelätä”,
Lilika hymähtää. ”Tähdet ovat ystäviäni, kuu veljeni, kuiskin
heille aina silloin, kun linnan salit käyvät liian suuriksi, mutta
taivas on juuri sopiva, mahdun sen alle piiloon.”
Solas nyökkää hiljaa, uskaltaa
vihdoin painautua tiiviimmin Lilikaa vasten.
”Sulje silmäsi. Kuuntele, ne
laulavat meidät uneen.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti