Luku 43: Kuningas
Kaupunki näyttää pieneltä
maantasalta katsottuna. Endelion astelee laskusiltaa pitkin
joukkionsa perässään ja koskettaa katseellaan kaikkea, joka kuuluu
sillä hetkellä hänelle. Linnan korkeat tornit, kivinen seinä.
Puutarha ja koristeelliset parvekkeet. Vain kauempana häämöttävä,
tyhjä areena ei huuda hänen nimeään saati kuulu hänelle. Se on
liian vanha, liian merkittävä ollakseen kenenkään oma. Endelion
siristää silmiään sen kohdalla. Me kohtaamme pian, vanha
ystävä.
Lilika ja Solas ovat jo vastassa.
Lilika on sonnustautunut korkeavartisiin saappaisiin ja valkeisiin
housuihin. Hiukset ovat tiukasti kiinni, sisko muistuttaa enemmän
äitiä kuin vuosiin. Solas tämän kannoilla on aavistuksen
riutunut, posket ovat aiempaa lommommalla. Mies näyttää siltä,
kuin olisi surrut voimansa pois.
Endelion vetää valkoisen
hansikkaansa pois, paljastaa valitun merkkinsä ja sallii Lilikan
painaa muodollisen suudelman kämmenselälleen. Lilika niiaa, Solas
kumartaa. Endelion nyökkää molemmille.
”Tervetuloa takaisin, veljeni,
valkean Endelion”, Lilika lausuu muodollisuudet pois tieltä. Ääni
on iloton, se herättää hienoista huvitusta Endelionissa. Lilika
näyttelee edelleen.
”On ilo olla jälleen kotona,
sisareni”, Endelion hymyilee.
”Menkäämme sisälle, teidän
korkeutenne”, Lilika ilmoittaa ja seuraa kuningasta seurueineen.
Pitkät käytävät, suuri sali
punaisine verhoineen. On kuin Endelion olisi jo ehtinyt unohtaa,
miltä tuntuu kävellä Valierin linnassa, kun on kerran astellut
kokonaan omassa linnassaan pilvien päällä. Maanpäällinen elämä
ei kiillä pronssinhohtoisena auringonlaskussa. Siinä ei ole
vaadittavaa loistoa.
Valtaistuin on ennallaan. Kymmenten
aiempien valkoisten hallitsijoiden hopeanhohtoinen vankila. Endelion
ei ole ikävöinyt sitä lainkaan. Hän sivelee sen pintaa
sormillaan, mutta ei istu. Hänen ylpeytensä ei taivu istumaan
valtaistuimelle, jota hän ei ole itse ansainnut, jota hänen nuori
sisarensa on hautonut hänen puolestaan.
Endelionin katse kiertää salia.
Hänen joukkionsa on seurannut perässä. Vain Ingon kulkee kuin ei
ymmärtäisi ympäröivästä elämästä mitään. Endelion palaisi
oireilevaan mekaanikkoonsa myöhemmin. Sen sijaan hän kohtaa elävän
kuolleen lailla seisovan, jäykän pikkusisarensa hymyillen tälle
makeasti.
”Minä tahdon keskustella kanssasi
kaksin, sisko rakas”, Endelion sanoo. ”Tulisitko perässäni?”
Endelion suo Solasille merkitsevän
katseen ennen kuin astelee Lilika kannoillaan pois salista. Solas jää
seisomaan kireänä ja kalpeana paikalleen.
Verhojen takana Endelion vilkuilee
ympärilleen, vie sormen suulleen.
”Oletko kuullut mitään Remistä?”
”Viesti on lähetetty kaikkialle.
Colarista en tietenkään voi luvata mitään.”
Endelion huiskauttaa Colarille
kättään.
”Viestin on täytynyt saavuttaa
Remin korvat. Minä uskon, että hän on tulossa. Kuinka sinä näet
tilanteen?”
”Minä näen tilanteen siten, että
sinun ajatuksesi kiertävät kehää. Teet kaiken vain, jotta voisit
leikkiä vielä rakkaimpasi kanssa. Sinä huvitat minua, veli. On
paljon asioita, joita et voi tehdä vain, koska olet hallitsija.”
Endelionin kädet kulkevat Lilikan
harteille, puristavat lujaa, mutta eivät satuttaakseen. Ote
jäljittelee jotakin veljellistä, jonka Endelionin silmät ovat
joskus nähneet, mutta ei mitään, mikä olisi hänelle todellista.
Hymy on yhtä maalattu kuin sisaren koko olemus. Kaksi teeskentelijää
linnassa, joka ei ole heistä kummankaan. Endelion inhoaa teatteria,
mutta näyttelee roolinsa loppuun.
”Mutta, siskoseni, minähän vain
panen aluille jotakin, jonka olisi pitänyt syntyä jo kauan sitten.”
”Sinä tiedät minun kantani siihen.
Olet harkitsematon. Kansa ei tule pitämään siitä, jos teloitat
Remin julkisesti.”
”Minäkö teloittaisin Remin? En ole
suunnitellut sellaista.”
”Sinä et saa häntä omaksesi
mitenkään muuten. Oletko jo ehtinyt unohtaa, millainen ihminen hän
on?”
”Et kai sinä vain ikävöi häntä?”
”Minä en ole meistä se, joka
ikävöi häntä. Meidän tulisi puhua Krielin tilanteesta eikä
suinkaan siitä, mitä sinä tahdot Remille tehdä. Mutta tässä me
olemme.”
”Mutta tässä me olemme.”
Endelion sipaisee Lilikan korkealta
nutturalta paenneen valkoisen suortuvan korvan taakse. Lilika ei
säpsähdä, kauan poissa olleen veljen kosketus ei aiheuta tytössä
mitään. Endelion ei tiedä, miksi on pettynyt siitä, ettei Lilika
kavahda häntä peläten.
”Älä huoli, siskoseni, minä en
tee mitään, mitä katuisin myöhemmin”, Endelion sanoo silittäen
Lilikan poskea.
”Niin kuin räjäytä saaria? Annoit
Remille liian vähän aikaa. Entä, jos hän ei antaudukaan?”
”Hän antautuu kyllä”, Endelion
sanoo pehmeästi, itsevarmuutta äänessään.
”Hyvä on. Sitten sinun olisi
parempi valmistautua.”
”Entä sinä? Mikä on oma roolisi
kaikessa tässä? Mitä sinä ajattelit tehdä?”
Ensimmäistä kertaa koko keskustelun
aikana Lilikan kovaan kuoreen syntyy särö. Pieni vain, miltei
huomaamaton. Mutta silti särö. Endelion laskee sen voitokseen.
”Minä olisin kysynyt sitä
seuraavaksi sinulta”, Lilika vastaa. Ääni on matalampi kuin
aiemmin, se peittelee säröä onnistumatta siinä.
”Minulta? Etkö sinä ole juuri
hallinnut Krieliä yli vuoden sen valtiattarena? Luulisi sinun
ymmärtävän, mitä sinulta halutaan.”
”Sinä olet jättänyt kertomatta
paljon. Niin paljon, että minun on mahdotonta tietää, mitä muuta
et ole minulle kertonut. En voi mitenkään tietää, mitä
mielessäsi liikkuu, ellet kerro minulle. Mitä sinä tahdot minun
tekevän, kun kohtaat Remin?”
Endelion vie kätensä Lilikan
leualle. Tyttö on niin pieni, niin siro. Silti lähes täydellisen
kova, ei kenenkään murskattavissa. Kaunis, pieni ase. Endelion
hymyilee kertomatta sisarelleen miksi.
”Pysy poissa minun ja Remin tieltä”,
Endelion sanoo hymyillen yhä. Käsi sivelee Lilikan leukaperiä,
pysähtyy poskelle. ”Tiedän, että jokin lapsellinen impulssi
sisälläsi tahtoisi puuttua siihen, mitä välillämme tapahtuu.
Sinä taidat yhä välittää meistä molemmista veljinäsi?”
Lilika ei sano mitään.
”Älä puutu mihinkään, mitä
tapahtuu minun ja Remin välillä. Sinä olet ulkopuolinen. Olet aina
ollut.”
Lilikan silmät räpyttelevät aiempaa
nopeammin.
”Sen sijaan tarvitsen sinun
taitojasi muualla. En usko, että Remi saapuu yksin. Sinä olet
päävastuussa siitä, että yksikään kapinallinen ei aiheuta
mellakkaa Valierissa.”
”Selvä on. Tahdotko minun
levittävän sotilaat pitkin kaupunkia?”
”Tahdon.”
”Entä minä? Jäänkö minä
linnaan?”
Endelion kallistaa päätään.
”Sinä olet syntynyt täällä.
Sinun kuuluu puolustaa tätä mätää rakennelmaa koko ruumiillasi.”
Endelion näkee, että Lilika osaa lukea hänen sanojensa rivien
välit, todelliset merkitykset. ”Tietenkin sinä jäät linnaan.”
”Selvä, veljeni, minä jään
tänne.”
”Sisko pieni, sinä olet
täydellinen. Äitimme onnistui erinomaisesti sinun
kouluttamisessasi. Älä petä minua nyt.”
Endelion kumartuu painamaan kevyen
suukon Lilikan otsalle. Veljellinen ele jää kylmäksi, mutta Lilika
pysyy paikallaan, jäykistyneenä kuin ruumis.
”Hyvä”, Endelion kuiskaa. ”Uskon,
että olemme nyt valmiita. Me keskustelemme Krielistä ja
politiikasta sitten, kun tilanne on rauhoittunut.”
Lilika nyökkää vaisusti.
”Luotan sinuun, siskoseni.”
Endelion heilauttaa kättään. ”Menehän. Pyydä Solas tänne.
Minun tarvitsee keskustella hänen kanssaan.”
Lilikan askeleet ovat yhtä jäykkiä
kuin kaikki muukin tytössä. Kun Solas saapuu verhojen takaa,
Endelion kallistaa lintumaisesti päätään ja ojentaa kätensä
miehelle. Solas painaa kylmän suudelman hänen kädelleen. Mies
katsoo häntä silmiin, mutta olemus kävelee lasinsiruilla. On kuin
jokin ritisisi miehen ruumiin sisällä, pistelisi ja kaivertaisi,
mutta täysin tämän tietämättä.
”Solas”, Endelion nyökkää
pitkälle miehelle.
”Teidän korkeutenne. Kuinka
lentonne takaisin sujui?”
”Ongelmitta, tällä kertaa.
Moottori on kestänyt erinomaisesti sen jälkeen, kun se korjattiin
Kallasissa. Ilmalaivani on kestävää sorttia.”
”Voitteko hyvin, teidän
korkeutenne?”
”Solas, taivaiden tähden!”
Endelion huudahtaa. ”Mitä sinulle on tapahtunut? Minä olen
kutsunut sinua vuosia luotetuimmaksi miehekseni – ja sinä kiität
minua värittömillä muodollisuuksilla? Tiedät minun inhoavan
niistä jokaista. Missä sinä oikein olet?”
Hämmennys kuultaa Solasin kalpeilta
kasvoilta. Mies haroo tummaa tukkaansa kuin ei muistaisi nimeään
tai asemaansa.
”Missä minun siskoni on? Missä on
Lyra?”
Ai. Tosiaan. Kuminen hymy venyy
Endelionin huulille, hänen on mahdotonta tuntea aitoa tyydytystä
totuuden paljastamisesta.
”Lyra ei selvinnyt.”
Solasin jo aiemmin suora ranka
suorenee entisestään. Mies seisoo pitkänä ja jännittyneenä.
Koko ruumis on yhtä suurta, viritettyä jousta, joka on valmis
vapautumaan, räjähtämään silmille.
”’Ei selvinnyt’? Miten niin ei
selvinnyt, Endelion? Mitä helvettiä se muka tarkoittaa?”
”Lyra räjäytti itsensä Colarissa.
Minä kuvittelin, että sinä tiesit jo.”
”Minun oma sisareni on kuollut, ja
sinä kerrot sen minulle nyt.”
”Minulla on ollut jokseenkin
tärkeämpiä seikkoja mietittävänä kuin sinun arvaamattoman
sisaresi typerä impulssi. Se maksoi minulle paljon. Lyra pelasi
minua vastaan.”
Endelion sulkee suunsa häpeän
täyttäessä rinnan. Tunne on harmaa, jähmeä. Endelion ei tahdo
Solasin näkevän, miten ahtaalle tämän sisar on hänet ajanut.
Sellainen tunne osaa vain lamaannuttaa. Endelion ei anna sille valtaa
Solasin edessä.
”Minun sisareni on kuollut. Rakas
pikkusiskoni.” Solas pudistaa päätään, vie käden kaulalleen.
Endelion näkee, kuinka Solas sormeilee mustaa merkkiään. ”Sinun
olisi pitänyt ottaa minut mukaasi yläilmoihin. Taivaiden nimissä,
Endelion, mikset sinä ottanut minua mukaasi? Lyra… hän olisi
tarvinnut minua.”
Naurunpyrskähdys miltei hukuttaa
Endelionin tullessaan. Nauru kaikuu korkeissa seinissä, tarttuu
kynttilänliekkeihin. Solas kavahtaa.
”Lyra ei olisi hyötynyt sinun
läsnäolostasi lainkaan sen enempää kuin kenenkään muunkaan”,
Endelion nauraa. ”Sinulla on hurjia kuvitelmia itsestäsi, jos
ajattelet, että sinä olisit voinut auttaa sitä naista. Hän oli
avun ulkopuolella. Sinun on turha korvata vahinkoa, jonka annoit jo
tapahtua teidän entisessä elämässänne.”
Endelion näkee sanojensa vaikutuksen.
Solas on kuin lyöty. Sietämättömän heikko. Kuinka hän on
koskaan voinut luottaa kehenkään sellaiseen?
”Kerrohan, oletko sinä pitänyt
minun pikkusiskostani yhtä hyvää huolta, vai oletko ehtinyt antaa
hänenkin mennä pilalle? Hänen tyhjistä katseistaan päätellen
hän on koventunut entisestään. Hyvä. Niin minä halusinkin
käyvän.”
Solasin koko ruumis on käpertynyt
itseensä. Endelionia kylmää nähdä niin suuren ja vahvan miehen
hajoavan hänen edessään. Lasinsirut ritisevät toisiaan vasten.
Kuinka monta sanaa vielä vaadittaisiin, että Solas pysyisi
sisällään lopun ikäänsä?
”Minä tahdon sinun jatkavan samaan
malliin”, Endelion sanoo. Äänen käskevästä sävystä ei jää
epäilystäkään. ”Remi kapinallisineen saapuu varmasti, ja kun he
saapuvat, olen jättänyt kapinallisten hoitelemisen Lilikan
vastuulle. Sinun vastuullesi jää Lilikan itsensä vartiointi. Minä
en luota siihen tyttöön.”
”Et luota häneen, mutta jätät
hänelle hirvittävän suuren vastuun?”
Endelion kohauttaa hartioitaan.
”Sukuvika. Omaan vereen ei luoteta
ennen kuin toisin todistetaan. Lilika on osoittautunut minulle
hyödylliseksi, aivan kuten äiti halusi. Luotan äitini arvioon
enemmän kuin lapseen itseensä.”
”Pysyn siis hänen rinnallaan.”
”Aivan. Teidän vastuullenne jää
hoitaa Remin mukanaan tuoma roskasakki hengiltä.”
”Entä mahdollisen taistelun
jälkeen? Mitä meille sitten tapahtuu?”
Meille. Sanavalinta
vie kylmiä väristyksiä pitkin Endelionin selkää. Solas on jo
ehtinyt niputtaa itsensä ja Lilikan, tehdä heistä yksikön.
Sappineste miltei maistuu suussa, kun Endelion kuvittelee Solasin
suuret kädet Lilikan heiveröisellä keholla.
”Näet
sitten”, Endelion sanoo vinkaten silmää.
Solas on liian väsynyt sanoakseen
mitään. Lyran menetys jäytää miehen ruumista, tämä pysyy
paikallaan kuin aikoisi kuolla ja mädäntyä siihen.
”Teidän korkeutenne!”
Punakasvoinen mies juoksee käytävälle. Endelion kääntyy hänen
puoleensa. Miehen perässä kulkevat valkopukuiset palvelijat
raahavat nuhjuista, harmaata olentoa matkassaan. Ingon. ”Hän
yritti karata paikalta. Näimme hänen ylittämässä siltaa
kaupunkiin. Mitä haluatte meidän tekevän hänelle, teidän
korkeutenne?”
Endelion huiskauttaa kättään
Solasille.
”Palataan asiaan, Solas. Mene sinä
Lilikan luokse.” Endelion astuu lähemmäs pideltyä Ingonia. Lasit
ovat vinossa, rasvainen suortuva roikkuu kasvoilla. Ingonin katse on
samea.
”Ingon? Kuuletko minua?”
”En ole kuuro, teidän korkeutenne.”
”Et kuuro, mutta monta muuta asiaa
sinä olet. Oletko sinä myös petturi? Sitä minä en olisi
uskonut.” Endelion nyökkää miehille, kaikki lähtevät pois
jättäen Ingonin pitelemättömänä kuninkaansa eteen. Ingonin
ranka on kyyryssä, mies kantaa itsensä häpeällä.
Ingonille ei voi huutaa. Miestä pitää
käsitellä kuin uskollista, mutta epävakaata laitetta. Pienellä
korjauksella laitteen saisi toimimaan, mutta se ei olisi ennallaan,
sen asetukset menisivät vinoon, osa muttereista olisi ikuisesti
uudella paikallaan ja hajottaisi sen, mikä on tehnyt laitteesta
uskollisen. Endelion lähestyy Ingonia varovasti, tarttuu laitteeseen
kunnioittaen sitä.
”Saiko Lyra sinut vaihtamaan
puoltasi?”
”En tiedä mitään puolista”,
Ingon huokaisee tuijottaen kenkiensä kuluneita kärkiä.
”Miksi sinä sitten yritit lähteä
täältä?” Endelion ei ohjaile kysymystä. Ingon ei välttämättä
ole kiinni ruumiissaan; tämä on voinut yrittää pakoa minkä
tahansa impulssin viemänä.
”Minä olen avannut silmäni.”
Sanat ovat monotonisia, mutta niissä on pohja. Vakaampi kuin koskaan
aiemmin. Endelion värähtää, kun muistaa, millaisia sanoja mies
suolsi hänelle Lyran kuoltua.
Endelion vain kallistaa päätään
merkiksi jatkaa.
”En koskaan tahtonut olla täällä.
Tai ilmassa.”
”Sinä olet Krielin paras
mekaanikko. Ilman sinua harva asia olisi mahdollistunut.”
”Ilman minua Lyra olisi hengissä ja
Colar voimissaan. Minä irtisanoudun. En voi jatkaa pitemmälle.”
”Nytkö sinulla on moraalit?”
Ingon nostaa päätään. Kulmat
kaartuvat, ilme muistuttaa oikeaa ihmistä. Ingon on kuin onkin
palautunut itselleen. Endelion vastustaa impulssia puristaa kätensä
nyrkkiin.
”Nyt minä näen, mitä minä
todella olen tekemässä. En kyennyt siihen aiemmin.”
”Selvä.” Endelion puristaa
Ingonia olkapäästä. Mies säpsähtää kosketusta edelleen. ”Jos
sinä tahdot mennä, minä annan sinun. En ole sellainen hallitsija,
joka kahlitsee ihmiset itseensä.”
Ingonin piirteet sortuvat. Kenties
mies muistaa jotakin.
”Kiitos”, Ingon sanoo. ”Minä
olen hyvin kiitollinen siitä. Olen kaikesta huolimatta onnellinen
siitä, mitä olen saanut kokea.”
Lyra. Hän tarkoittaa Lyraa.
Endelion ojentaa Ingonille kätensä
kätelläkseen tätä viimeisen kerran. Ilman Ingonia hän ei olisi
pystynyt luomaan mitään. Ingon on kuitenkin antanut annettavansa.
Endelion pääsisi eteenpäin ilman tätäkin. Maailma on lähes
valmis. Endelion hymyilee ajatellessaan, että voi todella päästää
ihmiset luotaan noin vain voiden yhä luottaa heihin. Se jättää
hänet tilanteen herraksi. Ingon tarttuu käteen, puristaa valjusti.
Endelion tuntee, kuinka luut muljahtelevat kumisen ihon alla.
Endelion saattaa Ingonin kaupungin ja
linnan yhdistävälle sillalle. Ingon nyökkää hänelle vielä
kerran. Endelion jää tuijottamaan miehen honteloa ruumista tämän
ylittäessään sillan. Hänen miehensä saattavat Ingonin laivaan,
joka veisi hänet takaisin kotiin. Verstaalleen Kallasiin. Endelion
ei tahdo tietää siitä elämästä mitään. Kun Ingon katoaa
näkyvistä, Endelion jää tuijottamaan joentakaista kaupunkia.
Valier seisoo odottavana iltahämärässä. Kuinka monta yötä
menisi, että sillalle astelisi se, jota hän on odottanut kaikki
nämä vuodet? Endelion saattaa jo nähdä solakan, tumman siluetin
kulkemassa pitkin siltaa.
”Me tapaamme pian, Remi. Aivan
pian”, Endelion kuiskaa sillalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti