Luku
14: Musta joutsen
Mutteri vierii puupinnalta lattialle,
kun laiva keinahtaa. Ingon kumartuu nostamaan sitä ja törmää
valkeaan käteen, joka pitää mutteria jo valmiiksi. Katse ylös,
Lyra seisoo pöydän vierellä päätään kallistaen. Piirteet
asettuvat paikoilleen, kuva keinuu hetkisen, tasoittuu sitten. Lyra
sinisine silmineen ja villeine valkoisine kutreineen.
Lyra ojentaa Ingonille tippuneen
varaosan ja tuijottaa, kuinka hän laittaa sen paikalleen. Auki
räävitty viestin pitää ääniä, kun Ingon irrottaa osia,
kääntelee ja pyörittää runkoa. Kädet toimivat ennen mieltä,
Ingon vain tekee.
”Suoritat koneparalle kunnon
ruumiinavauksen”, Lyra naurahtaa. ”Menikö se rikki?”
”Se ei enää näytä hologrammia.
Sillä saa yhä yhteyden muihin samanlaisiin laitteisiin, mutta
kuninkaalle kuva on tärkeä.”
Lyra pyöräyttää silmiään.
”Tietenkin”, hän hymähtää ja
nojaa eteenpäin, tuijottaa Ingonin nopeita käsiä. ”Harva ihminen
osaa jotakin tuollaista.”
”Varsin moni osaa siellä, mistä
minä olen.”
”Kallasissa.”
Ingon nyökkää katsomatta Lyraan.
Viestin on hyvä tekosyy olla kohtaamatta naista suoraan.
Lyra siirtää muttereita ja
työvälineitä sivuun ja istuutuu pöydänkulmalle heiluttelemaan
jalkojaan. Ingon ei vieläkään kiinnitä naiseen huomiota.
”Meidän täytyy jossakin kohtaa
mennä Kallasiin”, Lyra pudottaa huuliltaan. ”Endelion tarvitsee
osia, joita ei saa muualta.”
Ei vastausta.
”Minä en tahdo mennä Kallasiin.”
Ingon laskee avatun koneen käsistään,
antaa johtojen olla. Hän katsoo Lyraa silmiin, hämärästi
valaistussa huoneessa nainen on kuin tähti. Kylmää valoa, kaunis
katsoa. Ingon tuntee väristykset kehossaan.
”En minäkään”, Ingon kuiskaa.
”Vaikka me olemme molemmat sieltä
kotoisin.”
Sinäkin, Ingon
on miltei sanoa, kun muisto iskeytyy vasten muita kuvia. Tietenkin.
Endelion on kerännyt joukkoihinsa pahiten potkitut. Luonnollisesti
he ovat kaikki Kallasista.
”Minkä ikäinen sinä olet, Lyra?”
Lyra alkaa nauraa kysymykselle. Ingon
ei ymmärrä, miksi.
”Kolmekymmentä”, Lyra sanoo
hymyillen. ”Samaa sukupolvea kuin sinäkin. Sinä olet vanhempi
kuin minä, mutta nuorempi kuin veljeni.”
Ingon ei ole varma. Ikä katoaa hänen
huuliltaan usein, hän ei osaa kertoa sitä Lyralle.
Kuvat lomittuvat Ingonin mielessä.
Makea, aavistuksen mätä haju. Vääntyneet kädet, kylmät rinnat,
tyhjinä ylös katsovat silmät. Muistot Kallasista. Lyrakin oli
siellä kaiken tapahtuessa. Ingon ei ymmärrä tuijottavansa Lyraa,
ennen kuin nainen ottaa hänen kasvonsa käsiinsä ja tuo omansa
aivan lähelle, niin lähelle, että raikas hengitys pyyhkii
muistojen hajut tiehensä.
”Endelionin mielestä meidän
pitäisi jakaa kokemuksiamme Kallasista”, Lyra sanoo vasten Ingonin
kasvoja, ”mutta minusta se on teennäistä. Se ei tunnu aidolta.
Tule, haluan näyttää sinulle jotakin.”
Lyra vetäytyy kauemmas, Ingon jää
silmäilemään auki revittyä konetta.
”Sinulla on aikaa myöhemminkin.
Sinä et nuku kuitenkaan.”
Ingon tietää sen todeksi. Tummat
renkaat silmien alla puhuvat puolestaan.
Jalat
seuraavat kysymättäkin. Laiva
seilaa korkealla, pilvien yläpuolella. Kylmä ilma iskee vasten
kasvoja, Ingon kietoo nuhjuisen takin tiukemmin ympärilleen. Lyra
kipuaa mastoa ylös, kohti tähystystornia. Ingon
tuijottaa vuoroin käsiään, vuoroin mastoon johtavia tikkaita. Lyra
seisoo jo ylhäällä, valkoisen mekon helmat heiluvat ilmavirran
mukana. Ingon kiipeää katsomatta alas, ajattelematta kehoaan.
Tähdistö kohoaa suoraan yläpuolella,
on kuin he olisivat matkalla suoraan tähtiin. Niiden kylmä valo ei
ole koskaan ollut lähempänä, ei koskaan aiemmin puhunut samaa
kieltä kuin he. Lyran valkeat hiukset heiluvat virran mukana, naisen
katse on avoin, tähdet heijastuvat siitä. Ingon ei kykene
irrottamaan silmiään kaikesta siitä.
”Minä
riitelin veljeni kanssa ennen kuin me palasimme takaisin
yläilmoihin”, Lyra sanoo hiljaa. ”Hän on ainoa ihminen, joka
minulla on jäljellä niistä ajoista. Me olimme aina kaksin.”
Ingon osaa vain nyökätä.
”En osaa pyytää anteeksi. En
koskaan. Ehkä minun pitäisi opetella.”
”Miksi te riitelitte?” Ingon kysyy
ilman, että tietää, saako niin tehdä.
Lyra kallistaa päätään kuin ei
enää muistaisi.
Hiljaisuus. Miehistö tekee työtään,
kukaan ei kiipeä ylös heidän kanssaan. Vaimeita ääniä, tuuli
vie suurimman osan niistä mennessään.
”Minussa on paljon irrallista vihaa,
Ingon. Se ei ole lainkaan kiinni minussa. Se vain tulee.”
Ingon tuijottaa naista suu auki.
”Se on jäänne niistä ajoista. En
edes halua ymmärtää syytä sen taustalla. Se on ainoa osa, jonka
tiedän osaksi itseäni.”
”Vaikka se on irrallinen, kuten
kaikki minunkin kuvani?”
”Kenties
juuri niin kuin sinun kuvasi.” Lyra katsoo Ingonia suoraan silmiin.
Pieni huokaus, tuulen kevyt
tuntu hiuksissa. ”Tiedätkö, Ingon, minä rakastin silloin
tanssimista.”
Ingon sulkee hetkeksi silmänsä
tähdiltä, kuvittelee nuoremman Lyran. Tämä tanssii kuin tuuli,
vinhassa vauhdissa. Kontrolloimaton luonnonvoima. Lyraa ei voi
pidätellä. Kaksi kuvaa yhdistyvät Ingonin mielessä, mennyt ja
nykyinen. Myrsky Lyran sisällä on kuin se tanssi, jota hän tanssi
ennen kuin he tapasivat. Ingon avaa silmänsä, katsoo myrskyä sen
silmiin, tuntee kehonsa vapisevan sen voimasta.
”Tanssin pitääkseni meidät
hengissä. Saadakseni rahaa”, Lyra sanoo hiljaa. ”Mutta enemmän
minä tein sitä säilyäkseni itse ehjänä. Minä rakastin sitä.
Tanssin sellaisella vimmalla, että olisin yhtä hyvin voinut olla
mitä tahansa muuta kuin ihminen, pelkkää liikettä, kuvioita
toisensa perään.”
Ingon nyökkää. Hän näkee liikkeet
selkeänä luomiensa takana. Mustalla merkitty tyttö tanssii
Kallasin likaisilla kaduilla pysyäkseen liikkeessä, pitääkseen
veljensä hengissä. Siro, kaunis kuin valkea joutsen.
”Mutta se ei riittänyt.”
Kuva mustenee. Reunat palavat pois,
liikkeet hiipuvat. Siipiään räpyttelevä joutsen on jo musta,
kykenemätön nousemaan. Sen siivet ovat tulessa, palavat, kunnes ei
ole mitään jäljellä.
”Ruumiilla piti tehdä jotakin muuta
saadakseen enemmän rahaa”, Lyra sanoo pehmeästi, polttaa loputkin
kuvasta tuhkaksi. Ingon ei uskalla liikkua. Kuva elää hänessä
liian todellisena, hän haistaa palaneen, näkee Kallasin kaduille
lyhistyneen joutsenen. Kahlitun luonnonvoiman, tuhotun myrskyn.
”Sen jälkeen minä olen ollut joka
päivä joku muu. Joku, joka tekee, mitä täytyy selvitäkseen
hengissä. Minä tein sen veljeni vuoksi. Annoin itseni pois.”
Kuvat nostattavat paljon kysymyksiä
Ingonin mieleen. Kenelle hän puhuu, jos ei sille tytölle, joka
tanssi Kallasin kaduilla, päästi itsensä valloilleen. Miksi se
tyttö ei saanut kasvaa ehjäksi naiseksi, miksi valkoinen valta
poltti joutsenen siivet. Kuka on se nainen, joka halusi näyttää
Ingonille tähtitaivaan, herättää hänet eloon?
”Tämä on vain jotakin, joka olen
päättänyt olla”, Lyra sanoo hymyillen. Hymy on vuosien takaa, se
kuuluu jollekin sellaiselle, jota Ingon ei ole oppinut tuntemaan. ”Ei
mitään pysyvää, Ingon.”
Lyra vie käden sydämelleen, sulkee
hetkeksi silmänsä.
”Nämä
ovat tämän version pelkoja ja unelmia. Olen päättänyt elää ne,
tuntea ne. Kenties tänä
versio kyllästyttää minua joku päivä, ehkä jo huomenna olen
valmis luopumaan näistä tunteista ollakseni taas joku muu. En voi
koskaan tietää. Vain tällä tavalla minä voin elää.”
Tähtien valossa kiiltävä kyynel
valuu Ingonin poskelle.
”Mistä minä voin löytää sinut,
Lyra?”
”Oi, minutko?” Lyra puhkeaa
nauramaan. Onko puronaurukin vain valinta, osa rooliasua, jonka
rikottu joutsen on pukenut ylleen? ”Et sinä minua halua löytää.
Sinä haluat löytää vain itsesi.”
”Tuo ei ikävä kyllä vastaa
kysymykseeni.”
Lyra painaa jälleen kätensä Ingonin
poskille, pyyhkii kyyneleet pois.
”Sinä olet hyvin viihdyttävä
ihminen, Ingon. Vastatakseni kysymykseesi…” Lyra vetäytyy
kauemmas. Epäröinti huokuu valkeilta kasvoilta. ”En ole varma.
Kenties jäin tanssiin, jota tanssin talvisena päivänä, kädet
ylös kohotettuina, selkä kaarella. Ehkä se ihminen, jota yritän
peilata, on yhä siellä, lepää liikkeissä, joita en saa enää
takaisin.”
Kyyneliä virtaa lisää. Ingon
kurottaa, mutta ei voi koskea, koska se, jota hän etsii, ei ole enää
siellä. On vain versio, Lyran luomus. Keino selvitä. Lyra pyyhkii
kyyneleet sitä mukaa, kun ne syntyvät.
”Miksi sinä itket, Ingon? Oletko
sinä surullinen?”
Ingon pudistaa päätään.
”Minä en tiedä.”
”Pelottaako sinua, että sinä et
tiedä?”
”Pelottaa.”
”Ketä sinä pelkäät, itseäsikö?”
”En tiedä sitä.”
Lyra painaa otsansa Ingonin otsaa
vasten. Ei sano enää mitään. He ovat siinä, lähekkäin,
ajatellen kaikkea menetettyä, kaikkea löydettyä. Lyra sivelee
Ingonin hopeisia suortuvia, korjaa lasit tämän nenältä. Hymyilee
kuin aito ihminen, ei pelkkä heijastuma jostakusta, joka joskus oli.
”Sinä heijastelet itseäsi
minusta”, Lyra kuiskaa, ”mutta älä huoli, minä näen sinut.
Minä näen kokonaisen kuvan. Sinäkin voit vielä löytää sen.”
”Miksi sinä olet minulle niin
hyvä?”
”Minähän sanoin, että sinä
ärsytät minua”, Lyra naurahtaa. ”Minussa liikkuva irrallinen
raivo ei kestä sitä, miten sulkeudut. Ehkä se muistuttaa minua
itsestäni, en osaa sanoa. Joka tapauksessa tahdon korjata sinun
kuvasi.”
Ingon nyökkää. Kyyneleet valuvat
yhä, kumpikaan ei enää pyyhi niitä pois.
”Entä
Endelion? Hän pelasti sinut ja veljesi kaduilta.”
Lyran kasvot kirkastuvat. Se on
muutakin kuin taivaalla hohkaava kuu, muutakin kuin yön armollinen
valo.
”Hän on todellinen. Hänestä minä
pidän. Sen tiedän varmaksi.” Lyra sipaisee hiukset kasvoiltaan.
”Rakennan kaiken aina oikean tunteen pohjalle. Pidin Endelionista,
joten tulin naiseksi, joka pitää hänestä. Nämä ovat sen naisen
tunteita ja ajatuksia. Ei enempää. Se on tämän version ydin.”
Hyvä on. Hyvä on, olkoon,
että maailma on palasina, että he ovat palasina. Mutta älkää
antako hänen katsoa noin tyhjin silmin, silti niin täynnä
menetettyä valoa. Ingonin sisintä raastaa, ensi kertaa vuosiin hän
tietää tunteen aidoksi. Se risteilee hänen sisällään jättämättä
häntä rauhaan.
”Ingon!
Ingon, minä tarvitsen sinua nyt!”
Huuto alhaalta halkaisee hetken
keskeltä. Lyran ilme muuttuu, he kumpikin kurkistavat alas kannelle.
Endelion seisoo pidellen jotakin käsissään. Miehistö häärii
suunnasta toiseen. Kaikki tuntuu toissijaiselta, kaikki on jotakin
muuta kuin se maailma, josta Ingon on saanut nähdä palasen.
”Teidän korkeutenne?” Ingon
huutaa alas.
”Moottori, Ingon! Moottorissa on
jotakin pahasti vialla!”
Veri jäätyy Ingonin suonissa. Jos
moottori rikkoutuu, he kaikki palavat. Ingon katsoo Lyraa viimeisen
kerran, nainen on taas kiinni hetkessä, kiinni tähtien valaisemassa
yössä. Ei enää siellä, minne itsensä jätti. Ingon irrottaa
katseensa ja kiipeää alas.
”Me tarvitsemme apuasi nyt heti!”
Ingon päästää itsensä irti, antaa
kehon toimia. Mitä tahansa, jotta kukaan ei enää joutuisi
kärsimään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti