Luku
22: Mykkä
Kokous on päättynyt, ihmiset
vetäytyvät omiin oloihinsa. Lunen loittoneva selkä on viimeinen,
joka lähtee; Remi jää tuijottamaan sitä katseessaan pelkkä suru.
Älä mene. Älä jätä meitä näin.
”Lune… Ole kiltti.”
Lune ei pysähdy.
”Älä tee minulle näin! Sinä
tiesit, mihin ryhdyit! Älä väitä, ettet tiennyt!”
Lunen kapea selkä pysähtyy. Kun
nuori mies kääntyy, tämän silmät ovat kovemmat kuin graniitti.
”Minun sisareni on kuollut. Ja minkä
vuoksi?” Lune kohottaa kätensä ylös, ele on pilkattu versio
siitä, kun he kaikki nostavat kätensä yhteisen toivon nimissä.
”Jotta voisimme palata tänne pohtimaan sitä, joudummeko luopumaan
siitä vähästä, jonka minä olen meille saanut aikaan! Jos me
joudumme jättämään tämän paikan, mitä meille jää? Mitä
sinulla on ilman minua?”
Remin silmät seisovat päässä,
hänen on mahdotonta katsoa Lunea sellaisena. Ei siksi, ettei tämä
olisi oma itsensä, vaan siksi, että tämä on.
”Minä olen kylvänyt ruusut”,
Remi sanoo vailla lämpöä äänessään. ”Olen synnyttänyt
toivon. Se elää minun jälkeenikin. Kaikki ovat antaneet
panoksensa! Ilman sinua minun äitini ei olisi saanut asua turvassa,
ilman sinua meillä ei olisi salia, jossa kokoontua. Ilman Aílisin
taitoja, Lilikan tietoja ja Renfredin laivaa me emme olisi
selviytyneet tänne saakka! Jokainen on tehnyt jotakin!”
”Ja ilman sinua minun sisareni olisi
vielä elossa.”
”Minä en käskenyt häntä
toimimaan vastoin käskyjä!”
”Hän jumaloi sinua, Remi.
Yksinomaan sinua. Hän repi merkkinsä irti!”
”Ei ole minun vikani, että hän
joutui osaksi tätä sotkua.”
”Minunko vikani se olikin?”
”Se oli ikävä sattuma. Usko minua,
minä todella yritin ratkaista sen parhain päin. Älä tule
syyttelemään minua, sillä me molemmat tiedämme, ettei tämä
ollut yksi teidän seikkailuleikeistänne.”
Molempien silmissä kipinöi. Lune on
itsensä reunoilla, kuori on kova, mutta silmät verestävät, kasvot
ovat sotkuiset ja tukka roikkuu selässä punaisina takkuina. Remi ei
uskalla ajatellakaan, miltä itse näyttää siskonsa menettäneen
Lunen silmissä.
”Joskus minä ajattelen, millainen
ihminen sinä oikein olet, Remi”, Lune sanoo paljon aiempaa
matalammalta. ”Sinä et juuri pysähdy miettimään alaistesi
kohtaloita. Joskus minusta tuntuu, ettet sinä välitä pätkääkään.”
”Olen pahoillani, jos en hihku
riemusta, kun sinun sisaresi tuhosi suunnitelmani. Sinä saat
kuitenkin tuntea vapaasti kaikki sinussa heräävät tunteet. Tiedän,
että tämä on vaikeaa.”
”Sinä et anna minulle lupaa omiin
tunteisiini!” Lune kiljuu niin, että kasvot vääristyvät,
kyyneleet kihoavat silmiin. ”Sinä et tiedä tästä mitään!
Sinua kiinnostaa tasan tarkkaan kapinasi onnistuminen!”
”Voi, anteeksi, että kannan
vastuuni!” Remi sähähtää. ”Mitä sinä ymmärtäisit mistään
siitä, mitä minä hoidan päivittäin? Sinä olet valkoinen! Sinä
olet aivan kuten pikkusiskosi! Et ymmärrä mitään siitä, mitä
maailmassa todella tapahtuu.”
Remi näkee vasta liian myöhään,
millaisen reaktion hänen sanansa aiheuttavat Lunessa. Kovuus
pyyhkiytyy olemuksesta hetkessä, silmät ovat kaksi suurta lampea,
huuli on jo alkanut väpättää. Remi ei kykene enää vetämään
sanojaan takaisin.
”Eihän sinua ole koskaan
kiinnostanut, paljonko minä olen valmis yrittämään sinun
vuoksesi”, Lune sanoo. Katkeruus ja suru tihkuvat joka sanasta,
Lunen tunteet hivuttautuvat Remin iholle. Hän ei voi enää paeta.
”Ei sillä ole mitään merkitystä, että näin vaivan järjestää
sinulle tämän kokoontumispaikan ja äidillesi asunnon hetkeksi.
Saati sillä, että elän alituisesti vaarassa paljastua!”
”Niin me kaikki elämme.”
”Mutta minä olen valkoinen, johan
sinä totesit sen itsekin.”
Remi huokaa syvään. Lunen sanat ovat
väsyneen vihaisia, mutta todellisia. Mies kertoo aidot tunteensa,
eikä Remi kykene sulkemaan korviaan niiltä. Hän nojaa portaikon
seinään ja vetää syvään henkeä.
”Meidän ei olisi koskaan pitänyt
päätyä tähän pisteeseen”, Remi huokaisee.
”Ehkä olisit voinut miettiä sitä
siinä vaiheessa, kun makasit kanssani ensimmäisen kerran!”
”En tarkoittanut –”
”Kyllä minä tiedän, mitä sinä
tarkoitit. Sinua ei ole luotu läheisiin ihmissuhteisiin, Remi. Sinä
et osaa välittää toisista. Et ole kertaakaan aidosti osoittanut
kiintymystä minuun, älä yritä valehdella minulle, kyllä
minä tiedän, minä en ole sokea!”
Jokin leimahtaa tuleen Remin sisällä.
Hän yrittää pitää siitä kiinni, estellä raivoa purkautumasta,
mutta sille on annettu sanat, aika ja paikka, eikä Remi saa sitä
enää hiljenemään.
”Mitä sinä tiedät siitä,
millaista on yrittää pitää itsensä järjissään maailman
ollessa tällainen? Tietysti minä halusin lähelleni jonkun, josta
välittää, jonkun, joka pitäisi minut hengissä”, sanat
purkautuvat Remistä. ”Ehkä sillä on jotakin tekemistä
todellisen välityksen kanssa, ehkä ei – minulla ei varsinaisesti
ole ollut aikaa ajatella sitä! Sinä voit moralisoida valintojani
sitten, kun olet asemassani! Karkoitettuna, valittuna lapsena minulla
ei juuri ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää selvitä.”
Lune on koonnut itsensä hetkessä,
kovuus istuu taas eleissä. Lune tuijottaa Remiä kuin sellaista
miestä, jonka on tuntenut joskus kauan sitten, mutta joka on
muuttunut monta kertaa sen jälkeen. Remi ei voi tehdä mitään. Hän
ei ole varma, haluaako.
”Painu helvettiin”, Lune sihisee
hampaittensa välistä, ”painu helvettiin, Remi Lorian. Elä
itsellesi ja kapinallesi, mutta älä ota ihmisiä lähellesi. Sinä
et osaa muuta kuin tuhota.”
Älä tuomitse minua. Älä
tuomitse minua.
”Tai ehkä sinä voit keskittyä
rakkaaseen viholliseesi. Sinähän teet tämän kaiken hänen
vuokseen.”
Lopeta. Älä –
”Voin lyödä vetoa siitä, että
kuningas Endelion ei todellisuudessa tahdo edes tappaa sinua. Ehkä
sinun kannattaisi vain luovuttaa ja jäädä jo kiinni, antautua
hänelle. Sitten voisitte panna hänen saleissaan kaikki päivät.
Hän saisi rakkaimpansa takaisin ja sinä voisit unohtaa meidät muut
ja keskittyä mieheen, joka on kenties toinen puoliskosi, mutta myös
petturi ja äärimmäisen halukas tappamaan sinun koko kansasi!”
Remi yrittää avata suutaan, mutta
Lune vie kädet eteensä, perääntyy portaissa.
”Älä yritä”, Lune huutaa, ”minä
tiedän kyllä, mitä sinä ajattelet!”
Lune juoksee pois, jättää Remin
nojaamaan seinään seuranaan ainoastaan kurkkua kuristavat
ajatukset, Lunen lopullinen tuomio.
*
Yö tuo tullessaan kyyneleet. Remi
istuu sängyllään yläkerran huoneessa ja katsoo ikkunan takana
kiertelevää vettä, hiljaista ja tummaa. Lune on oikeassa. Remin ei
olisi koskaan pitänyt ottaa itselleen kumppania, ei Endelionin
jälkeen, ei sen jälkeen, kun hän kasvoi kiinni toiseen valittuun
lapseen ja repäisi sitten itsensä irti linnan elämästä. Remi ei
enää tiedä, kuka hän on rakastajana, kuka hän on, kun toinen
ihminen koskee häneen. On niin paljon muutakin kuin hän ja hänen
tunteensa, ne voi sivuuttaa joka käänteessä. Kapinaa ei kiinnosta
se, kenen kanssa hän tahtoo jakaa ihonsa.
Mutta Lune. Raivostuttava, lapsellinen
Lune. Aurinko paistoi kaduille, ja se paistoi kirkkaasti, sillä oli
nuoren ihmismiehen kasvot ja se hymyili leveästi. Kyyneleet valuvat
valtoimenaan, kun Remi ymmärtää päästäneensä aurinkonsa
sammumaan. Lunekin on hauras, Lunellakin on tunteet kuten kenellä
tahansa ihmisellä. Ei tämä ole vain yksi ruusuista, ei ole koskaan
ollutkaan.
Remi pitelee rintaansa, kynnet
raastavat ihon pintaa. Empatia, missä hän pitää sitä? Minne se
on hukkunut näiden neljän vuoden aikana? Remi repii rintakehäänsä,
mutta sisällä oleva sydän on mykkä.
Hetken mielijohteesta Remi nousee
ylös, napittaa housunsa ja sitoo vyönsä tiukemmalle ja astelee
käytävälle. Käytävän ikkuna on suunnaton, musta vesi lepää
äänettömänä Remin vasemmalla puolella. Älä luulekaan, että
minä luovuttaisin. Remi pyyhkii silmänsä ja kävelee
uhmakkaana meren ohi, kohti Lunen ovea. Olisi yritettävä vielä
kerran.
Lunen ovi on raollaan. Raosta Remi
erottaa sängynreunalla istuvan Lunen, vapisevat hartiat, pienen
mytyn, joka heijaa itseään. Remi puristaa silmänsä kiinni,
puristaa ovenkarmia lujaa. Mitä minä olen tehnyt? Millaiseen
elämään minä olen hänet pakottanut?
Sydän on yhä hiljaa. Remi avaa oven,
kävelee sisään niin hiljaa, että Lune hätkähtää vasta hänen
ollessaan aivan lähellä. Silmät ovat pelkkää kyynelten sotkua,
kasvot punaiset. Lune vetää peiton suojakseen, Remi istuutuu varoen
aivan tämän lähelle.
”Mitä? Mitä nyt?” Lune kysyy
ääni väristen.
”Minä tulin pyytämään anteeksi.”
Remi tietää, ettei se auta. Lunen sisko on kuollut, entinen elämä
takana. Ei ole olemassakaan sanoja, joilla Remi saisi takaisin sen,
mitä joskus oli.
”En usko, että se auttaa”, Lune
sanoo väsyneenä, painaen päänsä alas.
”Lune…” Remi nielaisee pelkonsa,
vihansa, itsensä. ”Minä oikeasti olen pahoillani. Tiedän, etten
ole ollut sinulle ihminen. En ole ollut reilu.”
Lunen silmät ovat tyhjät, mutta
eivät enää kylmät.
”En voi kumota tekemääni, enkä
aiokaan. Mutta haluan sinun tietävän, että sinä et ole minulle
yhdentekevä, sinä…” Ääni jää kurkkuun, pettä hänet
pahimmalla hetkellä.
Lune pudistaa päätään.
”Ja minä olen vain mustasukkainen.”
”Endelionilleko? Voi, Lune, minä en
ole enää aikoihin –”
”Ei, en hänelle.” Lunen ääni on
pehmeä, hauras. ”Ruusuille. Kapinalle.”
Sanat seivästävät Remin. Mykkä
sydän alkaa pitää ääntä, ääni kohoaa hiljalleen huudoksi.
Remi painaa päänsä alas ja itkee.
”Anteeksi. Anteeksi…”
”Älä alenna itseäsi pyytelemällä
anteeksi. Olosuhteet, Remi. Emmekö me ole tähänkin asti syyttäneet
vain olosuhteita?”
”Me olemme olleet toisillemme
hirveitä. Emme ihmisiä ollenkaan. Ja silti sinä pelastit minut
hukkumasta.”
”Tietenkin minä pelastin sinut.
Minä rakastan sinua, Remi. Mutta minä tarvitsen aikaa. Ayla, kaikki
tämä… Minä en ole kunnossa. En hyväksy sitä, mitä tapahtui.
Tarvitsen aikani surra ja ajatella.”
”Totta kai. Totta kai… Minä annan
sinulle aikaa. Pystyn järjestelemään tilannetta hetken yksinkin.”
Remi on aikeissa nousta sängyltä,
kun Lune tarttuu hänen ranteeseensa. Remi kääntyy katsomaan Lunen
itkuisia, punertavia kasvoja. Kauniita, kesäisen ruohon vihreitä
silmiä. Remin sisällä läikkyy. Voi, Lune.
Lune vetää Remin syliinsä, he
painuvat toisiaan vasten hennon lampun valossa. Varovaisia,
hapuilevia kosketuksia, yritys löytää toinen uudelleen.
Kosketuspinta löytyy, kyyneleet pyyhitään. Ihminen kohtaa ihmisen,
sydämet sykkivät toisiaan vasten.
Kaiken jälkeen Remi makaa Lunen
vierellä ja painaa päänsä tämän pehmeisiin hiuksiin, imee Lunen
tuoksua syvälle sisälleen. Lune silittää Remin olkaa, pitää
hänet lämmössään.
”Lupaatko olla siinä loppuun
saakka?” Lune kysyy hiljaa.
”Loppuun?” Remin ääni kohoaa.
Hän kohtaa Lunen silmät, Lune on tosissaan. ”Mutta eihän täällä
ole olemassakaan loppuja. Mikään ei koskaan lopu. Ja se on
kauneinta, mitä on.”
Remi sulkee silmänsä ja tietää
Lunen hennosta, välittävästä kosketuksesta, että tämäkin on
sulkenut omansa hymyillen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti