Prologi:
Valitut
Sinä lupasit minulle. Lupasit,
että kun aika vihdoin kietoutuu köydeksi kaulallemme, tekee meistä
vihollisia, sinä et niittäisi sieluani, repisi ruumistani
kappaleiksi. Me lupasimme toisillemme siellä, missä ruusut
kasvavat, että päivän koettaessa laskisimme aseemme. Että emme
koskaan eroaisi, kohottaisimme käsiämme toisiamme vastaan.
*
Jännite rätisee ilmassa, hetki on
koittanut. Areena lepää koskemattomana, sataan vuoteen se ei ole
saanut todistaa ihmiselämää. Jalat eivät ole painaneet jälkiään
sille, kukaan ei ole vuotanut kuiviin sen pinnalla. Kaksi poikaa
seisovat vastatusten, katsovat toisiaan kuin ystävät, kuin
vastavihityt viholliset, jotka eivät tiedä, kuinka piilottaa vuodet
väliltään. Kuinka tappaa yhdessä aamussa terästäkin lujempi
ystävyys, kääntää terä vasten veljeä.
Vanha areena kohtaa jälleen
tuttavansa, iänikuisen taistelun. Eri kasvot, sama asetelma,
ikuisesti muuttumaton. Jossakin natisee, on kuin areena nauraisi
aseittensa takana vapiseville pojille, jotka joutuvat kohtaamaan
toisensa vailla tahtoa vuodattaa toistensa verta. Siinä he seisovat,
musta ja valkea, toisiaan rakastaen, tulevan taistelun jo valmiiksi
uuvuttamina. Areena on nähnyt monen sortuvan, todistanut valkeiden
nousua, katsellut satojen mustien tukehtuvan vereensä. Koskaan
aiemmin se ei ole nähnyt kahta poikaa, jotka kävelevät toistensa
luo kuin veljet, kuin ystävät, rakastavaiset. Olennot, jotka ovat
täysin kiinni toisissaan, tulevassa taistossaan.
Pojista toinen, tummatukkainen, lupaus
silmiensä takana kiiltäen, lähestyy toista ensin. Hän ojentaa
kätensä kuin olisi jo antanut anteeksi. Pojat ovat
kosketusetäisyydellä, valmiita iskemään. Valmiita täyttämään
tehtävänsä valittuina.
Sinä lupasit.
Juuri, kun tummatukkainen poika on
aikeissa laskea aseensa ja julistaa koko kansan odottaman taistelun
perutuksi, valkea poika kohottaa aseensa ja iskee. Valkean pojan
silmissä säkenöi, katse täyttyy jostakin mustahiuksiselle pojalle
täysin selittämättömästä. Vasta, kun ystävän ase viiltää
pojan olkaa, hän ymmärtää, mitä tapahtuu.
Sinä lu –
Lupaukset purkautuvat, ruusut jäävät
puutarhaan kuihtumaan. Mitä on sanottu, tulee tyhjäksi valkean
pojan iskiessä ystäväänsä. Tummatukkainen poika toimii sekuntien
murto-osassa. Hän näkee toisen pojan katseesta, ettei tällä ole
aikomustakaan jättää häntä henkiin. Vuosien varrella käydyt
keskustelut nollautuvat, kaikki alkaa alusta. Poika pitää kaksin
käsin kiinni miekastaan ja iskee takaisin. Aseet kirskuvat toisiaan
vasten, katsomaan saapunut kansa vavahtaa.
Poika
ei voi tehdä lupausta ehjäksi, pelastaa heitä molempia. Hän
painaa hetkeksi silmänsä kiinni. Puhumalla hän ei pääsisi
vapaaksi, hänen ystävänsä ei kuuntelisi kerran käytyään häntä
vastaan. Poika ajattelee kaikkia niitä, jotka katsovat häntä
rukoillen hänen voittoaan. Kukaan yleisössä ei odota heidän
lopettavan. Se, mitä he
lupasivat toisilleen,
ei koskaan päädy kenenkään korvien kuultavaksi. Heistä toinen
kuolee väistämättä, aivan kuten on tarkoitettu. Katkeruus
korventaa pojan mieltä, petos maistuu metalliselta kielenpäällä.
Hän ei voisi koskaan antaa anteeksi kohotettua asetta, mutta hän
voisi saattaa tehtävänsä loppuun, tehdä maailmasta jälleen
kauniin niille, jotka katsovat häntä, odottavat mustan voittoa.
Poika iskee yhä uudelleen. Hän ei
ajattele ystäväänsä, hän ajattelee kadulla tapettuja mustalla
merkittyjä lapsia, taloihinsa kärventyneitä vanhempia ja kaikkia
niitä, jotka ovat jääneet valkoisten ylivallan alle, hukkuneet
Krielin merille selittämättömistä syistä, tippuneet
ilmalaivoista, päätyneet julkisesti häpäistyiksi. Poika ei iske
ystäväänsä, hän iskee kaikkea sitä väärää, jota tämä
edustaa ollessaan valkoisella merkitty. Hän iskee pelkkää petosta,
ei ihmistä sen takana.
Taistelu on tasaväkinen, aseet
kilahtelevat toisiaan vasten, ihmiset odottavat hiljaisuuden verhoon
kiedottuina. Hetki on kuin varovainen kudelma, jonka yksikin väärä
liike voi sortaa. Poika tietää, että hänen on voitettava. Ei
itsensä, vaan jokaisen häntä katsovan vuoksi. Kun hän iskee
korkealta ja lujaa, ilman täyttää ääni.
Suunnaton
nuoli humahtaa maahan aivan poikien vieressä. Kummankin
keskittyminen herpaantuu. He katsovat nuolen tulosuuntaan,
havaitsevat korkealla linnassa tumman hahmon. Tummatukkainen poika
tunnistaa muodon, hänen silmänsä suurenevat, sisimpänsä täyttyy
mustasta.
”Äiti?” pojalta pääsee.
Kevyt nauru hukuttaa pojan
hämmennyksen alleen. Toinen poika nauraa ja katsoo häntä kuin
siipensä menettänyttä lintua.
”Ajatteliko äitisi, että sinä
olet niin saamaton, ettet kykene tappamaan minua itse?” poika
nauraa. ”Eikö hän tiedä, että taisteluun osallistumisesta
rangaistaan kuolemalla?”
Poika pudistaa päätään. Hän ei
voi katsoa tornissa odottavaan äitiinsä, naiseen, joka on ampunut
kielletyn nuolen areenalle. Se ei osunut. Poika lausuu äänettömän
kiitoksen siitä, että nuoli ei osunut, että se ei vienyt hänen
ystävänsä henkeä. Taisteluun puuttuminen on korkeimpia rikoksia
Krielin taivaan alla. Poika ei voi ajatella sitä nyt. Ei niin kauan,
kun hänen miekkansa kärki ei ole kastunut hänen ystävänsä
verestä.
Uusi voima täyttää pojan, kun hän
ajattelee, mitä tulisi, jos hänen ystävänsä voittaisi. Mitä
kävisi hänelle, hänen äidilleen, kaikille mustaa merkkiä
kantaville. Hän iskee uudelleen ja uudelleen, mutta mikään ei
auta. Metalli maistuu suussa, poika paiskautuu areenan valkeaa maata
vasten kerta toisensa jälkeen. Kun hän ei kykene enää nousemaan,
kun ystävän miekka lepää hänen kurkullaan, hän ei ajattele
muuta kuin ystävän valkean hahmon takana siintävää taivasta.
Linnut lentävät, niiden seassa kohoaa ilmalaiva, josta poika
erottaa vain pohjan. Ilmassa on keväinen vire. Miten kaunis
viimeinen kuva.
Ystävä on aivan lähellä, ase yhä
tiukasti kurkulla.
”Minun pitäisi tappaa sinut”,
tämän huulilta pakenee, ”minun pitäisi saattaa tämä loppuun.”
Silti sinä seisot siinä. Taivaan
edessä.
Ystävä vetäytyy, poika ei enää
kuule, kuinka kansa huutaa. Yleisö sekoaa, ilma tuntuu repeävän
odotuksesta kappaleiksi. Pojalla on vain tykyttävä kipu ohimossa,
hukkaan heitetty yritys ja ylle kohoava taivas. Petoksen maku suussa.
”Taistelu
on ohi!” poika kuulee ystävän huutavan. Ei, hän ajattelee.
Hänhän on yhä hengissä. Vastapuolta ei koskaan säästetä.
Vastapuoli häpäistään ja tapetaan kaikkien edessä, tehdään
selväksi, että mustalla
puolella ei ole koskaan toivoa. Että mustalla merkityt saavat yhä
niellä pölyä, jatkaa elämäänsä varjoissa. Kaunis taivas ei
koskaan avautuisi heille.
”Minä, valkean Endelion, olen
voittanut! Minä olen uusi hallitsijanne. Seuraava vuosisata on
minun. Kumartakaa uutta kuningastanne!”
Yleisö puhkeaa huutoon. Maassa
makaavan pojan on yhä hankalaa kuulla. Valkea poika kiskoo hänet
ylös, vetää kauluksesta kuin ruumiin.
”Minä päihitin hänet, mustalla
merkityn. Mutta minä en vie hänen henkeään.”
Huutoa. Suunnatonta. Ilma hajoaa
palasiksi, sen kappaleet leijuvat ympäriinsä.
”Minä tiedän, että niin ei ole
koskaan tehty”, ystävä huutaa, ”mutta minä olen hallitsija.
Tämä on minun aikani. Ja minä säästän hänet.”
Ei. Älä. Vie tämä loppuun. Poika
tuskin kykenee nousemaan jaloilleen. Hänen ruumiinsa huutaa
päätöstä, loppua hänen häpeälleen. Hänen ystävänsä katsoo
häntä täynnä sääliä, täynnä jotakin, jota hän ei ole
koskaan aiemmin ystävänsä katseesta tavoittanut. Häntä kuvottaa.
”Minä karkotan sinut, Remi Lorian”,
uusi hallitsija sanoo hymyillen vienosti. ”Sinut ja rikollisen
äitisi, joka yritti puuttua taistelun kulkuun onnistumatta siinä.”
Poika voi vain tuijottaa. Ystävä
hänen edessään ei kuulu enää hänelle. Hetkessä hän ymmärtää,
että tuskin on koskaan kuulunutkaan. Hän ei ymmärrä sitä poikaa,
joka päästää hänet pois, voittaa hänet vain voidakseen
nöyryyttää häntä, jättää hänet eloon vastoin kaikkia
odotuksia.
Kun poika viedään pois äiti
mukanaan, hänen ymmärtää kaikkien katsovan ja huutavan. Hän ei
osaa sanoa, huutavatko he riemusta, kauhusta vai vihasta. Onko niillä
eroa, kun taivas täyttyy äänistä, kun maailma tuntuu hajoavan?
Areena ei ole koskaan todistanut vastaavaa taistelua. He ovat tehneet
historiaa, mutta eivät sillä tavalla, jolla he lupasivat.
Poika antaa taluttaa itsensä pois.
Sydämessään hän tietää, minne hänet vietäisiin. Hänet
sysättäisiin sinne, minne kaikki Krielin merkityksetön ja
kielletty heitetään. Hän luo viimeisen silmäyksen linnaan,
areenalla seisovaan valkeaan poikaan, jota hän ei sittenkään
tuntenut. Jota hän rakasti. Joka petti hänen lupauksensa. Se on
viimeinen kuva, jonka hän painaa mieleensä menneestä kodistaan.
Entisestä elämästään. Kuva ystävästä, petturista, joka seisoo
yhä areenalla voittajana. Vasta sitten hän sulkee silmänsä,
sallii pimeän tulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti