Luku
17: Punaiset terälehdet
Tuuli tuivertaa Remin hiukset
kasvoille, kevyt nauru pakenee hänestä huomaamatta. Lune nojaa
laivan laitaan aivan hänen vierellään ja vetää syvään henkeen
raikasta, kosteaa meri-ilmaa. Sama vesi, joka suojaa heidän
kokoontumispaikkaansa, on nyt heidän allaan. Aurinko läikkyy
laineilla, Remi hymyilee Lunen hymyillessä. Hetkeksi he unohtavat,
minne he ovat menossa.
Reilingin yli nojaavat kädet
hapuilevat toisiaan, Lunen pää painuu Remin hartialle. Remi
silittää Lunen pisamaista kämmentä, hymyilee ajatellessaan, että
saa jakaa kaiken sen Lunen kanssa, pitää tämän lähellään.
”Tämä on sinun ensimmäinen
kertasi poissa Alissandrasta”, Remi joutuu huutamaan aaltojen
pauhun ylitse. ”Miltä sinusta tuntuu?”
”Jos en ajattele sitä, mihin olemme
menossa ja mitä teemme…” Lune virnistää. ”Jos on oikein
sanoa, että tunnen oloni vapautuneeksi, sanon niin.”
”Lune, rakas…” Remin ilme
heltyy. ”Sinulla jos kenellä on oikeus tuntea niin.”
”Vaikka me olemme matkalla tekemään
jotakin sellaista. Vaikka minä saatan olla viemässä rakasta
pikkusiskoani kuolemaan.”
”Älä. Kukaan ei kuole. Me emme
tahdo sellaista. Kukaan ei hyökkää kenenkään kimppuun,
taisteluryhmämme on koulutettu.”
”Ei puhuta siitä. Anteeksi, mutta…
Minä tahdon vain tämän hetken. Merituulen, välkehtivän meren ja
tiedon siitä, että olen kaukana siitä elämästä, jota inhosin.”
Pehmeästä, valmiiksi pureskellusta
elämästä. Rikkauksista, joista Remillä ei ole ollut neljään
vuoteen tietoakaan. Kaduilla sitä lakkaa kaipaamasta
satiinilakanoita ja korvakoruja. Remi sipaisee Lunen poskea, katsoo
rakkaintaan niin lämpimästi, että hänen sisimpäänsä miltei
sattuu. Voi, Lune, miten naiivi sinä olet. Miten kaunis, miten
rakastettava.
”Remi! Minulla on kiireellisiä
uutisia.”
Remi irrottaa otteensa Lunesta,
kääntyy säpsähtäen. Pelokkaan eläimen katse palaa silmiin alle
sekunnissa.
”Laivan viestin sai juuri tiedotteen
linnan kontaktiltamme. Hän kertoi, että kuningas on laskeutunut
Kallasiin.”
”Kuningas? Kallasiin,
kaikista saarista? Siellä ei ole mitään, minne laskeutua!”
”He tekivät pakkolaskun. Enempää
ei tiedetä.”
Jokin kylmä sykkii Remin sisällä.
Se repii hänen sisäelimiään, kurottaa hyisillä sormillaan
lihaan.
”Onko kuningas miehistöineen
hengissä?”
”Lasku oli turvallinen, koko
miehistö selvisi elossa, mutta tuskin haavoitta.”
Kylmä kouraisee yhä vain syvemmältä.
”Ja he ovat nyt siellä.
Kallasissa.”
”Kyllä.
He ovat torin kupeessa, juuri siellä, jonne
me olemme iskemässä.”
Remi haukkoo hetken henkeään, kuva
hänen edessään sumenee täysin. Endelionin ei pitänyt olla
siellä. Ei lähelläkään.
”Onko hän yhä yhteyden päässä?
Linnan kontaktimme? Minä tahdon puhua hänelle.”
Mies pudistaa päätään.
”Lokitietoihin jää merkintä, jos
me yritämme ottaa yhteyttä uudelleen. Kuningas voi aina tarkistaa
kaiken. Emme voi tehdä mitään. Perummeko iskun?”
Remi näkee mielessään Endelionin
hymyn, valkean tukan, kauttaaltaan valkoiset vaatteet. Torin täynnä
ihmisiä, he kaikkien keskellä. Endelion näkisi hänet, tunnistaisi
kaikkien keskeltä missä tahansa. Eikä kuningas enää päästäisi
häntä pois. Kaikki tuhoutuisi. Remi puree hammasta, kuvittelee
toisenlaisen kuvan. Kauniimman.
”Me emme peru mitään”, Remi
sanoo madaltaen ääntään. ”Emme ehdi enää. Hyökkäämme nyt.
Laivojen järjestäminen toistamiseen olisi liian vaikeaa, liian
vaarallista. Siinä voisi mennä kuukausia, eikä meillä ole
sellaiseen aikaa.”
”Hyvä on. Suuntamme on yhä
Kallas”, mies sanoo ja kääntyy.
Lune yrittää tarttua Remiä kädestä,
mutta hän väistää, vetäytyy kauemmas. Kireys heijastuu jokaiseen
liikkeeseen. Remin ajatukset ovat nopeita ja mustia, ne suhahtelevat
toistensa ohi. Hän vetää syvään henkeä, pitää kätensä
ylhäällä, jotta Lune ei tulisi lähemmäs. Meri on enää
pelkästään vellova; aurinko liian kirkas katsoa sen pinnasta.
”Remi?”
”Älä. Ole kiltti. Ei nyt.” Remi
pudistaa voimakkaasti päätään, vie kädet korvilleen. ”Me
olemme tottuneet suunnitelmanmuutoksiin. Kaikkialla. Tämä onnistuu
nytkin.”
”Remi,
tämä kaikki on vain yhden ihmisen sanasta kiinni. Kuinka sinä voit
tietää, ettei sinua vedätetä? Luotatko linnan kontaktiisi noin
vain?”
Remin
silmät suurenevat. Lilika. Kenellekään
muulle Remi ei ojentaisi henkeään, yhteenkään ainoaan sieluun hän
ei luottaisi tällaisena hetkenä. Vain Lilikaan. Vain siskoon, jonka
kanssa ei jaa vertaan.
”Minähän
olen sanonut, että tässä maailmassa on vain yksi ihminen, johon
luotan täysin aukottomasti”, Remi sanoo äänellä, joka on yhtä
kylmä kuin meri heidän allaan. ”Hän on ainoa, joka tietää
kaiken, on
nähnyt kaiken.”
”Kuinka minä voisin luottaa häneen,
kun sinä et ole koskaan kertonut, kuka hän on? Anna anteeksi
epäilyni, mutta minä en todella tiedä mitään sellaista, mitä et
ole sallinut minun tietää.”
”Kuningatar.”
”Anteeksi? Mitä sinä sanoit?”
”Kuningatar! Linnan kontaktimme! Hän
on itse kuningatar. Lilika Valenciel.”
Remi kääntää Lunelle selkänsä,
näkee viimeisenä tämän epäuskosta vääntyvät kasvot. Kylmä
peittää jo kaiken Remin sisällä, hän ei käänny pyytämään
mitään anteeksi.
*
Joukot kokoavat itseään Kallasissa,
Remi laskee jalkansa ensi kertaa sen maaperälle. Kallasissa
käytetään paljon kiveä, kadut ovat harmaita, mutta eivät
raskaita. Kallasin tekniikka on vertaansa vailla, koko Krielin
edistynein. Kaikki kuninkaan laitteet on tehty täällä. Remiltä ei
kestä kauaa havaita ympäriinsä lentäviä, pieniä metallisia
hevosia ja sudenkorentoja. Harjoituskappaleita. Näky on kuin unessa.
Lune luo kyräileviä katseita Remiin,
Remi ei kiinnitä niihin huomiota. Väsymys painaa harteita, mutta
hänen aivonsa käyvät silti ylikierroksilla, ajattelevat paikalle
saapunutta Endelionia. Juuri tällä tavalla kaikki menisi
täydellisen pieleen, koko ruusupensas pyyhkiytyisi juurineen pois.
”Oletteko kuulleet – kuningas on
täällä!”
”Kallasissa?”
”Krielin kuningas on saapunut
Kallasiin!”
”Hän on tällä hetkellä
suurtorilla!”
Ihmisten puhe tarttuu Remin korviin.
Huppu on syvällä päässä, vaikka kukaan Kallasissa ei pukeudu
niin. Piiloutuminen on helpompaa Alissandrassa, jonka asukkaat ovat
suurimmalta osin niitä, joita ei haluttu minnekään muualle. Täällä
ihmisillä on todellinen elämä, oikeat äänet, joilla puhua.
Korventava tunne riepoo Remiä, kun hän ajattelee ihmisiä, jotka
voivat kulkea vapaasti minne tahansa, puhua kuninkaan saapumisesta
naapurinsa kanssa.
Kun joku vetää Remiä hihasta, hän
on miltei vetämässä veitseään esiin. Kun hän erottaa uurteiset
kasvot ja valkean letin hupun alta, hän hätkähtää, miltei
parahtaa.
”Aílis”, Remi hengähtää.
”Varovasti, nuori mies.” Aílis
painaa kätensä Remin veistä hapuilleelle kädelle. ”Sinä olet
omien rajojesi äärillä.”
Kenelle tahansa muulle Remi
pudistelisi päätään, väittäisi hymyillen muuta, mutta ei
Aílisille. Ei naiselle, joka on pitänyt lämmöllään hänestä
huolta kaikki yksinäiset vuodet.
”Ovatko kaikki valmiina?”
”Kuningas on torilla paraikaa. Te
saitte viestin linnasta.”
”Niin saimme.” Remi huokaisee
syvään. Aílis on heti kiinni asiassa, vanha nainen tietää, kuka
heidän linnan kontaktinsa on. Aílisia voi katsoa suoraan elämää
nähneisiin silmiin ja luottaa siihen, että tämä ymmärtää.
”Oletteko te valmiita?” Remi kysyy
tietäen, kuinka paljon sanat painavat.
Vain hetken Remi erottaa epäröintiä
Aílisin eleistä. Sitten nainen painaa silmänsä hetkeksi kiinni ja
nyökkää syvään ja hartaasti, kuin päätös raastaisi hänen
lihaansa.
”Me tiedämme riskit”, Remi
jatkaa. ”Emme voi enää perääntyä. Uusien laivojen
järjestäminen veisi aikaa, jota meillä ei ole.”
Aílis hymyilee tavalla, joka on suotu
vain tällaisille hetkille. Lopullisille.
”En halua kuulostaa holhoavalta ja
kuluneelta, mutta poikaseni, kun sinä olet minun ikäiseni, sinä
ymmärrät, että tässä maailmassa ei lopulta ole kiire mihinkään.”
Remin hymy on vähintään yhtä
surullinen.
”Se ei toimi minulle samalla
tavalla. Valitut sata vuotta…” Remi pudistaa päätään. ”Ne
ovat pelkkä silmänräpäys. Edellisten vuosisatojen teot eivät
pyyhkiinny minun elinaikanani.”
Aílis kurottaa sipaisemaan Remin
pitkän, mustan suortuvan takaisin hupun sisään. Nainen pitää
kättä pitkään hänen poskellaan, hän nojaa siihen imien kaiken
sen lämmön, jonka voi ennen kaiken alkua. Hän vetää syvään
henkeä, estää itseään hukkumasta toisen ihmisen lämpöön.
”Kyllähän minä sen tiedän”,
Aílis kuiskaa ja vetää kätensä verkkaisesti pois. Kestää vain
hetki, ja nainen on itsekin poissa, kadonnut ihmismassaan, lähtenyt
sinne, minne heidän kaikkien tulee kokoontua. Remi tietää oman
paikkansa kuviossa. Hän ei voi lähteä mukaan, hänellä ei ole
varaa näyttää kasvojaan varsinkaan kuninkaan läsnäollessa. Kun
hän lähtee kulkemaan, hän kuljettaa Aílisin lämpöä kehossaan,
painaa kätensä poskelleen kuin naisen käsi olisi siinä vielä.
Ruusut liikkuvat selkeissä, pienissä
ryhmissä. Huppu kasvojensa suojana Remi seuraa muita, liikkuu heidän
jalanjäljissään kykenemättä kurottamaan, tekemään mitään
itse. Hän on pelkkä varjo heidän auringossaan, joku, joka näkee,
mutta ei osallistu. Aílisin lämpö on enää vain haalistunut
muisto kehossa, kun ihmiset alkavat kokoontua, valmistautua. Remin
nahan alla ryömii jokin kylmä ja todellinen, sydän pumppaa jäätä.
Tori on täynnä nahkaan ja metalliin pukeutuneita ihmisiä,
erilaisia maskeja ja laseja, mutta Remi näkee vain yhden ainoan.
Kauttaaltaan valkoinen, päivääkään vanhentumaton. Yhä
sokaisevan kuunvalon lailla kaunis. Endelion.
Kaikki ovat ottaneet paikkansa
shakkilaudalta, Remi puristaa lähintä tolppaa hanskojen suojaamilla
käsillään. Hän kiristelee hampaitaan, näkee, kuinka hänen
ruusunsa kiertävät Endelionin. Osa asettuu tämän lähettyville,
estävät ketään tämän lähipiiristä pääsemästä piikkinsä
paljastavien ruusujen luo. Hyvä. Juuri niin. Näin kaiken pitääkin
mennä. Remi vetää syvään henkeä kylmään kehoonsa, jää
ritisee sisällä. Endelion on lähempänä kuin koskaan, enää
heidän välissään ei ole syvä meri tai ilmamassat Krielin ja
yläilmojen välillä.
Tilanne kirjoittaa itseään
eteenpäin. Osaset ovat paikallaan, koneisto käy. Sitten yksi
mutteri irtoaa. Remi näkee pienen huppupäisen hahmon erkanevan
joukosta, lähtevän väärään suuntaan, sotkevan koko kuukausia
harjoitellun kuvion. Kaikilla on paikkansa. Remi puristaa tolppaa,
hän ei enää hengitä, happi jää ulos.
Pienet jalat. Vilahdus punaista
tukkaa. Ayla. Remin suonet jäätyvät umpeen, sydän lakkaa kokonaan
pumppaamasta. Tyttö astelee kohti Endelionia, kohti kuningasta,
jonka piti olla kaukana täältä.
Mitä sinä teet? Typerä tyttö,
mitä sinä teet?
Yksikään ruusuista ei ehdi pysäyttää
Aylaa. Remi laskee mahdollisuutensa estää tyttöä, mutta hänkään
ei ole niin nopea, hän on toisella puolella toria ja hänen
kasvojensa paljastuminen merkitsisi koko tilanteen hajoamista.
Ensin on pelkkää valkoista. Sitten
punainen lävistää Remin näkökentän. Ayla iskee Endelionia. Remi
kääntää katseensa pois. Huuto täyttää koko torin, kakofonia
syntyy alle minuutissa. Sinkoilevia ihmisiä, ruusut kallasilaisten
kimpussa. Remin omat keskellä kaaosta, tekemässä sitä, mitä he
eivät koskaan halunneet. Iskemässä aseitaan ihon läpi,
tappamassa, vaikka heidän piti kylvää eikä niittää. Remi ei
erota, missä Endelion on. Suihkulähteen luona on vain valkea,
kaatunut mytty. Aylaa kiskotaan kauemmas, tyttö rimpuilee Endelionin
miesten otteessa.
Pois. Pois täältä.
Remin jalat toimivat ennen ajatuksia,
hän lähtee juoksemaan, kääntää selkänsä kaikelle. Yksikään
laskelma ei osannut ennustaa verenpunaa, iskua, joka tuli tyhjästä.
Remi erottaa sivusilmällä liikettä, muutkin ruusut vetäytyvät
pois, keräävät terälehtensä. On päästävä satamaan,
lähdettävä heti, suunnitelma ei pidä, kaikki hajoaa käsiin, Remi
maistaa ainoastaan metallin.
Verta. Verta. Verta.
Joku Remin vierellä puukotetaan
hengiltä, hän ei ehdi katsoa, kuka. Onko se hänen omansa, onko se
joku muu, sillä ei ole merkitystä, veri on verta, kipu kipua. Kun
joku tarttuu Remiä kädestä, hän on valmis vetämään oman
veitsensä esiin. Tuttu vihreä korvakoru välähtää päivänvalossa,
Lune pitää lujaa kiinni. Lunen kasvot ovat liassa, miehen koko keho
tärisee.
Kuin yhteisestä impulssista he
juoksevat pois, kohti satamaa, jonne kaikki yrittävät vyöryä.
Ihmisten huppuja on alettu vetää pois kasvoilta. Yhdeltä ruusulta
kiskotaan hihat ylös, merkkiä ei löydy, seuraavalle tehdään sama
onnistunein tuloksin. Verta. Remi ei käänny katsomaan.
”Hiljennä”, Lune sanoo kakofonian
keskeltä. ”Hiljennä. Meidät nähdään, jos me juoksemme.”
”Satamaan. Nyt satamaan. Me olemme
käyneet tämän läpi.”
Lune nyökkää. Ystävän silmät
kiiltävät kyynelistä, Remi tietää tämän ajattelevan siskoaan.
He eivät voi ajatella sitä nyt. Jokaisen on pelastettava
ensisijaisesti itsensä. Se on ensimmäinen sääntö. Usealla
ruusulla ei ole varaa jäädä kiinni.
Kaaoksen keskeltä Remi kuulee nuoren
tytön huudon. Tutun, lihaa leikkaavan huudon. Kuolevan ihmisen ääni.
Lune puristaa Remin kättä yhä lujempaa, he tunnistavat huutajan
samanaikaisesti.
”Minun siskoni”, Lune hengähtää,
”minun siskoni!”
Kun Lune yrittää kiskoa itseään
irti Remin otteesta, Remi vetää lujaa tämän takaisin.
”Oletko sinä hullu? Sinä et voi
mennä tuonne! Meidän täytyy päästä pois täältä!”
”Hän on minun siskoni!”
Remin katse on kovempi kuin hänen
otteensa. Silti hän päästää irti. Lune nytkähtää taaksepäin,
kääntyy katsomaan torille. Toistensa kimppuun käyneen ihmismassan
joukosta Lune ei löydä siskoaan. Tämä tarttuu Remiä takaisin
kädestä ja lähtee kulkemaan päättäväisesti, mutta riittävän
hitaasti kohti satamaa.
Lunen koko ruumis värisee, Remi
tuntee sen. He pääsevät perille, rannikolla ihmiset eivät ole
ehtineet reagoida kaaokseen. Laivamiehet ovat jo vastaanottaneet
kapinallisia, laiva on ikuisesti ruusunpunaan tahrittu. Se
tuhottaisiin myöhemmin ja sen omistaja perheineen teloitettaisiin
ennen seuraavaa aamunkoittoa. Remi näkee sen, aivan kuten hän näkee
omiensa hervottomat ruumiit maassa. Silti Remi astelee laivaan
Lunesta kiinni pitäen. Vain muutamat päästetään enää sisään,
matkaan on lähdettävä oitis.
Miehistö huutaa ohjeita, kaikki
karjuvat toisilleen yhdessä jatkumossa. Yksi ruusujen aalto saapuu
vielä, Aílis heidän joukossaan. Remi joutuu pitämään Lunesta
kiinni, jotta ei valahda polvilleen nähdessään veren peittoaman
vanhan naisen juoksevan toista ruusua kantaen laivaan.
Ketään ei odoteta. Kun laiva on
valmis lähtemään, se lähtee. He eivät olleet varautuneita, mutta
ei ollut Endelionkaan. Valkoinen valta ei ehdi kurottaa heihin, Remi
jää tuijottamaan rannalle jääneitä ruusuja tietäen jättävänsä
heidät kuolemaan. Sydän jatkaa pumppaamistaan, se yrittää yhä
tuhota hänet.
Rannalle kerääntyy ihmisiä, niin
kallasilaisia kuin ruusujakin. Muutama Endelionin mies. Epämääräinen,
hevosta muistuttava siivekäs kone yrittää seurata laivaa, joku
miehistä vetää sen kirveellä kahtia. Jäljitin piipittää
aikansa, kunnes rasahtaa rikki tahrien kannen tummaan nesteeseen.
Remi tuskin kuulee, tuskin näkee. Hän kykenee vain tuijottamaan
kauemmas jäävää rantaa, jossa seisoo valkopukuinen mies punainen
haava kyljessään kukkien. Valkea kuningas. Miehen otteessa on nuori
tyttö, punatukkainen, heiveröinen kuin lapsi, jonka ei pitäisi
olla osana mitään sellaista. Remi tietää miehen katsovan häntä
silmiin viiltäessään tytön kurkun auki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti