Luku 34: Varjot
Nuoren naisen silmät ovat tummat ja
pisteliäät. Niitä ympäröivät violetihtavat renkaat muistuttavat
Remiä siitä, millaista elämää he joutuvat elämään päivittäin.
Lianna nojaa seinään, tekee rentoudellaan itsestään tilanteen
haltijan. Leuka on ylpeästi kohotettu.
”Kas, hänen korkeutensa haluaa
laskeutua meidän tavallisten kulkijoitten keskuuteen”, Lianna
sanoo kohottaen kulmiaan.
”Mistä tämä kiikastaa, Lianna?
Mikä on hätänä?”
”Hätänä?” Kulmat kurtistuvat,
ilmeessä on hivenen haavoitettua petoeläintä. ”Hätänä,
Remi? Etkö kuunnellut lainkaan sitä, mitä sanoin pöydän
äärellä?”
”Oletko sinä menettänyt jonkun
sinulle rakkaan, siitäkö tässä on nyt kysymys?”
Lianna kavahtaa, vie käden
sydämelleen kuin Remin sanat olisivat suora hyökkäys häntä
kohtaan, iskisivät häntä luiden alle. Lianna pudistaa
hurjistuneena päätään, katse vauhkoontuu. Remi on menettänyt
otteensa naisesta.
”Kenet minä muka menettäisin?”
Lianna kysyy nauraen katkonaista, rikkinäistä naurua. Remi on
kuullut sen kymmenien ihmisten suusta, eikä se ole koskaan ollut
aito. Lianna vetää pitkän, tumman hansikkaan kädestään ja
paljastaa ranteensa mustan merkin.
”Kuinka sinä tarkalleen ottaen
ajattelit, että mustalla merkitty voisi luoda läheisiä
ihmissuhteita?” Liannan ääni kohoaa yhä vain korkeammalle.
”Herättäisi kenen tahansa epäilyt, jos olisin alituisesti
hansikkaat käsissä.”
Lianna pudistaa jälleen vaaleaa
päätään.
”Omiimme en puolestaan ole katsonut
tarpeelliseksi sotkeentua, toisin kun jotkut meistä. Minun suhteeni
ruusuihin on puhtaan ammatillinen.” Liannan kapea hymy iskee Remiä
kasvoihin. Remi näkee Lunen kuvan luomiensa alla, tietää, mitä
Lianna ajattelee heistä.
”Joten ei, tässä ei ole kyse
kenestäkään”, Lianna sanoo yhä hymy kipunsa suojana, ”minä
olen huolissani aivan muista syistä. Sinusta on tullut harhainen ja
etäinen, Remi. Sinä et ole enää se johtaja, jota minä valitsin
seurata – jota me kaikki yhä seuraamme.”
”Minä tiedän sen”, Remi sanoo
vailla harkintaa. ”Olen valvonut öitäni peläten, että tulen yhä
vain Endelionin kaltaisemmaksi. En tahdo olla se johtaja, joka ei
välitä saati edes kohtaa alaisiaan henkilökohtaisesti.”
Liannan asento käy mukavammaksi,
nainen ei enää hymyile. Ilmeettöminä hänen kasvonsa ovat
pelkästään kalpeat ja vaisut, hän näyttää ihmisen varjolta.
Remiä hätkähdyttää ajatella, että Lianna on kuten kuka tahansa
muukin – sydämeltään Remille täysin tuntematon.
”Kunpa tässä olisi kyse edes
siitä”, Lianna huokaa, ”mutta minulle tilanne näyttää siltä,
että sinä olet antanut pelon viedä itsesi. Ei keneltäkään näin
suuren aatteen johtajalta voida odottaa täydellistä heittäytymistä
ja kapinallistensa tuntemista, ei tietenkään. Mutta Remi, tämä on
jotakin muuta.”
Liannan ääni kuulostaa aiempaa
inhimillisemmältä, aidommalta. Remin rintaa puristaa.
”Oletko sinä varma, että sinä
kestät kaiken tämän? Äitisi, Kallasin tappio… Oletko sinä vain
väsynyt?”
Liannan tummat silmät ovat kuin kaksi
tyhjiötä, jotka nielevät Remin mennessään. Remi ei kykene
katsomaan niihin inhimillisen kiillon palattua niiden katseeseen.
”Emme varsinaisesti voi pitää
taukoakaan”, Remi sanoo lopulta. Ääni on valju, ei täytä
tehtäväänsä, mutta Remi ei jaksa yrittää Liannan vuoksi.
”Juuri tuota minä pelkään. Jos
sinä poltat itsesi ja kapinasi loppuun, meillä ei ole
tulevaisuutta. Emmekö voisi ottaa vuoden tai kaksi suunnitteluun?
Mikä kiire meillä lopulta on? Sinulle on luvattu syntymässä
täydet sata vuotta, niistä on vielä monta jäljellä.”
”Ei, me emme voi odottaa. Emme
millään.” Remi kovettaa äänensä, kuorensa, kaiken. Hän painaa
kuvat Lunesta, Aylasta ja Ethéstä muualle, syvemmälle. Ne eivät
saisi satuttaa häntä nyt. ”Endelion on katsonut minua silmästä
silmään Kallasissa. Hän tunnistaa minut, hän ei anna minun
levätä.”
Lianna vie käden kasvoilleen, hieroo
silmiään kuin olisi valvonut öitään miettien, kuinka saisi
johtajansa uskomaan. Remi tuijottaa naista täydellisen keinottomana.
”Minä voin vain rukoilla, että
tässä kaikessa ei lopulta ole kyse sinusta ja Endelionista.”
Ei. Tietenkään ei. Remi voisi huutaa
sen koko maailmalle, sillä se on totta, sillä hän tekee kaiken
tasapainon vuoksi, mustalla merkittyjen elämän tähden. Ei
Endelionin. Silti hänen suunsa pysyy kiinni.
Liannan kasvot täyttyvät
kärsimyksestä. Remin koko kehoa kihelmöi, hän tahtoo vain juosta
pois, rikkoa ikkuna ja unohtua meren syövereihin.
”Se on siis totta.”
Remi tahtoisi pudistaa mustaa päätään,
kieltää naisen sanat, mutta valvotut yöt, meren lailla sisällä
vellovat suru ja katkeruus pitävät hänet hiljaisena. Hän ei
kykene kurottamaan niiden luota, ne sitovat hänet tiukasti itseensä.
”Juuri tämän takia tunteet ja työ
tulisi aina pitää erillään toisistaan”, Lianna sanoo kohauttaen
harteitaan. Ele luo välinpitämättömän vaikutelman, irrottaa
Liannan todelliset tunteet hetkestä.
”Minä en ole rakastanut Endelionia
vuosiin.”
”En minä niin väitäkään.
Riittää, että olette joskus koskettaneet tosianne niin läheltä,
että ette enää osaa muuta kuin peilata olemassaoloanne
toisistanne, niin hyvässä kuin huonossakin.”
Lianna jättää seinänvierustan,
kulkee Remin ohi ja taputtaa häntä reippaasti olalle.
”Meidän kapinamme kuolee, jos et
seiso täydellisesti sen takana. Lepää. Odota. Anna itsellesi
aikaa. Jos keskityt Endelioniin, kapinasta tulee pelkkää teidän
kahden taistelua, ei sitä, mitä sen on tarkoitus olla. Kuuntele
omia sanojasi, etsi, mitä todella tarkoitat niillä. Tässä ei ole
kyse sinusta ja Endelionista. Minä todella toivon, että sinä
muistat sen.”
Liannan sanat jättävät Remin yksin
käytävälle. Meri velloo niin ulkona kuin sisälläkin, on vain
tunteita, joista Remi ei saa otetta, joiden myllerryksessä hän on
pelkästään väsynyt, kulunut laiva. Hän sallii itsensä ottaa
tukea seinästä, hengittää syvään. Kun hän sulkee silmänsä,
Liannan sanat saavat voiton ja luomien takainen pimeys täyttyy
kuvista. Remi on jälleen lapsi, istuu puutarhassa piilossa pitäen
Endelionia kädestä ja katsoo, kuinka iltapäivän aurinko värjää
varpaat kullallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti