keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Syömishäiriöstä

 
Aluksi: kyllä, tämä tulee varmaan suurimmalle osalle uutena asiana. Pohdin jonkin aikaa, uskallanko kirjoittaa aiheesta, mutta loppujen lopuksi houkutus oli liian suuri. Kyllä, minulla on syömishäiriö, ja aion nyt kirjoittaa aiheesta. En siksi, että haluaisin ylimääräistä huomiota asian suhteen, vaan siksi, että näistä asioista pitää oikeasti puhua enemmän. Tahdon tuoda tiettyjä pointteja selkeästi esille. Ja kyllä, tässä postauksessa on myös kuvia. Eli toisin sanoen pahoittelen, jos nyt järkytän jotakuta.
 
Tiedostan, että kun tästä aiheesta lähtee puhumaan, tulee aina otettua riskejä. Minua ei kuitenkaan enää pelota, uskallan julkaista tämän postauksen omalla nimelläni ja kuvillani. En tahdo enää pitää tätä asiaa sisälläni myöskään täällä Bloggerin puolella. Olen aina katsonut hieman vinoon "Minä ja anoreksia" -tyyppisiä kirjoja ja kirjoituksia, mutta lueskeltuani jonkin aikaa Instagramin puolella ihmisen selviytymistarinoita, tahdoin itsekin kirjoittaa aiheesta. Tämä ei ole selviytymistarina eikä myöskään tarina siitä, miksi ja miten sairastuin.
 
Olen aina tanssinut reunalla tämän aiheen suhteen. Koko ikäni olen tiennyt, että jos joskus lähden syömishäiriökierteeseen tietoisesti tai tiedostamatta, se vie minut. Ja jotenkin se vain tapahtui. Muutaman vuoden tätä on jatkunut sellaisena kuin se nyt minulla ilmenee, ja hieman yli vuoden olen saanut asiaan apua. Oli oma päätökseni lähteä avun piiriin mukaan. Ensisijaisesti halusin päästä pääni kanssa turvaan, tahdoin tietää, olenko oikeasti ollut useita vuosia masentunut, vai kuvittelinko vain. No, en kuvitellut. Siinä sivussa alkoi minun syömishäiriöhelvettini: säännölliset punnitukset, tarkastuskäynnit, erilaiset terapiamuodot. Jos jotain voin sanoa samastani avusta, sanon sen, ettei näistä ole juuri ollut apua. Ravitsemusterapeuttini ei saanut sanaa suustaan, käytännössä sanelin ravitsemussuunnitelmani itse. Ja ottaen tilanteen huomioon, niin minähän olin siinä tilanteessa suunnilleen se viimeinen ihminen, joka olisi syömisistään saanut päättää. Fysioterapia oli "ihan ok", mutten saanut syvempää sidettä muodostettua kyseisen ihmisen kanssa. Masennukseni on ainoa asia, johon olen tähän mennessä saanut oikeasti hyödyllistä apua. Toki hoitoprosessi on jokaisen sairastuneen kanssa yksilöllinen, mutta omat kokemukseni eivät ole järin ruusuisia.
 
Syömishäiriö ei ole vain laihojen ihmisten ongelma, kuten usein ajatellaan. Se voi tulla kenelle tahansa koosta riippumatta. Myöskään se, että ihminen on laiha, ei tarkoita sitä, että hänellä olisi syömishäiriö. Tuntuu, että nykyihmisten käsitys syömishäiriöistä on älyttömän stereotyyppinen: on voimakkaan alipainoinen ihminen, joka elää ilmalla ja vedellä. Se ei todellakaan ole niin mustavalkoista, varsinkaan, kun anoreksia ei ole ainoa syömishäiriö. Sairaus ilmenee jokaisella ihmisellä omalla tavallaan, ja on loukkaavaa esittää tietynlaisia ennakko-oletuksia sairastuneille.
En katso tarpeelliseksi avata sen tarkemmin, mitä kaikkea sairauteen kuuluu omalla kohdallani, koska pointtini lienee tullut selväksi ilmankin.
 
Ulkonäkömme vaikuttaa moneen asiaan, mutta se ei saisi olla onnellisuuden mittari. Ei ole oikeaa onnellisuutta laskea ruoattomia tunteja tai näkyviä kylkiluita, saati ottaa iänikuisia kuvia ikään kuin tarkastaakseen tilanteen. Kaikki, joilla on vähääkin sellainen ajatus, että kannattaa lähteä laihduttamaan tai skippailemaan edes muutamia aterioita; älkää uskoko ajatuksiinne. Ihmismieli on petollinen. Luulin, että voin kontrolloida skippaamiseni, vaan enpä voinut, ja tämä on lopputulos. Te olette oikeasti hyviä tuollaisina.
 
En tiedä muista sairastuneista, mutta itseni kohdalla olen huomannut erään seikan: en ole useidenkaan silmissä enää Sara, vaan anoreksia. Sen jälkeen, kun ihmiset ovat saaneet tietää sairaudestani, kovinkaan moni ei osaa nähdä minua enää sairauteni ulkopuolella. En ehkä ole enää aivan samanlainen kuin ennen, sillä useita vuosia kestänyt masennukseni rajoittaa elämää huomattavasti, ja syömishäiriö siihen vielä päälle. Siltikään en suostu olemaan pelkästään sairauteni, ihmisten tulisi osata erotella persoonani tämän kaiken seasta.
Sairastunut ihminen on silti aina ihminen.
 
En uskalla toivoa ensivuodelta juuri mitään, en myöskään aio pakottaa itseäni jaksamaan. Ei ole pakko. Aion opetella olemaan itselleni armollisempi, sallimisprosessi on jo alkanut.
Olkaa tekin kilttejä itsellenne, sillä vain teillä itsellänne on merkitystä. Pimeässä olette yksin, kukaan ei ole teitä nostamassa. Asiassa on myös valoisa puoli: vaikkei kukaan nostaisikaan, voitte aina itse nostaa itsenne.
 
Ja te kaikki syömishäiriö(i)stä kärsivät; jaksakaa vielä huomiseen. Maailmassa ei ehkä tänään ole valoa, mutta joskus on.
 


6 kommenttia:

  1. Ensinnäkin, arvostan suuresti, että olet kirjoittanut tästä aiheesta, ja puhunut siitä jopa näinkin henkilökohtaisella tasolla. Eirtyisesti mieleeni jäi se kohta, kun sanoit että vaikka ihminen on laiha, se ei tarkoita sitä, että tällä olisi syömishäiriö, koska nykyään erityisesti nuoret tuntuu ajattelevan juurikin niin.

    Toiseksi, halusin vain sanoa, että vaikka sainkin nyt tietää että sulla on syömishäiriö, niin mulle oot aina se Sara, johon tutustuin, ja johon haluaisin tutustua paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. saatan tulle vielä puhumaan lisää, mutta koulu alkaa puolen tunnin päästä ja mulla alkaa olla kiire

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
  2. Se, että sä uskallat käsitellä tätä aihetta ja kertoa siitä omia rehellisiä näkemyksiäsi, on äärettömän ihailtavaa. On mahdotonta mennä spekuloimaan toisten sairauksia, mutta ainakin sen perusteella, miten kypsästi tunnut sun omasta sairaudestasi kirjoittavan, on mun mielestä jo yksi askel oikeaan suuntaan. Sä vaikutat ymmärtävän kaikki syömishäiriön taustalla pyörivät karut tosiasiat mutta myös tiedostavan, että niistä on mahdollista päästä joskus eroon. Tuskin vielä tänään tai huomenna, mutta joku päivä!

    Ehkä vähän ironista, että vaikka tässä ylistänkin sun avoimuutta puhua sairaudesta omana itsenäsi, oon itse täällä anonyymin turvin kommentoimassa. Se kertonee jotain mun omasta suhtautumisestani tähän sairauteen: Mulle tää on vielä kuuden vuoden jälkeenkin aivan hirveä tabu, josta puhuminen saa menemään lääkärissä ja terapiassa lukkoon ja lyömään luurin korvaan punnitusta tarkkailevalle hoitajalle. Eilenkin kun luin tätä postausta, mun oli koko ajan vilkuiltava ympärilleni siltä varalta, ettei kukaan näe mun lukevan jotain tällaista. Siksi mun on varmaan vähän hankala samaistua tuohon sun tunteeseesi siitä, että ihmiset näkevät sut anoreksiana eikä Sarana. Voin kuitenkin todella hyvin ymmärtää, mitä ajat sillä takaa. Ehkä juuri sen takia mulla se on jäänyt semmoiseksi häpeälliseksi salaisuudeksi. Aivan kuten sanoit, monilla on ihan järkyttävän stereotypinen käsitys koko sairaudesta. Anoreksiahan tunnetusti piinaa vain pinnallisia ja ulkonäkökeskeisiä teinityttöjä, joilla on aina laihojen mallien kuvia seinillä ja oksennusvati sängyn alla. ":)" On hienoa kuulla, että sä pyrit irrottautumaan tästä stereotypiasta mutta uskallat myös sen riskin uhalla kertoa sairaudestasi muille. Mä toivon, että vielä joku päivä mä pystyisin samaan!

    Kiitos tästä tekstistä, se oli tosi ajatuksia herättävää ja samaistuttavaa. Niin harvoin tulee luettua muiden kokemuksia tästä sairaudesta, että ihan hätkähdin, miten samanlaisen ajatusmaailman jaan sun kanssa tässä asiassa.
    Kiitos Sara! ♥

    T. Vitutusnorsun luoja

    VastaaPoista
  3. Mä liikutuin tästä tekstistä. Oon kamalan myöhässä aina kommentoimassa (jos edes kommentoin enää minnekään), mutta tähän sun tekstiin mun oli pakko saada sanottua jotain.

    Tää teksti herätti minussa eloon tunteita. Syömishäiriö nykyään mielletään tosi usein sellaiseen kuvaan, että tämä henkilö haluaa vain laihtua. Muutaman vuoden tässä olen pohtinut koko maailmaa ja katsonut ympärilläni olevia ihmisiä. Loppuen lopuksi oon päätynyt samanlaiseen tulokseen kuin sinäkin; syömishäiriö ei ole niin yksipuolista.

    Voin itse sanoa suoraan, että mullakin on ollut syömishäiriö. Ei, en yrittänyt laihduttaa tai saada muita tykkäämään itsestäni. En edes tiedä, mikä sai mut aloittaa sen, mutta mun ruokavalioni muuttui totaalisesti viime vuonna. Jätin nimittäin mun ruokavaliosta melkeinpä kokonaan rasvan pois. En ole ihan varma, että miksi niin tein, koska ensimmäisen puoli vuotta tein sitä tiedostamatta asiaa. Varmaan koulussa on kerrottu, kuinka tärkeää rasvan saanti on ja varsinkin naiselle. Kauhee avautuminen, mutta kuten arvata saattaa mä menetin mun kuukautiseni siinä samalla.

    Ennen kun tää kaikki tapahtui olin laihtunut hieman, kun menetin sellaisen "lapsellisen pyöreyden" mun vartalon alkaessa kehittymään sellaiseksi kuin se nyt on. No tuo pieni laihtuminen ja siitä tuo asia mistä mainitsin sai jotkut ihmiset valittamaan mulle siitä, kuinka hoikka olen ja miten en syö/mun pitäisi syödä enemmän. ???? tässä vaiheessa olin ihmeissäni, koska mä söin. Silti se, että näytin hoikalta oli hyvä syy ihmisille alkaa epäilemään, että mulla olisi juuri tämä anoreksia.

    sit skipataan nykyiseen hetkeen. tän vuoden alussa kävin lääkärissä ja siellä mut meinattiin pistää kirjoittamaan ruokapäiväkirjaa, joka oli viimeinen pisara mulle. tajusin, että olin jättänyt sen rasvan pois, joten sanoin lisääväni sen määrää mun ruokavaliossa ja pam i'm okay now. mun menkat on takaisin ja nyt ihmiset ei enää valita mulle, että olisin liian hoikka tai en syö.

    yhdistääkseni kaiken tuon tarinan, mulle kävi ilmi, että onko sille, että on syömishäiriö tietyt kriteerit ? pitääkö olla laiha, pitääkö menettää menkat, pitääkö tehdä sitä ja tätä ja olla sitä ja tätä ? mulla ei ole enää ongelmia rasvan kanssa, nyt tiedän kuinka tärkeää se on mun elimistölle (huom hyvät rasvat i mean kun puhun rasvoista) mua jäi tän mun pienen kokemuksen ja jopa pienen syömishäiriön ohella ärsyttämään se, kuinka ihmiset katsoo tällaisia asioita pintapuolisesti. minussa oli jonkinlainen häiriö, miksi muuten olisin jättänyt rasvan pois ? samaa olisin ajatellut jos olisin vaikka jättänyt jonkun muun tärkeän asian pois

    Oli jollakin tasolla helpottavaa lukea tätä sun tekstiä. Toivon, että ymmärsit jotenkin tosta mun tarinasta, että mitä yritän hakea takaa. Toivoisin todella, että ihmisille opetettaisiin enemmän syömishäiriöstä, eikä vaan sen yhdestä muodosta, joka monille on se "tarve laihtua" tai "olla syömättä"

    Haluan myös toivottaa sulle tsemppiä Sara, oot rohkea ja oon ylpeä susta, että sait purettua tänne tällaista asiaa, joka on todella yleinen, mutta silti todella arka aihe puhuttavaksi !

    VastaaPoista
  4. Musta on ihan hiton ihailtavaa, että uskalsit ottaa tän asian puheeksi. Mä en tietenkään itse osaa, voi tai halua alkaa latelemaan viisaita sanoja liittyen asiaan, josta mulla ei ole kokemusta. Ja vaikka olisi, on kokemus jokaisella niin yksilöllinen, ettei siitä välttämättä pisaraakaan irti saisi. Joka tapauksessa ymmärrän sen tuskan leimaamisen takana, kun jonkin asian itsessään paljastuttua, ihmiset suhtautuukin eritavoin kuin ennen.

    Haluun vaan ilmaista sönkötykseni keskellä, että ainakin asiasta kertomisen tyylin perusteella vaikuttaa siltä, et oot oikeeseen suuntaan huitomassa (tarkottaen nyt, että selkeesti tiedostat tilantees ja otat apua vastaan (vaikka jotain totaaliurveloita niinkin tärkeisiin töihin on päästetty eikä ne osaa hommaansa?? Siis herraisä, miten toi ees on mahdollista)) ja ansaitset eittämättä ison hatunnoston rohkeudesta nostaa jälleen uus vaikee asia pintaan, joka vieläpä on noin henkilökohtanen.

    VastaaPoista