Katson sinua, käännän pääni pois ja annan tunteen vallata minut yhä vain uudestaan ja uudestaan. Emme ole samanlaiset, meidät on luotu kokonaan eri muotista. Ensimmäinen väristys, sitten toinen. Kolmannella tunnen sisimpäni kääntyvän ympäri, päällimmäinen ajatus on se pahin: miksen minäkin?
Havahdun siihen ajatukseen useastikin.
Kateus on minun kuolemansyntini, se on oma suojattini, käärme mustien siipieni alla. Useimmiten tulemmekin toimeen varsin hyvin, mutta mitä pitemmälle joudumme yhdessä menemään, sitä vähemmän saan irti suhteestamme. Minä myrkytyn sisältä.
En ole vieläkään oppinut täysin pistämään tälle pienelle käärmeelle vastaan, vaikka luulenkin tuntevani sen jo läpikotaisin. Kateus on vahvin kuolemansynneistä, sillä se asettuu sydämeen. Edes viha ei ole saanut minusta yhtä hyvää pesää kuin kateus, sillä ominaisuuteni pelaavat paremmin yhteen kateuden kanssa. Me olemme tiimi, jossa vain minä häviän.
Kateus on myös siitä kavala piirre, ettei sille oikeastaan edes voi mitään. Vaikka kuinka "tyytyisit siihen, mitä sinulla on" tai "antaisit vain olla", se löytää kuitenkin aina tiensä takaisin. Sitä pitää vain oppia käsittelemään.
Ja minä katson sinuun vielä kerran.
Suljen silmäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti