sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vuoden 2017 kirjat

Olen tullut lukeneeksi varsin paljon kirjoja tänä vuonna, joten näin vuoden lopuksi listailen kaikki vuonna 2017 lukemani kirjat ihan omaksi ilokseni tännekin.

Osa näistä on tosiaan jo aiemmin lukemiani, mutta nostalgiasyistä lueskelin uudelleen.

Siri Pettersen: Odininlapsi
Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin
Siri Pettersen: Mätä
Sofi Oksanen: Puhdistus
Siri Pettersen: Mahti
Lewis Carroll: Liisan seikkailut Ihmemaassa
Cilla & Rolf Börjlind: Musta aamunkoitto
Mats Strandberg: Risteily
Samuel Bjørk: Yölintu
J.R.R. Tolkien: Silmarillion
J.R.R. Tolkien: Sormuksen ritarit
J.R.R. Tolkien: Kaksi tornia
J.R.R. Tolkien: Kuninkaan paluu
Riikka Pulkkinen: Raja
Lars Kepler: Nukkumatti
Maria Peura: On rakkautes ääretön
Rick Riordan: Salamavaras
Rick Riordin: Titaanien kirous
Rick Riordan: Labyrinttitaistelu
Rick Riordan: Jumalten sota
Shari Lapena: Hyvä naapuri
Rick Riordan: Eksynyt sankari
Han Kang: Vegetaristi
Rick Riordan: Merenjumalan poika
Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä
Erik Axl Sund: Varistyttö
S.K. Tremayne: Tulilapsi
Michael Katz Krefeld: Syvyyteen
Helene Tursten: Tulitanssi
Håkan Nesser: Sukujuhlat
Uma Karma: Kaiken se kestää
Ian McEwan: Sementtipuutarha
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Steinar Bragi: Sumu
Laura Lindstedt: Oneiron
Mats Strandberg: Hoivakoti
Sara Saarela: Nimeä minut uudelleen
Herman Koch: Illallinen
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Ursula K. Le Guin: Maameren velho
Ursula K. Le Guin: Atuanin holvihaudat
Ursula K. Le Guin: Kaukaisin ranta
Paula Hawkins: Tummiin vesiin
Ursula K. Le Guin: Tehanu
Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
Marko Hautala: Kuokkamummo
Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
Oona Kuutti: En voi luvata kuin lumetta
Sofi Oksanen: Baby Jane
Sofi Oksanen: Stalinin lehmät
Pierre Lemaitre: Silmukka
Saul Black: Rakkaudesta murhaan
Annastiina Storm: Me täytytään valosta
Lars Kepler: Tulitodistaja
William Shakespeare: Macbeth
Ian McEwan: Pähkinänkuori
J.R.R. Tolkien: The Hobbit
Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Sally Green: Puoliksi paha
Lotta-Liisa Joelsson: Vivika

Keltainen vuosi

Usean vuoden ajan sitä jaksoi vielä uudenvuodenaattona toivoa, että seuraava vuosi toisi tullessaan rauhan. Että sitten olisi helpompaa, että joku muu tekisi sen minun puolestani. Tapahtuisi mysteeriparantuminen ja jotenkin ihmeen kaupalla vaan alkaisin nähdä asioita kirkkaammin. Usean vuoden ajan sitä jaksoi vielä toivoa, sitten ei enää sitäkään. Tyytyi vain siihen, että selvisi vuodesta toiseen hengissä.

Viime vuonna taisin olla tyytyväinen olemassaolooni ja siihen, että selvisin yhdestä hankalimmista vuosistani. En toivonut tältä vuodelta mitään. Ja silti minä sain sen tärkeimmän: elämäni. Ei se mikään ihmeparantuminen ollut, ei sellaisia ole olemassakaan. Minä vain havahduin maailmaan ympärilläni ja itseeni osana sitä, hahmotin kokonaiskuvan. Ja niinkin kliseisenä hetkenä kuin suihkussa, veden valuessa päälleni ymmärsin, etten ole enää kuollut. Olen vihdoin elossa, usean vuoden kipu on poissa.

Melkein, tietysti. Parasta on havaita, ettei mikään niistä asioista koskaan ollut kiinni mistään muusta kuin itsestäni. Olin vihdoin tarpeeksi hereillä havahtuakseni valoon sisälläni. Muutuin itse auringoksi sen sijaan, että olisin jäänyt pimeään odottamaan auringon saapumista. Sitä ei voi selittää kenellekään sellaiselle, joka ei ole sitä itse kokenut. Lyhyesti ja ytimekkäästi: se olet sinä, joka itsesi pelasta. Sinä ja vain sinä.

Jokainen vuosi tuo mukanaan omat ongelmansa, mutta niiden alle ei kannata jäädä. Nytkään en aio jäädä paikalleni pelkäämään sitä, mitä seuraavalla vuodella on minulle heittää. On opittava kestämään pelkoa ja ymmärtämään, ettei se määritä.

Tänä vuonna minä sain uuden viivan ongelmieni seinälle, sellaisen, jolta mieleni oli suojellut minua lähes kymmenen vuotta. Sen kanssa en koskaan tule sinuiksi, mutta onneksi minun ei tarvitse. Sen muistaminen tarkoittaa nyt vain sitä, että olin vihdoin valmis sen käsittelemiseen.

Sain onneksi myös paljon hyvää. Minulla on kalenteri, johon kirjoitin joka ikinen päivä jotakin hyvää, jota tapahtui. Aion kirjoittaa ensivuonnakin mahdollisimman paljon hyviä asioita ylös. Tänä vuonna aloitin lukion, sain uusia ystäviä ja palasin jälleen uimaharrastukseni pariin. Ja rakastin kaikkea koko sydämestäni, löysin paljon uusia tunteita ja voimia itsestäni.

Joten kiitos sekä itselleni ja kaikille tukipilareilleni. Tästä vuodesta tuli keltainen vuosi, ensimmäinen vuosi, jolloin olen oikeasti elossa. Olen ensimmäistä kertaa onnellinen.

31.12.2017
a l i v e

lauantai 30. joulukuuta 2017

Punasiipi

Se otti siivet alleen ja nousi, vaikkei se ollut vielä valmis. Sen siivet laahasivat maata, niiden päät olivat punaiset joko verestä tai luonnostaan. Kukaan ei koskaan kysynyt. Kun se nousi ilmaan, kukaan ei osannut nähdä enää muuta kuin sen siipien punaiset kärjet. Ensin kärjet, sitten sulka kerrallaan koko siivet. Punaista punaista punaista.

Punasiipi nousi ilmaan, eikä kenellekään tullut mieleen, että jokainen siivenräpäytys oli liikaa. Pieni linnunruumis värähti joka kerralla, kun räpäytys pakotti sen liikkumaan eteenpäin. Koskaan ei tullut sitä päivää, jolloin punasiivestä olisi saanut kirjoittaa ”Eikä se enää jaksanut”. Sen oli pakko lentää. Ei siksi, että se olisi halunnut tai joku olisi pakottanut.


Se ei vain osannut enää laskeutua.

Neulanpiston päässä

Maailmassa ei ole värejä. Se ei kuitenkaan tunnu miltään, siihen ei kiinnitä huomiota silloin, kun tuhannet impulssit, kivun pienet sanansaattajat tanssivat silmissä. Jokin sykkii, adrenaliini turruttaa ruumista, yrittää suojella sitä sen tuntemalta, raastavalta kivulta. Silmissä palaa silti, kipu sykkii tyhjennetyissä silmäkuopissa. Jotain on irti, mutta keho ei huomaa muuta kuin kivun. Mustenevalla maailmalla ei ole väliä, kun kipu lävistää kehon tuhannella voltillaan.

Neulat ovat löytäneet tiensä valkoisille maapalloille, lävistäneet niiden värillisen keskustan ja laukaisseet adrenaliininerityksen. Silmän puhkeaminen tuntuu miljoonalta neulanpistolta, kymmeneltä kirveeltä keskellä kasvoja. Graafista, syvää kipua, joka pistää verisuonet pullistumaan ja kädet puristumaan kivun raastaessa suusta ulos alkukantaisia, tuskin edes ihmismäisiä kiljahduksia. Huudot eivät auta lainkaan kivun siirtyessä jyskyttäväksi, koko kehon sätkimään pistäväksi sirkukseksi. Esirippua ei laiteta vielä kiinni, yleisöllä on vielä nähtävää ja koettavaa. Suurin kipu ei ole vielä astellut lavalle.

Hermosolut kuljettavat kipureseptoreista kivun tuntemuksen aivoihin.

Ihminen taintuu eläimeksi, unohtaa sanojen merkityksen ja päästää ulos vain sitä, mitä maailmaan syntyvä ihmisen alkukin osaa: huutoa. Silmissä sykkii, tummanpunainen neste peittoaa lattian ja piirtää kukkiaan huutavan ihmisen kasvoille. Menee sisään suusta ja sieraimista, ei kysy mitään mennessään. Eikä ihminen edes huomaa sitä, sillä kivusta on tullut hänen uusi nimensä. Elämän uusi määrittäjä on astunut lavalle ja pyyhkinyt mennessään kaiken pois. Huutava eläin ei tunne ihmisyyden käsitteitä eikä toivoa tulevasta.

Sarveiskalvolla on erityisen paljon kipua aistivia kipureseptoreita.


Eläimestä ihmiseksi ja ihmisestä eläimeksi, loppujen lopuksi ero on häilyvän pieni. Yksittäinen neula voi ratkaista jotakin olennaista yksilön minuudesta, puhkaista sen kuin ilmapallon ja jättää makaamaan lattialle oman verensä ympäröimänä. Ihminen on todellisimmillaan punaisimpaan tuskaansa verhottuna.

Sanomalehtiä pöydällä

Asunnossa tuoksuu vanhalle viskille ja ilmassa sakeana leijuvalle odotukselle. Eteisen mattoon on tahriintunut jotakin sellaista, joka saa Harrietin astumaan koko maton yli. Hän yrittää huhuilla, mutta huomaa äänensä jäävän kimpoilemaan seinistä.

Hänen keittiökseen olettamastaan huoneesta kuuluu vastaukseksi vaimea, käheä yskäisy. Matala naisääni sanoo jotakin venäjäksi, eikä Harriet saa sanoja kiinni. Hän vetää syvään henkeä, ottaa askeleen kohti keittiötä ja sulkee mielensä hetkeksi. Miltä äiti näyttää? Onko hänellä samat poskipäät ja leuka kuin tyttärellään, ovatko silmät yhtä siniset? Harrietia pelottaa kohdata ihminen, joka ei ole koskaan ollut olemassa hänelle.

Nainen keittiön pöydän ääressä on kuitenkin kaikkea muuta kuin Harrietin mielikuvissa ollut nainen. Hän ei ole uskaltanut toivoa liikaa, mutta äidin kohtaamisen ei pitäisi olla tällainen. Pöydän äärellä istuvan naisen piti näyttää eläväiseltä, hymyillä kireästi ja… ja mitä? Mitä oikeastaan saa odottaa äidiltä, jota Harriet ei ole koskaan tavannut?

Ei tätä ainakaan. Ei niin teräviä poskipäitä, että luun kykenee näkemään paperinohuen ihon läpi. Ei väsyneitä huulia ja tummaksi värjättyjä, rasvaisia hiuksia. Eikä missään nimessä Harrietin omia, intensiivisen sinisiä silmiä. Äidillä ne ovat syvällä kuopissaan, ja niitä reunustavat rypyt ja mustat renkaat. Mutta ne ovat silti Harrietin silmät.

Pöydällä lojuu ruoantähteitä ja sanomalehtiä. Nopealla silmäyksellä Harriet erottaa lehtien olevan vuodelta 1983. Pieni väristys kiertää Harrietin kehon, eikä hän uskalla vetää tuolia alleen ja istuutua pöydän ääreen. Nainen katsoo häntä vain muutaman sekunnin häkeltyneenä ennen kuin alkaa nauraa kurkkuun kuolevaa, hidasta ja käheää nauruaan.

”Arvasin, että sinä olet vielä elossa”, nainen sanoo peittelemättä pettymystä äänessään. ”Mutta että tulet ihan tänne asti. Ota tuoli, tyttö, ota ja istu.”
Harriet huomaa tottelevansa äitiään. Hän ei ole varma, tekeekö niin vaistonomaisesti. ”Hei, äiti”, hän kuiskaa ja hymyilee varovasti. Kun hymy ei tartukaan äitiin, se kuolee.

”Melkoinen sinustakin on tullut.” Lauseelle ei anneta kontekstia, mutta Harriet ei sellaista tarvitse. Hän näkee pelkästään äidin katseesta – omista silmistään – ettei hän ole tervetullut tänne. ”Mikä sinut nyt yhtäkkiä tänne ajaa? Tuollainen ulkonäkökin nykyään. Tyttölapsia ei kannata koskaan hankkia.”
”Minä halusin vain todistaa itselleni, että sinä olet yhä elossa.”
”Mitähän merkitystä sillä mahtaa sinulle olla? Tuollainen tytönhupakko ei taida osata edes venäjää.”
”Äiti.” Sana maistuu väärältä Harrietin suussa. ”En ole koskaan osannut venäjää.”

Nainen pöydän toisella puolella naurahtaa taas. Hän ristii laihat kätensä. ”Isäänsä tullut selvästi. Haluatko kuulla isästäsi? Siitä, millainen mies hän oli?”
Harriet ei uskalla pudistaa päätään. Hänellä on tietty mielikuva isästään, mutta mielikuva on jo kauan sitten ehtinyt sotkeutua kahleiden aiheuttamiin haavoihin ja viiltoihin selässä. Isä ei koskaan tullut auttamaan. Harriet huomaa nyökkäävänsä.

”Isäsi oli kurja mies. Hylkäsi minut sinun kanssasi kaksin, ei mikään ihme, että jouduin sinusta luopumaan. Minä olin kaksikymppinen tyttönen, mitä mahdollisuutta minulla olisi ollut huolehtia kaltaisesta rääpäleestä? Ja sinne se isäsi meni, sotaan mukamas, vaikka hittoako se sellaisista. Pelkuri se aina oli. Oli loppuunsa saakka.”

Harriet ei osaa kuvitella tätä kuihtunutta naisen varjoa sotilaan käsivarsilla nuorena ja onnellisena. Ja täysin haavoittuvana. Harriet osaa vain arvailla, miten hänen vanhempansa aikanaan tapasivat toisensa. Mitään ei voi koskaan sanoa varmaksi, sillä hänellä on ainoastaan muutama aito muisto vanhemmistaan. Toinen on isästä pitämässä häntä kädestä isolla torilla, toinen on mielikuva, jossa äiti itkee. Harrietista tuntuu pahalta katsoa silmiin naista, jonka itkun muisti kaikkina yksinäisinä, kivun täyttäminä öinään.

”Isällä oli varmasti omat syynsä”, Harriet sanoo vaikkei halua kuulostaa puolustelevalta. Eihän hän voisi puolustella sellaista miestä, josta ei muista muuta kuin ison käden lämmön omallaan.
”No ihan varmasti oli, sellainen helvetin pelkuri kuin sekin oli. Sellaisia ne ovat kaikki miehet. Eivät kestä todellisuutta. Kun nainen tulee raskaaksi, niin johan alkaa sotatanner kutsua.” Laihan naisen ääni kuulostaa liian katkeralta ja voimakkaalta hänelle, aivan kuin se olisi muuttunut hänen sisällään liian suureksi eikä enää pääsisi ulos hennosta ruumiista.

”Eivät kaikki miehet ole pahoja”, Harriet vastaa. Hän näkee liudan kasvoja, joiden vuoksi on elossa. He ovat kaikki olleet miehiä. Kiittäminen ei kuulu sitä naista, joka istuu häntä vastapäätä.
Äiti naurahtaa. ”Ja mitähän sinäkin siitä tiedät? Tuollainen vamppi. Paitakin on liian avonainen. Minua ei sinun miesseikkailusi kiinnosta.”

Filmi katkeaa. Kaikki mielikuvat, joita Harrietilla on ollut tästä hetkestä, katkeavat sekunneissa. Uutta ei kuvata tilalle. Harriet painaa kätensä nyrkkiin, puristaa niin lujaa, että tuntee kynsiensä uppoavan kämmenien pehmeään ihoon.

”Miesseikkailuni? Sellaisiksiko sinä niitä haluat kutsua? Sinä et tunne minua lainkaan, äiti. Minä en… minä en ole niin kevytkenkäinen kuin haluat olettaa.”
Äiti läikyttää lasinsa pöydälle. Viskin haju on pistävä, Harriet yrittää olla ajattelematta sitä. ”Mutta kun minua ei kiinnosta yhtään. Et liity minuun enää edes nimellisesti.” Kun Harrietin ilme ei pehmene, äiti jatkaa. ”No mitä? Kyllähän minä nyt näen sinusta, millainen nainen sinusta on tullut. Olet ollut aina jotain vailla, näkeehän sen jo tavastasi istua. Jotain sinä haluat, onko se sitten rakkautta, seksiä vai hyväksyntää, en voi tietää. Mutta voit olla varma, että et sinä sitä niiltä miehiltä saa. Miehet pettävät aina, kun voivat, ja sinä et ole tarpeeksi itsevarma sellaiseen touhuun.”

Totuus sattuu aina eniten, silloinkin, kun sitä ei voi hyväksyä. Harrietin tekisi mieli huutaa solvauksia, mainita jotain edes kaikista niistä lasipulloista, joita lojuu pitkin asunnon lattioita. Mutta hän ei sano mitään, katsoo vain silmiin naista, jonka siniset silmät ovat hänen kanssaan identtiset. Naista, jota haluaisi sanoa äidikseen, mutta tietää, että tämän asunnon ulkopuolella hänellä ei ole enää äitiä. On vain tämä hetki, ja siihen hän haluaa tarttua, pysyä edes hetken kiinni jossakin sellaisessa, jota olisi voinut olla. Jos äidillä ei vain olisi viskilasia edessään tai käheää, kenties tupakan myrkyttämää ääntä solvaamassa häntä pöydän toiselta puolelta.

Mutta hänellä on silti äiti. Hänellä oli äiti silloinkin, kun hän virui isojen miesten kuulusteltavana kylmällä lattialla. Virui siellä useita vuosia kädet ja jalat hankautuen ketjuista verille, äänen käheytyessä huutamisesta ja kehon turtuessa vihdoin kipuun. Silloinkin, kun veri ja toisten ihmisten eritteet valuivat hänen päälleen ja hän tunsi lakkaavansa olemasta, hänellä olisi ollut äiti jossakin muualla.

Harriet nousee ylös. Hän katsoo vielä hetken äitiä, pyrkii rekisteröimään jokaisen yksityiskohdan tämän rappeutuneesta ulkonäöstä. Väsyneet raajat, langanlaihan varren, roikkuvat hiukset. Aivan kaikki saa tallentua Harrietin kovalevylle. Nimettömälle äidille tulee vihdoin kasvot. Vastedes Harriet tulee muistamaan muutakin kuin tavan, jolla äiti itkee.


Ja kun hän poistuu huoneesta, hän jää kuuntelemaan äitinsä huutoa. Sekoitus venäjää ja aggressiivista, ulos syljettyä englantia. Syytöksiä. Harriet lyö asunnon oven kiinni tietäen, että tämä on viimeinen kerta, kun hän kuulee äitinsä äänen ja haistaa viskinhajuisen, tunkkaisen asunnon. Huudon saattelemana hän poistuu paikalta. Onneksi hän ei ymmärrä venäjää.

Loppuvuoden kuvasatoa

Jouluhaaste onpi ohitse, joten voin surutta postailla kaikki joulukuun aikana räpsimäni valokuvat yhdessä paketissa. Tänä vuonna jouluhaastetta oli aivan yhtä miellyttävää tehdä kuin viimevuonnakin, kiitoksia kaikille tekstejäni lukeneille!




















sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Lumikiteitä 24.12.

Tänä vuonna siellä on rakkautta. Lumen ja kuuran keskellä kehoa lämmittävää, syvältä kouraisevaa tunnetta. Minun jouluni ei muodostu enää sisällä kiehuvasta verestä, joka täytyy päästää ulos vääriä teitä. Eivätkä kehoni nesteet käänny minua vastaan silloinkaan, kun mieleni niin tahtoisi, pidän kaiken sisälläni enkä hukuta kanelintuoksua sappinesteisiin. 

Keltaista. Sinistäkin, mutta eri merkityksellä kuin viimevuonna. Tähtipölyä kaikkialla ympärilläni, auringon kimmellys pakkaslumella. Kaikesta siitä saan energiaa uuteen vuoteen, kaikesta siitä aion elää jatkossakin. Rikon usean vuoden kierteen pysymällä tänä jouluna elossa.

Kenties on totta, että kaiken rakkauden ja lämmönkään keskellä en voi koskettaa lumihiutaletta sulattamatta sitä. Kenties minäkään en vielä kestä sitä kaikkea, mutta tiedän sen verran, että tänä vuonna en sula pois, liukene kevään saavuttua. Säilytän pienet lumikiteet sisälläni, sulautan ne sielunmaisemaani ja annan jouluisen auringon valaista tietäni seuraavaan vuoteen.

lauantai 23. joulukuuta 2017

Kynttilän valossa 23.12.

"Pysythän sinä vielä sittenkin siinä, kun sammutan ne?"

Toinen pojista virnistää ja iskee silmäänsä, koska ei tiedä toisen kysyvän tosissaan. Aitoa, syvältä kalvavaa mustaa pelkoa sydämessään. Poika ei osaa sanoa, pelkääkö enemmän valon kaventamaa, pimeää maailmaa vai sitä, että toisen läsnäolon suoma lämpö voisi kadota hänen maailmastaan. Eihän kukaan ole aiemminkaan siihen jäänyt.

Mutta kysymykseen ei vastata, se tyrmätään puhaltamalla kynttilät sammuksiin. Pelko raastaa toisen pojan sydäntä, kun hän näkee ympäristönsä sammuvan. Kun hän huhuilee toisen nimeä ja yrittää etsiä merkkejä hänen läsnäolostaan, hänen kätensä hapuilevat pelkkää tyhjää. Pelko ei koskaan ole turhaa. 

perjantai 22. joulukuuta 2017

Vuorten taakse eikä koskaan takaisin 22.12.

Kylmä järvi ja tulikärpäset loistokkaassa tanssissa sen yllä. Hiiltyneet jäännökset kylästä, menneet naurut tukahdutettuina romahtaneiden perustusten alla. Sodan jäljet kaikkialla ihmisten merkkien päällä, arpeutuneita kasvoja ja nimettömiä hautoja. Sen kaiken minä jätän taakseni. Vielä kävellessäni en tiedä, jätänkö hyvästit myös kaikelle sille, mitä olin ja olen. En uskalla ajatella sitä, sillä edessäni siintävät suuret vuoret katsovat minua jylhinä ja kutsuvina.

Vaellan niiden kolkossa ympäristössä viikkokausia ainoana päämääränäni päästä pois, jatkaa matkaani niiden taa. Koko ikäni toivoin näkeväni pilvettömän taivaan korkealta vuorenhuipulta, jatkavani matkaani maailmaan niiden taakse. Sitä maailmaa en koskaan tuntenut, en osannut nimetä mitään suurten vuorten takaista. En osannut puhua niiden kieltä. Ja nyt, kun astelen jalat mustelmilla ja mieli harmauteen taittuneena vuorilla, ymmärrän, että elän aiempaa unelmaani. Kalanhajuisen mökin ikkunasta katsottuna vuorten taakse ja kauas pois ei koskaan sisältänyt verestäviä jalkoja ja ruoattomia, yöttömiä päiviä.

Olen käynyt luolastoissa, joita en koskaan tiennyt olevankaan. Olen nähnyt kiiluvia silmiä ja menetettyjä sieluja, paljon kaikkea sellaista, mitä järveltä käsin en olisi voinut kuvitellakaan olevaksi. Mutta tiedonjanoni ei sammu, astun uusia askeleita tuntemattomaan kunnes löydän paikan, jonne haluan päästä. 

Kun useiden viikkojen vaellukseni vuorilla ja sen salaamilla kolkilla on vihdoin päätöksessään, uupumus pyrkii riistämään ilon vuorten päälle pääsemisestä. Jalkani eivät vapise, mutta väsymys sykkii niiden sisällä. Keuhkojani olen lakannut ajattelemasta jo useita päiviä sitten. 

Mutta aurinko nousee siitä huolimatta. Se kiipeää taivaanrantaan, kujeilee minulle sieltä käsin. Silti tuntuu, että se olisi aivan vieressäni, että voisin kurottaa koskettamaan sitä täältä vuoren korkeimmalta huipulta. 

Ja maailma, jonka aurinko minun eteeni valaisee, on uskomattomampi kuin mökistä käsin olisi koskaan voinut kuvitella. Näen vuolaana virtaavat joet, laaksoja ja kukkuloita, peltoja silmänkantamattomiin. Tummaa metsää kaukana taivaanrannassa, auringon lähettyvillä. Maailma puhuu minulle oitis, ymmärrän sävyt ja nuotit ja myös sen, että kuten vuoren toisellakin puolella, myös tällä puolella on omat vikansa ja varjonsa. Mutta se ei haittaa minua nyt, sillä nouseva aurinko matkakumppaninani alan kavuta vuorenrinnettä alas. Tämä maailma on odottanut minua jo kauan.

torstai 21. joulukuuta 2017

Pimeys 21.12.

Aistiensa turvin olento yrittää edetä suurten ja terävien kivenlohkareiden ylitse. Sillä ei ole päämäärää, sen ainoa toive on pois. Koska olento ei luonnostaan kykene tuntemaan kipua, sen jalat eivät täyty haavoista ja kukikkaista mustelmista sen raahustaessa ainoastaan tuntoaistinsa varassa isojen kivenlohkareiden yli. Myös kuulo yrittää kantaa kortensa kekoon, mutta se on heikoilla, sillä täällä kuuluu ainoastaan rahisevaa, ajoittain katkonaista äännähtelyä. Sillä kestää jokunen päivä, että seymmärtää sen olevan oma hengitys.

Olento rämpii eteenpäin, kaatuu uudelleen ja uudelleen ilman yhtäkään ruhjetta pienissä polvissa. Omaa kuvaansa se ei enää tunnistaisi lammenpinnasta, sillä pimeys on kietonut sen otteeseensa eikä enää anna tilaa muistella sitä, mitä olento itse on. Se on sulautunut osaksi ympäristöään, sen katkonaiset hengitykset ovat osa pimeyden hidasta sykähtelyä. Ei ole enää mitään, mikä erottaisi sen sitä ympäröivästä pimeydestä, kahden asian välille ei piirretä rajoja. Se mukautuu osaksi pimeyttä, hengittää ja kävelee, mutta mikään ei auta, eikä se apua enää tarvitsekaan. Se on nyt vain yksi pieni osa yhtä suurempaa kokonaisuutta.

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Ehdotus 20.12.

Kolmannella askeleella kuulen etäisesti huutoja muistuttavia äännähdyksiä taustalta, tunnen ruumiini vastustelevan jokaisella osallaan etenemistäni. Älä, ei, yksikään askel ei auta, älä tee sitä, lopeta. Mutta yksikään ruumiini sanaton käsky ei riitä minua estelemään, etenen nopeammin, astun rajojen yli kehoni huutojen äityessä korviani raastavaksi kakofoniaksi.

Mutta minä tiedän tarvistevani tämän yhden päämäärän, vain etenemisellä on nyt merkitystä. Kukaan ei ole tarttumassa kiinni minuun, yksikään sielu ei enää koskaan sido minua yhteen tiettyyn ryhmään. En tiedä, mihin kivinen maa allani minut johdattaa, eikä minulla ole kiirettä ottaa juoksuaskelia. Hidaskin vauhti vie perille, jos määränpäästä ei ole selvää tietoa.

Todellista vapautta ei ole lainehtia irrallisena tai päästää irti kaikesta menneestä. Todellista vapautta on tietää lähtemisensäkin jälkeen, että voi aina palata takaisin.

tiistai 19. joulukuuta 2017

Tähtien takana 19.12.

Kylmää ja kosteaa, ihoon tarttuvia niljakkaita osasia, joihin ei halua kiinnittää sen enempää huomiota. Ne tarraavat kaikkialta, vaikka jatkaa eteenpäin, vaikka ylittää tummansinisen, miltei mustan taivaanrannan ja astuu sen yli äärettömyyteen, värien ja tuntemusten toiselle puolen. Siellä muuttuu oikeaksi itsekseen, eikä kukaan ole enää kertomassa onko sitä leijona, mato vai ihminen. On vain kylmää ja kaikkialle tarttuvia ulokkeita, joita ei saa pois vaikka riisuisi itsensä kaikesta ylimääräisestä. Palaisi alkuun, alastomaan ja voimattomaan muotoonsa. 

Ja silti ne ovat aina siellä, koskemassa ja vääntelemässä, värjäämässä tähtiäkin verenpunaisiksi ja tekemässä kaikesta itsensä kaltaisia - niljakkaita, vääriä ja kertakaikkisen kuvottavia. Ei voi paeta minnekään, ei varsinkaan ylitettyään jo kerran maailmojen rajat ja livuttuaan pois. Vääriksi maalattujen tähtien takana ei ole enää mitään, siellä on yksin heikkoudessaan ja vapisee, vaikkei enää tiedä, mikä merkitys vapinalla on elämisen kannalta. 

Siksi ne kitketään jo silloin, kun on vielä tiedottomuuden oikealla puolella ja ymmärtää, miksi niiden kylmä kosketus ei koskaan ole oikein. 

#MeToo

maanantai 18. joulukuuta 2017

Punainen kenkä 18.12.

Hän palaa takaisin punaiset korkokengät jalassaan, katsoo minuun tummien silmäripsiensä alta ja hymyilee. Huulet ovat tismalleen samaa sävyä kuin kengätkin. Hän vetää samettisen aamutakkinsa pois päältään paljastaen sopusuhtaisen kehonsa alusasuun verhoiltuna. Hän katsoo minuun kiinteästi, unohdus vai totuus, ja minä nousen ylös valiten unohduksen. Kiedon itseni hänen sametinpunaansa, annan sen tyynnyttää sisälläni vellovan kaaoksen. 

Tartun maidonvalkeisiin käsiin, hengitän häntä syvälle keuhkoihini, vaivun unohduksen utuisen pehmeään maailmaan jokaisen sisäänhengityksen myötä. Toisen kosketuksessa on aina parantava, itseään ruokkiva voima, joka kasvattaa huurreruusujaan tapettiinsa. Kaunista, polttavaa ja silti kylmää, kiertokulku luodaan uudelleen huulten löytäessä toiset, paetessa kosketuksesta kiusoitellen ja palatessa sitten jälleen kosketuksen kehään. 

Maailma täyttyy ruusuista meidän painautuessa toisiamme vasten, huoneen valojen himmetessä taustallamme kuin teatteriesityksen kohokohdassa. Jos tämä on elämämme kohokohta, toivon sen kestävän ikuisesti, jotta ehdin vaipua syvemmälle unohdukseeni. Hänen ruusunpunaisessa maailmassaan minun ei tarvitse miettiä, rikkoutuuko ranteeni kirjoituksen määrästä tai hajoaako mieleni peili palasiksi yrittäessään muodostaa täydellistä kuvaa, jota kukaan muu ei näkisi yhtä selkeänä. Hänen maailmassaan sävyt ovat punaisen eri sävyjä, taittavat joskus syvään violettiin. Neonvalot loistavat taustalla, kaikki on epätodellista, jokainen kosketus tuntuu uudelta terälehdeltä iholla, jokainen suudelma maistuu vapautukselta todellisuuden kylmästä kahleesta. 

Hengitän, elän, koostun tuhansista lomittaisista tunteista, jotka hän maalaa väreillään. Kauneus tiivistyy sielun hiljaisiin huutoihin, kadotan itseni syvänpunaisiin käytäviin. Vain sellainen katoaminen voi tuntua täydelliseltä, vain sellainen katoaminen voi olla löytämistä. Livun tunteen mukana kauemmas, löydän todellisen muotoni.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Markkinat 17.12.

Tyttäreni tarttuu isäänsä kädestä, hymyilee kultaista lapsenhymyään ja kihertää, kun isä nostaa hänet ylös ja ottaa syliinsä. Hän on kuusivuotias, mahtuu yhä hyvin isänsä vahvoille käsivarsille, ja viihtyykin niillä kohtalaisen useasti. Hänen isänsä laskee hänet alas, pitää yhä kädestä ja kuljettaa seuraavalle kojulle. Markkinaväki on vasta herännyt uuteen päivään, osa ihmisistä kantaa vielä unihiekkaa silmissään.

Katson, kun mieheni ja tyttäreni erkanevat kauemmas minusta, eivät vain fyysisesti, vaan myös syvemmillä tasoilla. He lukkiutuvat omaan maailmaansa, johon minulla ei ole sopivan kokoista avainta. 

Tunne, joka puristaa minua, ei suinkaan ole suru tai ulkopuolisuus. Kateutta siinä on hivenen, suoranaista mustasukkaisuuttakin kenties, mutta suurimmaksi osaksi se koostuu vihasta. Palapelini palaset ovat vihan punertamia, ja keskeltä puuttuvat kaikki ne olennaisimmat. Tyttäreni on vienyt ne kaikki. 

Minua ei haittaa, että miehelläni ja tyttärelläni on yhteinen maailma silloinkin, kun lähdemme markkinoille perheenä. Minua kaihertaa enemmän ajatus siitä, että tyttäreni pääsee tällä tavoin lähemmäs miestäni, on aina päässyt. Hän luikertelee tiensä erityisasemaani, ottaa paikkansa kuninkaan viereltä. Kultakutrit heiluen hän hymyilee viatonta hymyään tietäen varastavansa minulta jotakin.

Kun hän seuraavan kerran osoittaa tuotetta, jonka haluaa - ja jonka hänen isänsä hänelle ostaa - kuvittelen, miltä käteni näyttäisivät hänen hennolla kurkullaan. Kuuluisko napsahdus, vai olisiko elimistöä polttava myrkky parempi vaihtoehto? Kunhan se sattuisi. Sattuisi yhtä paljon kuin ajatus siitä, että hän astelee minun paikallani. Sumentaisi kirkkaat silmät ja sammuttaisi sydämen, joka sykkii myrkyllisiä, petollisia ajatuksia hänen pienen ihmisen kehoonsa. 

Suljen silmäni ja toivon, että kun avaan ne, he kumpikin ovat jo kaikonneet kauemmas.

lauantai 16. joulukuuta 2017

Talven teitä 16.12.

Jää on paksua ja voimakasta. Kun maailma koostuu yhdestä ainoasta tunteesta, sitä tulee keskittyneeksi mihin tahansa, mikä vie ajatukset pois kyseisen tunteen luota. Kehoaan ei voi huijata, se tuntee mitä tuntee, mutta mielen voi houkutella pois, astelemaan toisenlaisia polkuja. Talven teitä.

Tunnelmavaloin täytettyjä katuja, liukkaita pihamaita, koristeltuja asumuksia. Kaikkea sitä, mitä ei tämän tilan sisäpuolella enää ole. On vain kylmyys kaikkialla ympärillä, lähes kokonaan turtunut ruumis ja jää yläpuolella. Jää on vahvaa, mutta ei tavalla, joka suojaisi. Tämä jää vangitsee senkin jälkeen, kun on jo kaksi päivää sitten lakannut hengittämästä.

Kädellä voi yrittää koskettaa jäätä, mutta koskettaminen ei auta mitään. Kynnettömillä sormilla ei voi tarttua, jää liukuu sinertävien ja ruhjeisten sormien alla. Siitä ei saa otetta.

Ja talvi jatkuu. Jää pysyy vankkana ympäri talven, ja kun se vihdoin keväällä sulaa, hengittämättömiä päiviä on jo useita. Silloin voidaan vain kysyä, miksi kukaan ei tullut vapauttamaan, miksei kukaan kuullut huutoja tai raapaisuja. Ja sitten joku havaitsee, ettei raapaisuja ole voinut syntyä ilman kynsiä raapineista käsistä, eikä kieletön kurkku ole voinut päästää valitusvirttään ulos asti. Kaikki on jäänyt pimentoon, vangiksi talviseen maisemaan. Merkityksiä ei enää nähdä lumen sulettua.

perjantai 15. joulukuuta 2017

Tuuli nousee 15.12.

Sinä et pidä korkeista paikoista, sanot, että ne saavat sinut tuntemaan olosi pieneksi. Kysyn, onko pieni sinun mielestäsi synonyymi mitättömälle, ja sinä käännät katseesi pois. Silmissäsi loisti vielä hetki sitten jotakin, nyt en enää näe edes heijastustani niistä. Hymyilen sinulle rohkaisevasti, ojennan kättäni. Mutta lämpiminkään hymy ei pysy lämpimänä, jos sitä ei ole kukaan lämmittämässä.

Seuraat minua siitäkin huolimatta, ettet tunne oloasi turvalliseksi. Sanot, ettei se haittaa, vaikka tiedän, että lasket minuutteja siihen, että pääset takaisin maan kamaralle. Sinulle on aina ollut tärkeää saada tuntea ruoho paljaiden jalkojesi alla, antaa sen juurruttaa sinut tähän maailmaan. Minä olen aina ollut taivaalla, jossain niin korkealla, etten ole aina itsekään tiennyt tietä alas.

Kun kiipeämme jyrkät, kiviset portaat tornin huipulle, sinä sanot, että tahdot jo alas. Tiedän, etten saisi pakottaa sinua mihinkään, mutta yksikin katse minulta saa kulmasi kaartumaan alemmas ja leukaperäsi rentoutumaan. Seuraat perässäni, tartut minuun, kun olemme turvattomimmalla alueella. 

Auringon viimeiset säteet suovat meille vielä valonsa, mutta eivät enää lämpöään. Lämmön on meri vienyt mennessään, ottanut talteen seuraavan yön ajaksi. Yö ja päivä ovat niin lähellä toisiaan, niin täynnä valoja ja voimia kumpikin. Siksi en voi verrata meitä kahta yöhön ja päivään, sillä kuten yö ja päiväkin, me olemme erilaiset, mutta silti kaksi eri puolta siitä yhdestä ja samasta pelkistetystä alkuvoimasta. 

Katsot auringonlaskua ja pieni hymynkare löytää tiensä kapeille huulillesi. Et katso enää minuun, mutta tiedän, mitä hymysi tahtoo minulle kertoa. Yö alkaa levittää siipiään maailman ylle, tuuli tekee tuloaan. Tummat hiuksesi lähtevät sen mukaan, ja minä huomaan ajattelevani, että olen sittenkin keksinyt keinon laskeutua. En jää taivaan vangiksi, tuuli ei tartu siipiini.

torstai 14. joulukuuta 2017

Yö väistyy 14.12.

Kuuta kiertää liuta pilviä. Ne saavat taivaan näyttävään repaleiselta, ikään kuin siitä olisi lähtenyt kokonaisia palasia irti. Hopean- ja tummansinisenirjava taivas alkaa väistyä päivän tieltä, yö kuulee jo kullankeltaisen seuraajansa askeleet.

Kun yö väistyy ja aurinko nostaa hohtavaa päätään taivaanrannasta, repaleisuus korostuu. Se korostuu myös auringonnousua katsovan naisen olemuksessa. Kasvojen alaosa puuttuu, luut ja ikenet loistavat paljaina ja raa'an todellisina. Osa hiuksista on lähtenyt pois, vaaleaa päätä koristaa iso hiukseton läikkä. Ruumis on luiseva, terävä kaikkialta. Nainen näyttää aivan siltä, että repaleinen taivas olisi hajotessaan sivaltanut hänen kasvoistaan osan mukaansa.

Aamuaurinko on kuitenkin armelias. Se kietoo naisen harhan huntuun, vetää sen hänen ylleen niin tiukasti, ettei kukaan hänet päiväsaikaan tapaava osaisi aavistaa mitään. Hiukset kasvavat takaisin koko päähän, niistä tulee paksut ja vahvan kullankeltaiset. Aurinko antaa niille osan loisteestaan. Sama loiste hehkuu myös silmissä, niiden sävyt leikkivät säteiden tiellä.

Hän on hengästyttävän kaunis auringon suodessa hohtoaan hänen ylleen. Totuus pysyy pinnan alla harhan verhotessa hänet. Vain yö tietää hänen todelliset kasvonsa, vain yölle hän puhuu todellisella äänellään. Mutta nyt sillä ei ole merkitystä, sillä yöhän on jo väistynyt päivän tieltä. Ja päivä on aina yötä armeliaampi.

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Hiljaisuuden nautinto 13.12.

Ääni kutittelee korvanlehteäsi, hakee paikkaansa. Et tiedosta sitä vielä silloin, koska se tuntuu vain pieneltä tuulen mukanaan tuomalta sanalta, joka ei ole vielä löytänyt muotoaan. Satunnainen liikehdintä korvanlehtesi tienoilla ei ole vielä kunnollista ääntelyä, et miellä sitä miksikään.

Sitten se päätyy jo sisälle korvakäytävääsi, leikittelee siellä aikansa ennen kuin etenee syvemmälle. Kun se vihdoin etenee simpukan kautta aivoihisi, tajuntasi räjähtää kuuloaistimuksen voimakkuudesta. Mielessäsi soi, koko pääsi tuntuu värähtelevän ääniaaltojen ansiosta. Muutaman piinaavan sekunnin ajan maailmassa on vain ääni. Todellisuus on aivojen kuulo-osuuden kokoinen.

Sitten ääni pakenee värinänä ulos ruumiistasi, tunnet sen kaikkialla kehossasi, kun se on lähdössä. Aivan kuin kehosi tekisi sille kunniaa, venyttäisi kaikkia nikamiaan antaakseen sen poistua. Kunniaa korkeammalle. 

Ja sitten - ei mitään. Täyttä tyhjyyttä, hiljaisuuden hidas mitäänsanomattomuus kaikkialla aisteissasi. Yrität kuulostella, mutta hiljaisuus jyskyttää kokonaisvaltaisena ruumiissasi. Tunnet sen sykinnän sydämessäsi asti, vaikka sydämesi pitäisi olla se, joka sykkii.

Hetki on nopeasti ohi, mutta se jättää jälkeensä paineesta kipeytyneet korvakäytävät ja arpeutuneet korvanlehdet. Sellaisen ei pitäisi olla edes mahdollista, mutta sinä et ajattele sitä, sillä sinut kaikkialta täyttävä, miellyttävä hiljaisuus on uusi kuninkaasi.

tiistai 12. joulukuuta 2017

Routa 12.12.

Kaksitoistavuotias raahaa kolmatta vesisangollista kaivosta, mutta vesi on jo alkanut jäätyä reunoilta. Paljaat kädet eivät jaksa enää kauaa pitää kiinni, niistä puuttuu tunto lähes kokonaan. Pistely leviää muualle ruumiiseen, jokin sen sisällä päättää irtisanoa itsensä sekunnin murto-osassa. Kädet päästävät irti, vesisanko kaatuu jo valmiiksi jäiseen maahan.

Punatukkainen tyttö seuraa syvälle huppuunsa hautautuneena tilannetta sivusta. Hameen kirjailu repsottaa. Rankimmankin roudan runnellessa maata täältä löytyy vielä sellaisiakin ihmisiä, jotka voivat katsoa hameensa kirjailua ja todeta siinä olevan korjaamista. Kaikki tapahtuu samalla, kun hanskaton lapsi pudottaa sankonsa, jota on lähtenyt hakemaan kolmen kilometrin päästä. Kaivovuoroja jakaessa ei kysytä hakijan ikää tai kuntoa. Kaikki jalalliset hakevat. Paitsi ne, joilla on riittävästi hopeaa vaatteidensa taskuissa maksaakseen itsensä ulos järjestelmästä. Rinki koskee vain niitä, jotka eivät puhu hopean kieltä.

Tyttö vetää huppua paremmin päänsä suojaksi. Kylmä ei ehdi tehdä pesäänsä häneen, sillä hän nousee ylös ja lähtee astelemaan roudan muokkaamaa tietä pitkin takaisin mökkinsä suojiin. Siellä joku olisi jo laittanut keiton valmiiksi, kenties sekoittanut siihen jopa suolaa ja saanut leivottua viimekesän viljanjämistä leipää kyytipojaksi. Vettä kantanut, hanskaton lapsi nostaa sanaakaan sanomatta sangon maasta ja palaa takaisin lumen valtaamalle kivitielle. Uudet kolme kilometriä suuntaansa, kunnes perheellä olisi vettä. Rinki ei koskaan kuole, sitä ei voida sammuttaa.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Sinisen hetken jälkeen 11.12.

Taivas on riisunut syaanin- ja purppurankirjavan vilttinsä, siirtynyt sinisten kirjon kautta syvään indigoon ja sulkenut silmänsä. Tähdet peittävät taivaankantta kukin eri etäisyydeltä, mutta silti yhtä kirkkaina. Ne levittäytyvät ylle kuin tulikärpäset, korostavat taivaan tummansinisyyttä tehden taivaasta miltei konkreettisen. Aivan kuin se voisi ojentaa kättään sen alla istuvalle, sipaista hiukset korvan taakse ja palata takaisin korkeuksiin.

Lammen äärellä istuva ei osaa erottaa lammen heijastusta taivaasta itsestään, ne kaksi lähestulkoon sulautuvat toisiinsa. Vaikka lampea koskettaisikin ohuilla, maidonvalkeilla sormilla, väreily tuntuisi luonnolliselta. Ehkä se siirtyisi taivaallekin, värisyttäisi tähtiä ja palautuisi lopulta taas tasaiseksi vedenpinnaksi.

Ohutsorminen olento taivaan ja lammen välissä on kuullut, että taivaan värittyessä indigoksi ei enää kannata katsoa kuvajaistaan lammen pinnasta, sillä lampi on jo sulautunut muuhun ympäristöönsä. Kukaan ei osaa kertoa, ovatko lammesta heijastuvat, tähtiä reunustavat puut todella lammessa, taivaassa vai niiden rajamaastossa. Luonto on levittänyt peittonsa kaikkialle, se ojentelee vahvoja raajojaan kaikkialle. Yö on luonnon mukainen, se tottelee sen jokaista käskyä.

Olennon uteliaisuus ylittää luonnonkin rajat, lammen pinnan väreilyn lakattua hän ei malta olla kurottamatta. Vaaleat hiukset koskettavat lammen pintaa, aiheuttavat muutaman värähdyksen sen peilinkirkkaaseen pintaan. Olento havaitsee, ettei lampeen enää heijastu syvänsinistä taivasta tähtineen. Hänen hiuksensa eivät ole enää pinnan alla eivätkä päällä, kuvajainen on olemassa vain lammen pinnan rajamailla. Hän ei uskalla vetäytyä, sillä hän ei enää tiedä, kummalta puolelta kuvaa katsoo. Hän näkee itsensä kurottuneena lammen ympärille, hiukset vettä hipoen. Kasvoilla ei ole enää uteliaisuuden kyllästämää ilmettä, silmistä ei heijastu tähtiloistoa. Kasvot ovat täysin tyhjät. Luonto on ottanut omansa.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Viimeinen 10.12.

Se mätänee. Ruumiini jokainen osa alkaa luovuttaa, ne janoavat omakseen kaikkea sitä, joka joskus kuului niille. Ei ravintoa, ei edes vesitilkkaa, ei ruumiini sellaista kaipaa. Jokapäiväinen ruoka, uni tai mikään maallinen ei kuulu niihin asioihin, joita kehoni todella janoaa, todella tarvitsee. En tahdo menettää piirteitäni kaipuulle, sille ikuiselle janolle, mutta tiedän, että ruumiini suunnaton kaipuu tulee vielä syömään jokaisen osan minusta pois. Kulmat hiotaan, rajat pyyhitään pois. Minuudesta tehdään yksinkertaistettua, menetettyä.

"Minä rakastan ensimmäisiä kertoja", Logan sanoo vierelläni, ja vasta silloin havahdun siihen tosiasiaan, että todella olen vielä ruumiissani. Sielulla on mätänevä pesäkolo, joka on muurattu umpeen. Se ei pääse pakoon. "Ajattele nyt. Ensimmäinen sana, ensimmäiset vaatteet, ensimmäiset itse tienatut rahat, ensimmäinen rakkaus... Niistähän se oikea elämä muodostuu."
"Minulla on enemmän kokemusta viimeisistä kerroista." Milloin tulee minuuteni viimeinen päivä? Jaksanko enää laskea?

Logan luo minuun sellaisen katseen, jonka osaan tulkita ainoastaan pettymykseksi. Loganilla on paljon ilmeitä, jotka on tarkoitettu vain minulle. Tietty sävy ruskeissa silmissä, juuri oikeassa kulmassa kaartuvat kulmakarvat. Tiedän kyllä.

"Mietitkö sinä tosissasi sitä tänäänkin?" Vilkaisen kelloa. Olemme ylittäneet jo kolme tuntia sitten armollisen jouluaaton rajan ja siirtyneet seuraavaan päivään. Logan ei voi enää vedota siihen, etten saa hänen sanavarastonsa mukaan synkistellä jouluna. Mitä ikinä se tarkoittaakin. 

Katson parasta ystävääni tämän tummanruskeisiin silmiin ja saan puserrettua kasvoilleni hymyn, jonka tiedän aidoksi. Kasvoni eivät ole alkaneet vielä mädäntyä, eivät täysin.
"Minä en koskaan löydä lohtua niistä ensimmäisistä kerroista, mistään niistä. En rakkauksista, suudelmista tai kosketuksista, joita kehoni kaipaa niin suurella voimalla, että haihtuu varmasti pian pois."
"Entä ne viimeiset?"
"Minä muistan viimeisen kosketuksen kädelläni ja viimeisen kerran, kun painoin huuleni toisen huulille. Se ei tapahdu enää koskaan, Logan. Minä elän toisista ihmistä, elän toisten kosketuksista, ja nyt minä... Nyt minut on vedetty pois sieltä. Kosketuksen ja lämmön hohtavasta maailmasta. Siellä ei ole enää minulle tuolia pöydän ääressä."
"Ja jos tulee joku uusi?"

Loganin ääni on vilpitön, hän yrittää parhaansa. Mutta hän tietää aivan yhtä hyvin kuin minäkin, ettei tule uusia tilaisuuksia, uusia huulia tai käsiä. Ei enää minulle. Logan ristii jalkansa ja vie kätensä omalleni. Hän puristaa lujaa, maadoittaa, pakottaa minut takaisin hetkeen.

"Harriet, sinä olet ihan uskomattoman tärkeä." Hän ei voi sanoa muuta. Hän voi vain kertoa minulle sen, jonka hänen lämmin kätensä on jo kertonut. Se ei riitä minulle, mutta minun on juurruttava hetkeen, oltava kiitollinen siitä, että minulla on yhä edes yksi käsi, josta pitää kiinni.
"Kiitos", kuiskaan, "kiitos. Rakastan sinua." Minulla on vielä ihmisiä, joille sanoa se. Tulee aina olemaan, silloinkin, kun mätä on edennyt huuliini asti. Viimeistä kertaa ei tule vielä, edes siitä aion päättää itse.

Logan ei päästä irti kädestäni. Viisarit liikkuvat eteenpäin, kaupunki valvoo, aurinko nousee. Minä pysyn kosketuksen piirissä, vien itselleni tuolin pöydän ääreen.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Kuiskaava tähti 9.12.

Joulupöydässä (4m x 1,5m, puuta, itse nikkaroitu ja kuudeksi vuodeksi varastoon unohdettu) on kuutta eri sinappia, yksi tarpeettoman iso joulukinkku ja riittävän monta salaattia. Nuorimman veljen alle kymmenvuotiaat lapset kiertelevät malttamattomana kinkkua, mutta heidän isosiskonsa on siirtynyt nurkkaan paheksumaan tilannetta kauempaa. Ei mitään vegaanista, ei edes nyhtökaurapakettia kaapin nurkissa. Isoisän sadattelun saattaa kuulla nurkkaan asti, saatana noita nykynuoria, ei kelpaa kunnon kinkku ja sinappisilli eikä helvetti edes joulutorttu. Mitä kiittämättömyyttä.

Jos siirtää katseensa kuusen (metsästä haettu, isoisän hiellä ja verellä nurkkaan kannettu ja isoäidin pakotetulla ahkeruudella koristeltu) juurelle, saa todeta joulun totta tosiaan kulutusjuhlaksi. Pehmeää pakettia, kovaa pakettia, kirjekuoria, suklaata enemmän kuin kukaan kehtaa syödä - myös niitä viimeisellä viikolla Lidlistä haettuja kirsikkasuklaita, joita syödään näennäisestä kiitollisuudesta yksi ostajan nähden ("Ai että kun on hyvää!") ja loput heitetään tammikuun puolessa välissä pois. Sitten sanotaan isoisälle, että hyvää kannattaa säästää, siksi niitä jäi vielä tammikuulle. Ostattehan ensivuonnakin.

Ruokailuun kulutetaan useita tunteja, isoisä mainitsee talvisodan joka neljäs minuutti ja nuorimmat lapsista leikkivät pöydän alla karkkipapereillaan ja toistensa hiuspinneillä. Vegaanitytär pyörittelee peukaloitaan ja pakottaa itsensä syömään muutaman leivän, isoisä vahtii kivenkovaan jokaisen suupalan ("Meidän perheen rahoilla ostettu, kiittämätön lapsi kun ei edes kinkkua maista!"). Äiti veljineen muistaa kehua jokaista laatikkoa isoäidille, mitä kovempaan ääneen, sitä parempi. Hymy kiertää, muttei pysy.

Kun kärsimättömimmätkin sinappitassuiset lapset pääsevät iskemään kyntensä lahjapaketteihin, unohtuvat nyhtökaura, talvisota ja isoäidin joululaatikot. Joulukuusen koristeet heijastavat lasten tunteiden kirjoa (Vaiheesta "En mä tätä halunnut!" vaiheeseen "OMG!"), tähti kuusen latvassa kuiskii ympärilleen kerääntyneille kaikkea sitä, mitä on vuosien varrella oppinut. Jos joku ehtisi materialismionnellisuudeltaan kuuntelemaan, voisi kuulla tähden äänessä jotain syyttävää, pettynyttäkin. Tai ehkä tähti ei sanokaan mitään, ehkä se on nuorimman lapsen puhuva vauvanukke. Eihän kukaan mitään tähtiä muutenkaan ehdi katsella.


perjantai 8. joulukuuta 2017

Ensilumi 8.12.

Lasin pintaan jäätyneet kiteet liimaisivat minut kiinni itseensä, jos ojentaisin lähes kohmettuneet sormeni niitä kohti. Ottaisin ensimmäisen rohkean askeleen kohti uutta elämääni, ja jäisin kiinni jo ensimmäiseen minua estelevään asiaan.

Riko lasi.

Minä en ole vielä kasvattanut siipiä, en tietäisi, mitä tehdä, jos saisinkin lasin rikkoutumaan ja löytäisin itseni sen toiselta puolelta. Olisiko se joutumista vai pääsemistä? Kenties se olisi vain viivan vetämistä pisteestä toiseen, ei mitään nimellistä tai merkityksellistä. Elämässä useammin siirrytään pisteistä toiseen kuin jäädään yhteen pisteeseen asumaan.

Riko se.

Tiedän, että lumi tulee täyttämään tilan, mieleni, minut. Se tulee peittämään kaiken alleen. Minun pitää joko alistua sen luonteelle, totuttaa ruumiini ja sieluni kylmään tai... tai mitä? Rikkoa jääkylmä lasi, vaikken tiedä, mitä löydän sen toiselta puolelta? Kylmyys kohmettaa ruumistani, tunnen kuurankukkien kasvavan sisälleni. Ne enemminkin polttavat kuin jäädyttävät. Niin kylmää, että se tuntuu kuumalta ja korventavalta.

Minä en riko lasia. Annan lumen sataa ylleni, kunnes kukaan ei osaisi enää kertoa, onko minua ollut joskus olemassa vai ei. Sulaudun ympäristööni, annan minun tulla siksi ja sen minuksi. Mukaudun. Lumisadepalloja ei koskaan ravisteta tarpeeksi.

torstai 7. joulukuuta 2017

Kaneli 7.12.

Kymmeniä menetettyjä muistoja muutamien sekuntien aikana, minuuttien aikana kenties jo satoja. Mielikuvia ajoista, joita ei koskaan ollut. Joita olisi voinut olla. Siinä se, ihmisen pahin vihollinen: pieni, helposti murskattava toivonkipinä, joka kestää rajallisen ajan. Joko toteutuu tai hajoaa kaiken todellisen jalkoihin. Pahinta on se, että jos toivoa kerran on, ihminen ei koskaan unohda sitä, mitä olisi voinut olla. Katkeruus jää kalvamaan.

Harrietista tuntuu väärältä tuntea katkeruuden vihlaisevia, kylmiä aaltoja jouluaattona. Kanelin tuoksua ei kuitenkaan saa pois, se leijailee petollisena ilmassa ja odottaa oikeaa hetkeä kuristaa hänet. Harriet on luvannut itselleen kestää koko joulun ilman hajoamista, ilman yhtäkään ulos pusertuvaa kyyneltä. Kanelin tuoksu kuitenkin pistää hänet rajalle, sysää niin lähelle, että hän tuntee tuulen hiuksissaan ja reunan varpaittensa alla.

Jos hän vain yrittäisi maadoittaa itsensä. Keskittyä ystäviin ympärillään, juoda kanelilla maustettua juomaa - vaikkei kanelin haju edes kuulu hänen perinteiseen jouluunsa - ja avata lahjoja yötä myöten. Keskustella, nauraa.

Tai sitten ei. Jotakin vyöryy ylitse, luita murtuu, raajoja runnoutuu. Kaikki jää sen alle. Eikä se edes satu, se ei tunnu enää missään, sillä menetetyn toivon jälkeen sitä jää vangiksi yhteen hetkeen. Siihen, kun toivo vietiin. Silloin ei voi kelata taaksepäin eikä jatkaa eteenpäin, jää vain hetken vangiksi ja toistelee sitä mielessään jokainen aisti terävästi mukana lisäämässä kokemuksen voimakkuutta.

Harriet istuutuu sohvalle. Tänä jouluna hän ei aio mennä katolle ja toivoa, että kaatuisi ja kuolisi. Nyt hän vain istuu ja muistaa eikä aio tehdä millekään mitään. Kanelin haju saa jäädä leijumaan huoneeseen.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Rakkaus on ruma sana 6.12.

"Eikun rakas, ei me tänään voida."
"Ai, sori, ei mulla ole perjantaina vapaata."
"Apua anteeksi, mä unohdin ihan kokonaan."¨
"Soitan sulle sit huomenna."

Sillä on hammastahnaa suupielissään, kun se lausuu viikon viidennen tekosyyn. Lauantai-ilta on jo pitkällä, seison sen oven takana kuurankukkia hiuksissani ja tumput taskuihin sullottuina. En enää muista, miksi halusin kotoa lähtiessäni käsieni jäätyvän tunnottomiksi. Ehkä halusin, että kun se sovinnon eleenä ottaa turtuneista käsistäni kiinni, en tunne sen teennäistä lämpöä. Tunnen vain pettymystä, eikä pettymys ylty käsiini asti. Se kukkii sisällä, pienemmällä alueella, lähes tukahdutettuna.

"Ei, kun minulla ei ihan oikeasti -"

Käännyn. Yhtäkään tekosyytä en enää suostu kuulemaan, en ainuttakaan selitystä siitä, miten pitää hakea kaupasta sitä ja tuota ja jotain kolmattakin joulua varten. Juhlapyhä priorisoidaan yläpuolelleni, ja sitten, kun se on ohi, minun ylitseni menee jonkun läheisen syntymäpäivät tai työ. Kun se sanoo olevansa kihlattu työlleen, se todella tarkoittaa sitä. 

"Hei, rakas, älä nyt... Jos kerran tulit tänne asti, niin voinhan mä kahvit keittää. Vai onko jo liian myöhä? Hei? Älä nyt mene. Hei. Oikeasti."

Kaiken se kestää. Kestääkö se tuhat ja yksi tekosyytä yhden minuutin aikana, kestääkö se jokaisen väsymyksen kirvoittaman kyyneleen ja turhaan soitetut puhelut? Entä kaikki ne tekstiviestit, joita ei koskaan lähetetty?

"Rakastan sua. Tule nyt sisälle."

Ja siinä minä menen, kadotan itseni kolmannella askeleella, astelen sisälle, painun vasten ja annan sen koskea. Ottaa lähelleen, vangita valoonsa, hukuttaa lämpöönsä. Vaikkei se kestäisikään kaikkea, siinä se on, pysyy kiduttavan kylmänä liekkinä sisällä. Sattuu ja runtelee, ei anna mitään tilalle. Ja silti yksi sanapari saa jäämään, saa kestämään kaiken vastedeskin. Hymyilemään vaikkei tarvitsisi.


tiistai 5. joulukuuta 2017

Matkalla 5.12.

Kolmantena yönä Lin muistaa jälleen nimensä. Muistaa kivun käsissään, rystysissään, nivelen kohdalla, kynsien alla, kaikkialla pienissä, taistelemaan luoduissa käsissä. Lin muistaa, miltä tuntuu repiä toisen ihoa niin suurella voimalla, että sitä jää kynsien alle veriseksi sotkuksi, kynnet miltei irtoavat, niin suurella voimalla niillä raastetaan. Ihmiskynsiä ei ole luotu raatelemaan, ja silti Lin tietää tismalleen, miltä haukasta tuntuu upottaa kyntensä elävään lihaan.

Ruumiilliset tuntemukset tulevat ennen mitään muuta. Käsien lisäksi Lin tuntee tapahtumat keskivartalossaan. Kylkiluut ovat väistyneet iskujen tieltä, antaneet tilaa toisen olennon vahvoille nyrkeille. Hänen selkärankansa on yhä paikallaan, mutta nyt kaikki luut tuntuvat kiertävän sitä, lähtevän yhdestä pisteestä ja päätyvän toiseen, ikuisessa, irvokkaassa kierteessä. Ruumiillisuus on turhaa, keho päättää itse, mieli on vain illuusio. Se ei mahda mitään kukille, jotka kasvavat kylkiluiden paikalla tai violeteille kartoille paperi-iholla. Voima on maalannut kuvioitaan kaikkialle, eikä edes Linin jaksamaan koulittu mieli kykene ymmärtämään sitä kaikkea.

Kipu on helpompi käsittää. Se on vain iso vyyhti yksinkertaistettuja tunteita, jotka siirtyvät mielestä niiden todelliseen kotiin: ruumiiseen. Matka yhdestä pisteestä toiseen kestää viiden murtuneen luun ja kolmen taittuneen jänteen verran, maali on jossakin punaiseksi maalatun suun tienoilla. 

Monesti sanotaan, ettei suunnatonta kipua tunteva ihminen enää koe olevansa tässä maailmassa. Linin kipu ei ole tarpeeksi suurta päästämään häntä lipumaan ulottumattomiin, tai sitten hän on vain kehittänyt uskomattoman korkean kipukynnyksen. Kipu maadoittaa, rikotut raajat ja murskatuista yrityksistä muodostetut punarihmaiset kartat hänen ihollaan piirtävät hänet hetkeen, eivät anna hetkeksikään unohtaa todellista nimeään.

Sillä sitä ruhjoutuminen todella merkitsee: nimetyksi tulemista. Hänet määritellään, hänen epäolennaiset osansa pelkistetään yhdeksi ainoaksi tunteeksi. Fyysisyys on äärimmillään, mieli on vain yksi pieni kukka suurien ja värikkäiden rinnalla. Persoonallisuus hajoaa impulsseiksi, jotka sykkivät kipuaistimuksena kaikkialla rikotussa ruumiissa. Rikotussa, mutta todellisemmassa kuin aikoihin.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Ilo 4.12.

Se ei pysy sisälläsi. Se ei pistele eikä satu, mutta se on niin kokonaisvaltaista, että jokaisessa raajassa tuntuu räjähdysmäistä painetta. Et pysty enää pitämään sitä sisälläsi, se kiipee ylös hengityselimistöäsi ja kuplii kaikkialla. Pirskoutuu ulos. Se kapuaa suuhusi, tulee ulos kuplivana, hohtavana säteilynä. Aurinko tiivistyy suupieliesi asentoon, se jää kiinni jokaiseen paljastettuun hampaaseen.

Kaikkialla on kirkasta. Ei tietenkään oikeasti, mutta siltä se näyttää. Kiilto peittää kaiken alleen, kaikki on puhdasta ja kullanhohtoista, käännyt miten tahansa. Ja kupliva tunne kipristelee yhä jokaisessa raajassa, eikä sinulla ole aikomustakaan ottaa sitä pois. Se on osa tätä hetkeä, se kuuluu ruumiiseesi. Hetki saa pysyä kullanhohtoisena, annat maailman piirtää sille hohtavat reunukset. Hetkeä ei rajata, sillä tunnekaan ei pysy sisälläsi. Rajoja ei ole. Kaikki on kultaista.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Ylpeys 3.12.

Kohtaamisia on useanlaisia. On niitä, joita odotetaan ihmisikiä ja niitä, joita vältellään kunnes rypyt löytävät tiensä iholle, ja lopulta sitä huomaa kasvavansa kukkia. Jokaisella on joku sellainen, jota ei koskaan enää tahdo tavata. Ei, vaikka maailma on muovannut kummankin omaan suuntaan. Mutta senhän se tekee kaikille, eivät nämäkään kaksi ole poikkeus.

Nainen väistää isänsä katseen yhdellä ainoalla silmällään. Hän keskittyy joen liikkeisiin, ajattelee jokaista virtausta ja kaikkea sitä elämää, joka joessa virtaa. Isä kävelee ohitse, sanoo jotakin, nainen ei kuule, nainen ei tahdo kuulla. Kun isä on pysähtynyt hänen viereensä, hän on jo kuuloetäisyydellä eikä nainen voi viedä enää korviaan pois. Teeskentely ei auta.

"Sinun veljesi kertoi kaiken." Ja siinä toinen kohtaaminen, jota nainen ei tahdo. "Aivan kaiken. Minä tiedän, mitä teidän välillänne tapahtui." Tietysti hän tietää. Nainen odottaa iskua, hän tietää, ettei isä aio vielä päästää vihaansa valloilleen. Isä odottaa aina murtumista ennen kuin iskee. Petoeläin. Eikä nainen itse voi verrata itseään saaliseläimeen, sillä hänhän tässä on väärin tehnyt. Hän ansaitsee iskut, muttei pysy isän rinnalla sen vuoksi.

Nainen ajattelee isää silloin, kun heillä oli vielä elämä edessään. Kun he olivat nuoria ja kykeneviä, kun kansa oli vielä verhonnut itsensä ikuiseen elämään ja nainen luuli vielä tietävänsä, mitä tekee. Katumusta hän ei tunne, mutta jokin muu pistelee elimistöä, pakottaa hänet muistamaan kaiken tekemänsä. Ja kaiken sen, mitä hän jätti tekemättä. Vika on osin isän, mutta isä ei koskaan myöntäisi sitä. Hän ei osaisi hyväksyä sitä tosiasiaa, että hänen oma vainoharhansa kasvatti myrkkykukkiaan tytön keuhkoihin. 

"Kuinka sinä saatoit?" Isän ääni ei ole syyttävä. Se on tilanteessa pahinta. "Sinä annoit veljesi omasta tahdostasi sille... sille..." Isän ääni murtuu. Nainen ei ole koskaan nähnyt suuresti kunnioittamansa isän itkevän. Hän kääntää päänsä pois eikä aio nähdä nytkään.

Jokin pakottaa hänet kuitenkin pysymään hetkessä. Hän ei voi lähteä pois eikä vastata, sillä sanat ovat ylpeyden vankina sisällä. Nainen ei voi myöntää eikä myöskään kieltää, hän voi vain istua isänsä vierellä ja toivoa, että ylpeyden kukat hänen otsallaan mätänevät ja päästävät hänet vapaaksi. Sallivat hänen olla vain virheitä tekevä olento, joka voi myöntää toiselle, että on tehnyt väärin.

Mutta hän vain istuu. Isäkään ei sano enää mitään. Hetki ei vaihdu toiseen.

lauantai 2. joulukuuta 2017

Suljetut ikkunaverhot 2.12.

Kynttilät sammutetaan, valot laitetaan pois päältä. Ikkunaverhot suljetaan. Ainoa valo asunnossa on jääkaapin kelmeä valo keskellä yötä. Se ei turhia juttele, kaappi pysyy hiljennettynä eikä ojenna sisältöään houkuttelevana. Se on lähes tyhjä. Elämän merkit piilotetaan yksi kerrallaan. Kun Harriet sulkee jääkaapin oven, talo hiljenee.

Kahvikuppi pysyy juuri ja juuri kädessä, kun Harriet astelee keittöstä olohuoneen sohvan ohi huoneeseensa. Tunnelmalliset jouluvalot on otettu pois, elämä ei valaise tietä huoneeseen. Harriet laskee joulumukinsa yöpöydälleen, ristii jalkansa ja istuutuu sängylle. Jaloissa tuntuu vielä kahleiden jättämä muisto. Kun hän istuutuu, mieli muistaa, miten kahleitten kanssa piti istua, jotta ne eivät repisi jalkoihin avohaavoja. Jalat värähtävät.

Harriet ottaa puhelimen käteensä. Yksi puhelu. Vain yksi, ja silti niin tavattoman suuri. Se vangitsee hänet huoneeseensa, estää nousemasta kauppaan tai edes suihkuun. Tästä huoneesta tulee hänen vankilansa, jos hän nyt painaa luurista. 

Harriet siemaisee kahvia ennen kuin painaa sormensa puhelimen näytölle. Liian kuumaa. Hän huokaisee syvään ja katselee huonettaan. Kaupungin valot loistavat seinille, tanssivat hopeanhohtoista maalia vasten ja osuvat vanhoihin valokuviin. Harrietilla ei ole ollut voimaa ottaa niitä pois eikä ottaa tilalle uusia. Yksikään kohde ei enää puhuttele, kukat eivät halua tulla kuvatuksi eikä hetkillä ole enää nimiä. Ja vanhat kuvat ovat vain taltioituja haavoja ulkona ihosta.

Valot ovat liian kirkkaat. Harriet nousee istumaan ja sulkee sängynviereisen ikkunan sälekaihtimet ja vetää verhot sen eteen. Pimeää. Hyvä. Tai ei. Keskinkertainen, mauton. Harriet nostaa puhelimen korvalleen. Jokainen piippaus tuntuu kipuna suoraan korvassa. Kun hänen ystävänsä Logan vihdoin vastaa, hän huomaa jo itkevänsä.

"Logan", Harriet kuiskaa, "minä taisin kuolla tänään."

perjantai 1. joulukuuta 2017

Kelkka 1.12.

Jotain punaista kyydissä, hymyileviä lapsia etualalla ja jalakset kovaa lunta vasten, lumipölyä ilmassa. Idyllistä ja kylmää. Joulun voi miltei haistaa ilmasta ja onnen voi nähdä metrienkin päästä lasten kasvoilta. Silti minä näen kiirehtivissä jalaksissa vain kiireen, punaisessa kyytiläisessä ne kaikki rohdot, jotka jouduin kuljettamaan kiireessä paikkakunnalta toiselle. Se oli silloin, kun ilmassa ei kuulunut pelkästään lasten naurua ja valkoinen lumi oli muutakin kuin valkoista.

Minun täytyi pitää kiirettä, jotta ne muut eivät joutuisi kohtaamaan ensimmäistä menetystään.
Minun täytyi pitää kiirettä, jotta joku olisi estänyt todellisuutta olemasta niin todellinen.
Minun täytyi pitää kelkkani liikkeessä, ja silti joka päivä joku katosi rohtojeni ulottumattomiin.

Rohdot kulkeutuivat, lisää tarvittiin, kierre oli loputon eikä minun kelkkani ollut koskaan riittävän nopea pysäyttämään lentäviä luoteja ja hiljentämään ilmaa halkovia huutoja.

torstai 30. marraskuuta 2017

Jouluhaaste 2017

Kuten viimevuonnakin, aion toteuttaa myös tänä vuonna kahdenkymmenenneljän päivän aikaisen kirjoitushaasteen. Olen kysellyt ihmisiltä 24 otsikkoa, joihin pohjaten kirjoitan joka päivä yhden tekstin ja julkaisen tänne. Linkit viimevuotisiin löytää Tarinat-sivulta. Tämän vuoden aiheet ovat puolestaan seuraavat:

Päivä 1: Kelkka
Päivä 2: Suljetut ikkunaverhot
Päivä 3: Ylpeys
Päivä 4: Ilo
Päivä 5: Matkalla
Päivä 6: Rakkaus on ruma sana
Päivä 7: Kaneli
Päivä 8: Ensilumi
Päivä 9: Kuiskaava tähti
Päivä 10: Viimeinen
Päivä 11:  Sinisen hetken jälkeen
Päivä 12: Routa
Päivä 13: Hiljaisuuden nautinto
Päivä 14: Yö väistyy
Päivä 15: Tuuli nousee
Päivä 16: Talven teitä
Päivä 17: Markkinat
Päivä 18: Punainen kenkä
Päivä 19: Tähtien takana
Päivä 20: Ehdotus
Päivä 21: Pimeys
Päivä 22: Vuorten taakse eikä koskaan takaisin
Päivä 23: Kynttilän valossa
Päivä 24: Lumikiteitä

Hyvää alkavaa joulukuuta kaikille, nähdään taas muissa merkeissä jouluhaasteen jälkeen! Toivottavasti tulette tykkäämään. 

Nälkä: luku 18

Luku 18 (Maa, 3014)

”En kuulu enää sinulle.”
”Olet väärässä. Et koskaan kuulunutkaan.”

Iika muistaa omat sanansa, muttei sitä, milloin on ne veljelleen sanonut. Ne sekoittuvat aiemmin päivällä käytyyn keskusteluun, ja hänen on hankalaa löytää punaista lankaa. Cyanin tapaaminen ei merkitse mitään, se on tyhjää, se valuu pois. Kuten kipu alavatsassakin, se on vain menneisyyttä, yhtä tyhjää muistovanaa. Iika katsoo nuotion kipinöitä tummaa taivasta vasten. Hänen pitäisi osata kuulua tähän hetkeen, mutta mikään osa hänestä ei osaa juurtua tähän.

Päässä jyskyttää ainoastaan yksi selkeä, yksi todellinen ajatus: tässä metsässä kuolee ihmisiä. Hän haluaisi juosta suoraan mestari Ilsen luo ja kertoa tälle, että Peuraheimo on kaiken takana. Mutta jos hän tekisi niin, hän joutuisi kertomaan, että on rikkonut lakia puhumalla toisen heimon jäsenelle.

Ja jos hän kertoisi, Ilse varmasti tekisi jotakin asialle. Ilse on toiminnan ihminen, hän suojelisi heimoaan keinolla millä hyvänsä. Mutta jos Cyanille paljastuisi, että Iika oli se, joka hänet paljasti kaikille, pystyisikö edes Ilse suojelemaan Iikaa hänen veljeltään?

Ei. Eikä muiden tehtävä olekaan suojella Iikaa Cyanilta. Cyania pitää oppia käsittelemään, hän on aivan omaa luokkaansa.

Iika ei huomaa Ilsen siirtyneen istumaan hänen viereensä. Johtajan pitkät, tummanpunaiset hiukset valuvat vapaina hänen olkapäilleen. Kaikki muut ovat jo siirtyneet iltatoimiinsa, vain he istuvat enää katsellen samaa, hiipuvaa nuotiota. Vaikkei kumpikaan heistä sitä oikeasti katso.
”Sinä puhuit tänään jonkun kanssa.” Ääni on tuomio. Se on matalampi kuin yleensä, Iikalta menee hetki ylipäätään yhdistää matala, hyökkäävä ääni Ilseen. Hän pudistaa automaattisesti päätään, vaikka tietää, ettei Ilselle voi valehdella. 

Syvä huokaus pääsee Ilsen suusta. ”Ei sillä ole minulle oikeastaan merkitystä.” Johtaja ristii jalkansa ja lyö kätensä yhtäkkiä yhteen saaden Iikan säpsähtämään.
”Mutta ymmärrät varmasti itsekin, miltä tämä kuulostaisi heidän silmissään.” Ilse luo katseita Iikan taakse, leiriin. 
”En ymmärrä.” 
Ilse siristää silmiään. Liekkien valossa hän näyttää häiritsevän kauniilta ja vaaralliselta, kummaltakin yhtä aikaa. ”Sinä olet vasta tulokas, Iika. He, Ilvesheimolaiset, syyttäisivät sinua kuolemista, jos tietäisivät sinun rikkovan muitakin sääntöjä noin kepeästi.”

Iika haukkoo henkeään. Ajatus tuntuu niin naurettavalta, että se tuskin mahtuu ihmisaivoihin. ”Minähän en edes ollut täällä silloin, kun ruumis löytyi mailtamme!”
”Ei siitä ole mitään todistetta. Mikä olisikaan kätevämpää kuin teeskennellä syytöntä, joka löytää ruumiin Ahmaheimon mailta.” Ilsen ääni on kova, se ei anna Iikalle tilaa selittää.
”Minä olin Ranin seurassa –”
”Tällaisina aikoina johtajien on parempi olla luottamatta liikaa yhteenkään sieluun.”
Iika ei usko Ilseä. Hänen korvansa ovat täynnä vahaa, hän ei kuule enää mitään. Se, joka puhuu, ei ole Ilse, tämä on vain mielen kehittämä illuusio. Ilse ei voisi sanoa noin, Ilsenhän kuuluu luottaa edes Raniin.

Mutta Ilse jatkaa silti puhumistaan. ”On erikoinen sattuma, että tällaista alkaa tapahtua heti, kun sinä ilmaannuit heimooni.”
”Sinä kuulit minun vain puhuvan jollekulle tänään, et voi tehdä tuollaisia johtopäätöksiä.”
”Selitä sitten!” Ilse on nousta ylös, mutta jokin pitää hänet vielä siinä. Tuli kieppuu hänen silmissään, mutta se ei heijastu nuotiosta. 
”Minä joutuisin rikkomaan uudelleen lakia, jos kertoisin”, Iika sopertaa kielen tuntuessa painavalta hänen suussaan. 

Iikan yllätykseksi Ilse alkaa nauraa. Johtajan nauru on lähes pakotettua. ”Minun harkintakykyni on alkanut pettää. He ovat väärässä, kun pitävät minua hyvänä johtajana.”
”Mestari Ilse, minä en ymmärrä, mitä tarkoitat.”
”Päästin sinut leiriin.” Ilsen silmät suurenevat, hän näyttää hetken aikaa pelästyneeltä lapselta. Aivan kuin hän ei ymmärtäisi lainkaan, mitä tapahtuu. ”Päästin sinut tänne, ja nyt täällä on alettu teurastaa kulkijoita kuin he olisivat riistaa. Paitsi että riistaa kaadetaan hyödyn vuoksi.”
”Ehkä joku hyötyy heidän tappamisestaan”, Iika sanoo ajatellen veljensä vinosti hymyileviä kasvoja. Ilsen silmien välähtäessä hän katuu sanojaan oitis.

”Sinä leikit minulla”, Ilse kuiskaa painavalla äänellä, ”leikit minulla, vaikka sinä olet vasta liittynyt heimoon. Ja tiedätkö, Iika, minä en jaksa edes rankaista sinua. Tiedätkö sinä, miksi en?” 

Iika nyökkää. Hän muistelee Ranin sanoja, ja yrittää toistaa ne mahdollisimman samanlaisina: ”Sinä olet tappanut kahdeksan edellistä Ilvesheimon alueelle eksynyttä kysymättä heiltä mitään. Minä olen elossa, koska sinä jostain syystä haluat niin.”

Ilse kääntää katseensa pois. Hänen hartiansa alkavat täristä pienesti tavalla, josta huomaa, miten hän kamppailee itsensä kanssa. Tärinä vähenee hetki hetkeltä, kunnes Ilse on saanut itsensä täysin kuriin. Iika sai lasketuksi vain muutamia sekunteja, eikä voi muuta kuin ihmetellä johtajansa itsekuria. Kun Ilse kääntää katseensa Iikaan, Iika säpsähtää.

 Ilsen silmissä ei ole kyyneliä, vaikka ne kiiltävätkin. Niiden verestys saa Ilsen näyttämään sairaalta ja haavoittuvaisemmalta kuin kukaan Iikan koskaan näkemä. Häntä ei voi verrata hauraaseen lasiin, hän tuntuu jo ohittaneen sen vaiheen. Ilsessä ei ole enää mitään, hänen silmiensä tyhjyys ei ole väliaikaista. Iika ymmärtää niiden näyttäneen aina siltä.

”Olin oikeassa, näinä aikoina ihmisiin ei voi luottaa”, Ilse kuiskaa. ”Rani siis kertoi sinulle.” Hänen äänensä paljastaa hänessä piilevän heikkouden. Ensi kertaa Iika näkee hänet inhimillisenä. Se tuntuu väärältä, jopa vääremmältä kuin Cyanin kosketus. Ilse näyttää liian heikolta, aivan kuin olisi ainoa oikea määritelmä sanalle. 
”Minä vaatimalla vaadin Rania vastaamaan kysymyksiini, se oli minun vikani!” Iika puolustaa miestä, vaikkei löydäkään yhtään syytä tehdä niin. 
”Sen osasinkin jo päätellä.”
”Miksi sinä sitten reagoit noin?” Sen kysyminen suoraan tuntuu pahalta. Eihän Iikan tehtävä ole kysyä johtajaltaan suoria kysymyksiä.
Ilse sipaisee tyynesti hiuksia pois kasvoiltaan, hän näyttää rauhoittuneen. Silmät eivät enää kiillä. Vaikkei mitään suurta hänen ulkoisessa olemuksessaan varsinaisesti tapahtunutkaan, tunnelma on silti erilainen. Säröjä on jo ehtinyt muodostua Iikan puhtaaseen mielikuvaan.

”Sinun ei tarvitse tietää, miksen olisi halunnut sinun kuulevan sitä tietoa juuri Ranilta. Olisin kertonut sinulle joskus kuitenkin, miksi juuri sinä pääsit Ilvesheimoon. Olisit kuullut tarinan siitä, miten sinusta tuli Ilvesheimon Iika.” Varovainen hymy käy Ilsen kasvoilla, kun hän astuu lähemmäs ja sipaisee hiuksia Iikan korvan taakse. Ele tuntuu lämpimämmältä kuin nuotio heidän läheisyydessään. Iika tuntee raskaiden päivien painon hartioillaan, hänen tekisi mieli painaa päänsä Ilsen syliin ja itkeä. Hän ei ole koskaan voinut tehdä niin toisen ihmisen lähellä, eikä tee nytkään.

Ilse nousee ylös, hetken lämpö on poissa. Hänen ilmeensä on jälleen kiveä. ”Olin suunnitellut kertovani sinulle vuosien päästä, mutta niitä vuosia ei taida tulla.” 
”Uskotko sinä, että minä oikeasti tapan kulkijoita?” Iikan ääni on viaton, melkein kuten hänkin, vaikka syyllisyys pisteleekin häntä sisältä. Mutta se on erilaista syyllisyyttä, siihen ei liity ihmishenkiä.

”Uskon”, Ilse kuiskaa, mutta pudistaa pian päätään sanoilleen. ”Tai en… En taida tietää. En tiedä, Iika, eikä minulla taida olla aikaa alkaa miettiä sitä. Jos se olet sinä, pidäthän huolta siitä, että tapat heitä kauniissa järjestyksessä?” 
Ilsen mystiikkaan kiedotut sanat sattuvat Iikaan. ”Jos pidät minua vaarallisena, mikset sitten...” Kunnes hän ymmärtää. Luulee ymmärtävänsä. 

Iika kääntää katseensa jälleen liekkeihin, eikä vieläkään ole varma, näkeekö niissä mitään. Hän ajattelee vain epäluuloa ja sitä, että Ilsekin on ihminen. Ihminen, joka pelkää heimonsa puolesta. Tavallinen kulkija muiden joukossa. 

Nälkä: luku 17

Luku 17 (Maa, 3014)

Pelko on ihmisen voimakkain tunne. Kun ajattelet pelkosi kohdetta, kehosi pettää sinut. Se ei suostu enää toimimaan kuten sen kuuluisi, hetkeksi kaikki lakkaa merkitsemästä. On vain suuri pelko sen kaiken muun tilalla. Mutta kun kohtaat pelkosi, ja se katsoo sinua takaisin silmiin, sinusta ei tunnu enää miltään. Keho menettää kykynsä toimia, jokainen solu vastustaa liikettä. Yksikään ajatus ei kulje selkeää reittiä. Hetkeksi sinä lakkaat olemasta.

Syaaninsiniset silmät eivät ole kohdanneet Iikan vaaleansinisiä silmiä useaan viikkoon, mutta kun ne nyt kohtaavat, pelko ottaa täysin vallan Iikasta. Hän yrittää pakottaa itseään liikkeelle, muttei muista, miten kävellään. Jokainen yritys siirtää jalkoja on tyhjä, ja Cyanin silmät lähestyvät jokaisen epäonnistuneen pakenemisyrityksen myötä. Hetken Iika ajattelee, että hän näkee unta. Tämä tapahtuu vain hänen päässään, ja kun hän herää, hän muistaa, että on turvallisesti omassa teltassaan.

Silmät ovat kuitenkin aidot, liian aidot, ne eivät huijaa Iikaa enää. Pelko ei tuntuisi unessa tältä, se on todellisuudessa jotakin paljon suunnattomampaa. Unessa koettu pelko loppuu heräämiseen, todellinen pelko tykyttää Iikan suonissa vielä useita päiviä, vuosiakin.

Veli näyttää aluksi hämmästyneeltä, sitten hänen huulilleen kohoaa hymy. Ei sellainen, johon Iika on tottunut. Kaunis hymy. Se voisi olla aito, jos se ei olisi Cyanin huulilla.

Pelko on liian lamaannuttava, jotta Iika huomaisi veljensä olevan väärällä reviirillä. On useita satoja metrejä rajalle, eikä Cyanin kuuluisi osata kulkea sen tällä puolella.
”Iika”, Cyan sanoo tietäen sen olevan väärin. Ilman heimoasi olet kuollut. Peuraheimon johtajana hänen tulisi olla se, joka kieltäisi heimosta lähteneet kaikkein eniten. Varsinkin oman sisarensa. Sisaren, jonka maille hän on tunkeutunut. Ristiriita on liian räikeä, hän on jo ylittänyt lain rajan. ”Siitä onkin hetki.” Ei ole paluuta takaisin.

”Ei tarpeeksi kauan”, Iika sanoo äänen kuulostaessa osin siltä, että hän tukehtuisi. Siltä hänen kurkussaan tuntuukin; tukehtumiselta, hitaasti lähestyvältä ja sisältä puristavalta kuolemalta. Hän ei voi tehdä mitään. Veli kävelee lähemmäs, ei uhkaavasti, mutta hän kävelee silti. Pakokauhu saa Iikan miltei huutamaan.

”Ssh, ei hätää, sisko rakas. Minä tässä”, Cyan sanoo kuulostaen ensimmäistä kertaa vuosiin isoveljeltä. Sellaiselta veljeltä, jollaiseksi hänen olisi kuulunut syntyä.
”Ei”, Iika kuiskaa muistaen veljen voimakkaat kädet itseään vasten. Tuo hymy ei koskaan ollut hänen kasvoillaan silloin, se oli eri versio Cyanista. Voisiko hän luottaa tähän versioon? ”Me emme enää tunne toisiamme.”
”Mutta se on valhe, Iika”, Cyan sanoo pehmeällä, miltei lempeällä äänellä. ”Edes laki ei voi ottaa meiltä sukulaisuuttamme pois. Me olemme aina sidottuja toisiimme.”
Cyan ei astu enää lähemmäs, ja Iika tuntee voivansa vihdoin hengittää. Pahin uhka on hetkeksi ohi, ja hän pystyy keskittymään siihen, mitä oikeasti tapahtuu. Hän voi vetää rajan todellisuuden ja kauhukuvan välille.

”Sinun ei kuulu olla täällä”, Iika ymmärtää vihdoin. 
”Minun jos kenen kuuluu olla täällä, kyllähän sinä sen jo tiesit. Sinä olet aina ollut älykäs tyttö, Iika, ja sinä varmasti tiedät, miksi isoveljesi on täällä. Vai etkö ole jo huomannut? Polkusi on ristennyt omani kanssa jo kahdesti lähdettyäsi.”
”En ymmärrä.” Iika kuulee vain valheita. Hän ei ole älykäs, eikä hän ole kohdannut Cyania kertaakaan Peuraheimosta lähdettyään. Ei muualla kuin painajaisissaan.
”Ruumiit, Iika. Sinä olet varmasti nähnyt ne.” Nyt hymy Cyanin huulilla on tutun vino. Se on täynnä syvää voitonriemua.

Iika vetäytyy taaksepäin. Ajatukset ovat vielä pelon jäljiltä sekaisin, hän ei osaa yhdistellä paloja toisiinsa.
”Sinäkin olisit voinut olla aiheuttamassa uuden heimonjohtajasi järkyttyneen ilmeen. Olisit voinut olla se, joka tappoi sen vanhan haaskan Ilvesheimosta. Mikä hänen nimensä oli, vai kuulitko sitä edes? Olitteko läheisiä, kertoiko hän sinulle, miten jäniksiä oikeasti metsästetään?”

Naja. Hän puhuu Najasta. Palasia ei voi enää yhdistää, ne palavat reunoista ja muuttuvat mustiksi. Niin mustiksi, ettei niitä enää näe kaiken sen pimeyden keskeltä. 
”Sinä et ole murhaaja”, Iika sanoo pitäen äänensä vakaana. ”En usko sinua. Peuraheimo ei murhaa toisten heimojen jäseniä.”

Hän katsoo veljeään. Syaaninsiniset silmät, vaalea iho, kulmikkaat poskipäät ja vaaleat kulmat. Vehnänvaaleista hiuksista pieni osa on jätetty palmikolle, ja muut on kynitty edestä. Voimakas keho on vuorattu erilaisin nahoin ja remmein. Mikään Cyanissa ei viittaa siihen, mitä hän on. Yksikään osa hänestä ei kerro hänen olevan mies, joka on useiden vuosien ajan painanut siskoaan maahan voidakseen yhtyä häneen. Edes kalpeat, vinosti hymyilevät huulet eivät paljasta hänen olevan poikkeava.

”Peuraheimo tekee, mitä sen käsketään tehdä.” Hymy hyytyy. Cyanin ilmeessä on jotain muutakin, mutta silmät eivät paljasta mitään. ”Sitähän minä tulin tännekin tekemään. Voit juosta varoittamaan uutta perhettäsi, tai...” Hymy palaa kasvoille.
Iika pudistaa päätään. ”En voisi.”
”Koska et voisi myöntää rikkoneesi lakia puhumalla minulle, toisen heimon jäsenelle?”
Iika pudistaa jälleen päätään. ”Ei, vaan koska kyseessä olet sinä.”

Joku on asettanut tikkuja poikittain Iikan keuhkoihin, sillä jokainen hengenveto tuntuu raastavan niitä. Tikut painautuvat keuhkoihin ja saavat Iikan tuntemaan itsensä heikoksi, täysin kykenemättömäksi toimimaan enää koskaan oikein. Cyanilla on vahva ote hänestä, Cyan on jokainen hänen keuhkojaan painavista tikuista. Vaikka hän lähti leiristä voidakseen jättää veljensä taakseen, Cyan on aina häntä edellä ja aina hänessä. 

Iika ei voi kertoa uudelle heimolleen siitä, että hänen veljensä on jostakin tuntemattomasta syystä tappamassa muiden heimojen jäseniä. Ei, sillä Cyanilla on valta, ja jos Iika kertoo hänestä, Cyan tietää, ketä syyttää. Ja syytettynä Cyanista tulee vihainen. Cyanin vihaa Iika ei kykene enää koskaan kohtaamaan. Iika ei voi ottaa sitä riskiä, että hänen veljensä laskisi sormensa uudelleen hänen iholleen.

”Miksi sinä kerrot tämän minulle? Sinä olet johtaja, ja sinun kuuluisi –”
”Noudattaa lakia? Kenties. Mutta sinä tiedät, minkä olen aina arvottanut lakia korkeammalle.”
Iika nielaisee. Tikkuja on nielussakin. ”Miksi sinä kerrot tämän minulle? Toistanko tämän monestikin vielä, ennen kuin vastaat?” Hän yllättyy äänensävystään.
Cyan puolestaan näyttää huvittuneelta. Siskon äkillisesti kohonnut ääni kuulostaa täydelliseltä hänen korvissaan. ”Käytä päättelykykyäsi, sinullekin on sellainen suotu.”

”Sinä haluat minun kärsivän siitä, etten uskalla kertoa sinusta”, Iika tunnustaa. Hänestä tuntuu väärältä puhua uskaltamisesta Cyanille, joka on aiheuttanut kaiken sen pelon hänessä. Cyan ei epäilisi käyttää hänen pelkoaan kiillottaakseen sädekehäänsä. ”Haluat nähdä, mitä tämä aiheuttaa minussa. Kerrot minulle vain tappavasi ihmisiä ilman mitään taustaselvitystä tai edes –” Iika vaikenee. Hän kuulee sydämensä lyönnit korvissaan. ”Tai edes varmaa tietoa siitä, että sinä olet oikeasti tappanut heitä. Oletat minun uskovan niin vain, koska kyseessä olet sinä. Koska minä pelkään sinua edelleen.”

Iika kuvittelee pelon sisälleen. Hän näkee sen pienenä, hänen sisällään uinuvana kauriina, joka herää hänen käskystään ja yrittää potkaista. Jokaisella yrityksellä se kutistuu. 
Pelon myöntäminen tuntuu samalta. Kauriinvasa hänen sisällään ei ole enää suuri, se on niin pieni, että se voisi kadota, jos hän käskisi. Se tulee palaamaan vielä useaan otteeseen, mutta tällä nimenomaisella hetkellä Iikalla on vielä valta päättää siitä.

”Voisin ottaa askeleen lähemmäs ja todistaa sinun olevan oikeassa.”
Iikan silmät laajenevat ja Cyan naurahtaa. Ei pahantahtoisesti, päin vastoin. ”Meillä ei ole mitään hätää, Iika. Minä jätän tämän asian sinun aivoihisi nukkumaan, saat tehdä sille mitä haluat. En kerro sinulle enempää enkä myöskään vahingoita sinua. Ole rauhassa.”
”Et sinä minua vahingoittaisikaan, en epäile sitä. Mutta epätietoisuus siitä, mitä tässä maailmassa tapahtuu, satuttaa enemmän.”

Cyan nyökkää. ”Olet aivan yhtä epätietoinen kuin minäkin.”
”Ja silti sinä olet meistä se, joka sanoi tappaneensa ihmisiä. Ihmisiä, jotka minä olen nähnyt kuolleena tietämättä, miksi heidän vertaan on vuodatettu.”
”Ole onnellinen tietämättömyydestäsi”, Cyan sanoo äänellä, joka on sama, jolla Iika muistaa hänen puhuneen heimokokouksissa. Iika tietää hänen tarkoittavan jokaista sanaa, ja se jättää häneen pahemman jäljen kuin nyrkki jättäisi.

Hän nyökkää kevyesti veljelleen ja kääntyy. Cyan ei tapa ketään tänään. Hän ei ollut täällä siksi, Iika tietää sen. Iika ottaa haparoivia juoksuaskelia ja nauttii siitä, että hänen kehonsa toimii vielä veljen kohtaamisen jälkeenkin. Eläminen tuntuu jokaisessa ruumiinosassa, ja se tuntuu hyvältä.