Jää on paksua ja voimakasta. Kun maailma koostuu yhdestä ainoasta tunteesta, sitä tulee keskittyneeksi mihin tahansa, mikä vie ajatukset pois kyseisen tunteen luota. Kehoaan ei voi huijata, se tuntee mitä tuntee, mutta mielen voi houkutella pois, astelemaan toisenlaisia polkuja. Talven teitä.
Tunnelmavaloin täytettyjä katuja, liukkaita pihamaita, koristeltuja asumuksia. Kaikkea sitä, mitä ei tämän tilan sisäpuolella enää ole. On vain kylmyys kaikkialla ympärillä, lähes kokonaan turtunut ruumis ja jää yläpuolella. Jää on vahvaa, mutta ei tavalla, joka suojaisi. Tämä jää vangitsee senkin jälkeen, kun on jo kaksi päivää sitten lakannut hengittämästä.
Kädellä voi yrittää koskettaa jäätä, mutta koskettaminen ei auta mitään. Kynnettömillä sormilla ei voi tarttua, jää liukuu sinertävien ja ruhjeisten sormien alla. Siitä ei saa otetta.
Ja talvi jatkuu. Jää pysyy vankkana ympäri talven, ja kun se vihdoin keväällä sulaa, hengittämättömiä päiviä on jo useita. Silloin voidaan vain kysyä, miksi kukaan ei tullut vapauttamaan, miksei kukaan kuullut huutoja tai raapaisuja. Ja sitten joku havaitsee, ettei raapaisuja ole voinut syntyä ilman kynsiä raapineista käsistä, eikä kieletön kurkku ole voinut päästää valitusvirttään ulos asti. Kaikki on jäänyt pimentoon, vangiksi talviseen maisemaan. Merkityksiä ei enää nähdä lumen sulettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti