"Eikun rakas, ei me tänään voida."
"Ai, sori, ei mulla ole perjantaina vapaata."
"Apua anteeksi, mä unohdin ihan kokonaan."¨
"Soitan sulle sit huomenna."
Sillä on hammastahnaa suupielissään, kun se lausuu viikon viidennen tekosyyn. Lauantai-ilta on jo pitkällä, seison sen oven takana kuurankukkia hiuksissani ja tumput taskuihin sullottuina. En enää muista, miksi halusin kotoa lähtiessäni käsieni jäätyvän tunnottomiksi. Ehkä halusin, että kun se sovinnon eleenä ottaa turtuneista käsistäni kiinni, en tunne sen teennäistä lämpöä. Tunnen vain pettymystä, eikä pettymys ylty käsiini asti. Se kukkii sisällä, pienemmällä alueella, lähes tukahdutettuna.
"Ei, kun minulla ei ihan oikeasti -"
Käännyn. Yhtäkään tekosyytä en enää suostu kuulemaan, en ainuttakaan selitystä siitä, miten pitää hakea kaupasta sitä ja tuota ja jotain kolmattakin joulua varten. Juhlapyhä priorisoidaan yläpuolelleni, ja sitten, kun se on ohi, minun ylitseni menee jonkun läheisen syntymäpäivät tai työ. Kun se sanoo olevansa kihlattu työlleen, se todella tarkoittaa sitä.
"Hei, rakas, älä nyt... Jos kerran tulit tänne asti, niin voinhan mä kahvit keittää. Vai onko jo liian myöhä? Hei? Älä nyt mene. Hei. Oikeasti."
Kaiken se kestää. Kestääkö se tuhat ja yksi tekosyytä yhden minuutin aikana, kestääkö se jokaisen väsymyksen kirvoittaman kyyneleen ja turhaan soitetut puhelut? Entä kaikki ne tekstiviestit, joita ei koskaan lähetetty?
"Rakastan sua. Tule nyt sisälle."
Ja siinä minä menen, kadotan itseni kolmannella askeleella, astelen sisälle, painun vasten ja annan sen koskea. Ottaa lähelleen, vangita valoonsa, hukuttaa lämpöönsä. Vaikkei se kestäisikään kaikkea, siinä se on, pysyy kiduttavan kylmänä liekkinä sisällä. Sattuu ja runtelee, ei anna mitään tilalle. Ja silti yksi sanapari saa jäämään, saa kestämään kaiken vastedeskin. Hymyilemään vaikkei tarvitsisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti