Kymmeniä menetettyjä muistoja muutamien sekuntien aikana, minuuttien aikana kenties jo satoja. Mielikuvia ajoista, joita ei koskaan ollut. Joita olisi voinut olla. Siinä se, ihmisen pahin vihollinen: pieni, helposti murskattava toivonkipinä, joka kestää rajallisen ajan. Joko toteutuu tai hajoaa kaiken todellisen jalkoihin. Pahinta on se, että jos toivoa kerran on, ihminen ei koskaan unohda sitä, mitä olisi voinut olla. Katkeruus jää kalvamaan.
Harrietista tuntuu väärältä tuntea katkeruuden vihlaisevia, kylmiä aaltoja jouluaattona. Kanelin tuoksua ei kuitenkaan saa pois, se leijailee petollisena ilmassa ja odottaa oikeaa hetkeä kuristaa hänet. Harriet on luvannut itselleen kestää koko joulun ilman hajoamista, ilman yhtäkään ulos pusertuvaa kyyneltä. Kanelin tuoksu kuitenkin pistää hänet rajalle, sysää niin lähelle, että hän tuntee tuulen hiuksissaan ja reunan varpaittensa alla.
Jos hän vain yrittäisi maadoittaa itsensä. Keskittyä ystäviin ympärillään, juoda kanelilla maustettua juomaa - vaikkei kanelin haju edes kuulu hänen perinteiseen jouluunsa - ja avata lahjoja yötä myöten. Keskustella, nauraa.
Tai sitten ei. Jotakin vyöryy ylitse, luita murtuu, raajoja runnoutuu. Kaikki jää sen alle. Eikä se edes satu, se ei tunnu enää missään, sillä menetetyn toivon jälkeen sitä jää vangiksi yhteen hetkeen. Siihen, kun toivo vietiin. Silloin ei voi kelata taaksepäin eikä jatkaa eteenpäin, jää vain hetken vangiksi ja toistelee sitä mielessään jokainen aisti terävästi mukana lisäämässä kokemuksen voimakkuutta.
Harriet istuutuu sohvalle. Tänä jouluna hän ei aio mennä katolle ja toivoa, että kaatuisi ja kuolisi. Nyt hän vain istuu ja muistaa eikä aio tehdä millekään mitään. Kanelin haju saa jäädä leijumaan huoneeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti