Taivas on riisunut syaanin- ja purppurankirjavan vilttinsä, siirtynyt sinisten kirjon kautta syvään indigoon ja sulkenut silmänsä. Tähdet peittävät taivaankantta kukin eri etäisyydeltä, mutta silti yhtä kirkkaina. Ne levittäytyvät ylle kuin tulikärpäset, korostavat taivaan tummansinisyyttä tehden taivaasta miltei konkreettisen. Aivan kuin se voisi ojentaa kättään sen alla istuvalle, sipaista hiukset korvan taakse ja palata takaisin korkeuksiin.
Lammen äärellä istuva ei osaa erottaa lammen heijastusta taivaasta itsestään, ne kaksi lähestulkoon sulautuvat toisiinsa. Vaikka lampea koskettaisikin ohuilla, maidonvalkeilla sormilla, väreily tuntuisi luonnolliselta. Ehkä se siirtyisi taivaallekin, värisyttäisi tähtiä ja palautuisi lopulta taas tasaiseksi vedenpinnaksi.
Ohutsorminen olento taivaan ja lammen välissä on kuullut, että taivaan värittyessä indigoksi ei enää kannata katsoa kuvajaistaan lammen pinnasta, sillä lampi on jo sulautunut muuhun ympäristöönsä. Kukaan ei osaa kertoa, ovatko lammesta heijastuvat, tähtiä reunustavat puut todella lammessa, taivaassa vai niiden rajamaastossa. Luonto on levittänyt peittonsa kaikkialle, se ojentelee vahvoja raajojaan kaikkialle. Yö on luonnon mukainen, se tottelee sen jokaista käskyä.
Olennon uteliaisuus ylittää luonnonkin rajat, lammen pinnan väreilyn lakattua hän ei malta olla kurottamatta. Vaaleat hiukset koskettavat lammen pintaa, aiheuttavat muutaman värähdyksen sen peilinkirkkaaseen pintaan. Olento havaitsee, ettei lampeen enää heijastu syvänsinistä taivasta tähtineen. Hänen hiuksensa eivät ole enää pinnan alla eivätkä päällä, kuvajainen on olemassa vain lammen pinnan rajamailla. Hän ei uskalla vetäytyä, sillä hän ei enää tiedä, kummalta puolelta kuvaa katsoo. Hän näkee itsensä kurottuneena lammen ympärille, hiukset vettä hipoen. Kasvoilla ei ole enää uteliaisuuden kyllästämää ilmettä, silmistä ei heijastu tähtiloistoa. Kasvot ovat täysin tyhjät. Luonto on ottanut omansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti