sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Viimeinen 10.12.

Se mätänee. Ruumiini jokainen osa alkaa luovuttaa, ne janoavat omakseen kaikkea sitä, joka joskus kuului niille. Ei ravintoa, ei edes vesitilkkaa, ei ruumiini sellaista kaipaa. Jokapäiväinen ruoka, uni tai mikään maallinen ei kuulu niihin asioihin, joita kehoni todella janoaa, todella tarvitsee. En tahdo menettää piirteitäni kaipuulle, sille ikuiselle janolle, mutta tiedän, että ruumiini suunnaton kaipuu tulee vielä syömään jokaisen osan minusta pois. Kulmat hiotaan, rajat pyyhitään pois. Minuudesta tehdään yksinkertaistettua, menetettyä.

"Minä rakastan ensimmäisiä kertoja", Logan sanoo vierelläni, ja vasta silloin havahdun siihen tosiasiaan, että todella olen vielä ruumiissani. Sielulla on mätänevä pesäkolo, joka on muurattu umpeen. Se ei pääse pakoon. "Ajattele nyt. Ensimmäinen sana, ensimmäiset vaatteet, ensimmäiset itse tienatut rahat, ensimmäinen rakkaus... Niistähän se oikea elämä muodostuu."
"Minulla on enemmän kokemusta viimeisistä kerroista." Milloin tulee minuuteni viimeinen päivä? Jaksanko enää laskea?

Logan luo minuun sellaisen katseen, jonka osaan tulkita ainoastaan pettymykseksi. Loganilla on paljon ilmeitä, jotka on tarkoitettu vain minulle. Tietty sävy ruskeissa silmissä, juuri oikeassa kulmassa kaartuvat kulmakarvat. Tiedän kyllä.

"Mietitkö sinä tosissasi sitä tänäänkin?" Vilkaisen kelloa. Olemme ylittäneet jo kolme tuntia sitten armollisen jouluaaton rajan ja siirtyneet seuraavaan päivään. Logan ei voi enää vedota siihen, etten saa hänen sanavarastonsa mukaan synkistellä jouluna. Mitä ikinä se tarkoittaakin. 

Katson parasta ystävääni tämän tummanruskeisiin silmiin ja saan puserrettua kasvoilleni hymyn, jonka tiedän aidoksi. Kasvoni eivät ole alkaneet vielä mädäntyä, eivät täysin.
"Minä en koskaan löydä lohtua niistä ensimmäisistä kerroista, mistään niistä. En rakkauksista, suudelmista tai kosketuksista, joita kehoni kaipaa niin suurella voimalla, että haihtuu varmasti pian pois."
"Entä ne viimeiset?"
"Minä muistan viimeisen kosketuksen kädelläni ja viimeisen kerran, kun painoin huuleni toisen huulille. Se ei tapahdu enää koskaan, Logan. Minä elän toisista ihmistä, elän toisten kosketuksista, ja nyt minä... Nyt minut on vedetty pois sieltä. Kosketuksen ja lämmön hohtavasta maailmasta. Siellä ei ole enää minulle tuolia pöydän ääressä."
"Ja jos tulee joku uusi?"

Loganin ääni on vilpitön, hän yrittää parhaansa. Mutta hän tietää aivan yhtä hyvin kuin minäkin, ettei tule uusia tilaisuuksia, uusia huulia tai käsiä. Ei enää minulle. Logan ristii jalkansa ja vie kätensä omalleni. Hän puristaa lujaa, maadoittaa, pakottaa minut takaisin hetkeen.

"Harriet, sinä olet ihan uskomattoman tärkeä." Hän ei voi sanoa muuta. Hän voi vain kertoa minulle sen, jonka hänen lämmin kätensä on jo kertonut. Se ei riitä minulle, mutta minun on juurruttava hetkeen, oltava kiitollinen siitä, että minulla on yhä edes yksi käsi, josta pitää kiinni.
"Kiitos", kuiskaan, "kiitos. Rakastan sinua." Minulla on vielä ihmisiä, joille sanoa se. Tulee aina olemaan, silloinkin, kun mätä on edennyt huuliini asti. Viimeistä kertaa ei tule vielä, edes siitä aion päättää itse.

Logan ei päästä irti kädestäni. Viisarit liikkuvat eteenpäin, kaupunki valvoo, aurinko nousee. Minä pysyn kosketuksen piirissä, vien itselleni tuolin pöydän ääreen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti