Aistiensa turvin olento yrittää edetä suurten ja terävien kivenlohkareiden ylitse. Sillä ei ole päämäärää, sen ainoa toive on pois. Koska olento ei luonnostaan kykene tuntemaan kipua, sen jalat eivät täyty haavoista ja kukikkaista mustelmista sen raahustaessa ainoastaan tuntoaistinsa varassa isojen kivenlohkareiden yli. Myös kuulo yrittää kantaa kortensa kekoon, mutta se on heikoilla, sillä täällä kuuluu ainoastaan rahisevaa, ajoittain katkonaista äännähtelyä. Sillä kestää jokunen päivä, että seymmärtää sen olevan oma hengitys.
Olento rämpii eteenpäin, kaatuu uudelleen ja uudelleen ilman yhtäkään ruhjetta pienissä polvissa. Omaa kuvaansa se ei enää tunnistaisi lammenpinnasta, sillä pimeys on kietonut sen otteeseensa eikä enää anna tilaa muistella sitä, mitä olento itse on. Se on sulautunut osaksi ympäristöään, sen katkonaiset hengitykset ovat osa pimeyden hidasta sykähtelyä. Ei ole enää mitään, mikä erottaisi sen sitä ympäröivästä pimeydestä, kahden asian välille ei piirretä rajoja. Se mukautuu osaksi pimeyttä, hengittää ja kävelee, mutta mikään ei auta, eikä se apua enää tarvitsekaan. Se on nyt vain yksi pieni osa yhtä suurempaa kokonaisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti