Kohtaamisia on useanlaisia. On niitä, joita odotetaan ihmisikiä ja niitä, joita vältellään kunnes rypyt löytävät tiensä iholle, ja lopulta sitä huomaa kasvavansa kukkia. Jokaisella on joku sellainen, jota ei koskaan enää tahdo tavata. Ei, vaikka maailma on muovannut kummankin omaan suuntaan. Mutta senhän se tekee kaikille, eivät nämäkään kaksi ole poikkeus.
Nainen väistää isänsä katseen yhdellä ainoalla silmällään. Hän keskittyy joen liikkeisiin, ajattelee jokaista virtausta ja kaikkea sitä elämää, joka joessa virtaa. Isä kävelee ohitse, sanoo jotakin, nainen ei kuule, nainen ei tahdo kuulla. Kun isä on pysähtynyt hänen viereensä, hän on jo kuuloetäisyydellä eikä nainen voi viedä enää korviaan pois. Teeskentely ei auta.
"Sinun veljesi kertoi kaiken." Ja siinä toinen kohtaaminen, jota nainen ei tahdo. "Aivan kaiken. Minä tiedän, mitä teidän välillänne tapahtui." Tietysti hän tietää. Nainen odottaa iskua, hän tietää, ettei isä aio vielä päästää vihaansa valloilleen. Isä odottaa aina murtumista ennen kuin iskee. Petoeläin. Eikä nainen itse voi verrata itseään saaliseläimeen, sillä hänhän tässä on väärin tehnyt. Hän ansaitsee iskut, muttei pysy isän rinnalla sen vuoksi.
Nainen ajattelee isää silloin, kun heillä oli vielä elämä edessään. Kun he olivat nuoria ja kykeneviä, kun kansa oli vielä verhonnut itsensä ikuiseen elämään ja nainen luuli vielä tietävänsä, mitä tekee. Katumusta hän ei tunne, mutta jokin muu pistelee elimistöä, pakottaa hänet muistamaan kaiken tekemänsä. Ja kaiken sen, mitä hän jätti tekemättä. Vika on osin isän, mutta isä ei koskaan myöntäisi sitä. Hän ei osaisi hyväksyä sitä tosiasiaa, että hänen oma vainoharhansa kasvatti myrkkykukkiaan tytön keuhkoihin.
"Kuinka sinä saatoit?" Isän ääni ei ole syyttävä. Se on tilanteessa pahinta. "Sinä annoit veljesi omasta tahdostasi sille... sille..." Isän ääni murtuu. Nainen ei ole koskaan nähnyt suuresti kunnioittamansa isän itkevän. Hän kääntää päänsä pois eikä aio nähdä nytkään.
Jokin pakottaa hänet kuitenkin pysymään hetkessä. Hän ei voi lähteä pois eikä vastata, sillä sanat ovat ylpeyden vankina sisällä. Nainen ei voi myöntää eikä myöskään kieltää, hän voi vain istua isänsä vierellä ja toivoa, että ylpeyden kukat hänen otsallaan mätänevät ja päästävät hänet vapaaksi. Sallivat hänen olla vain virheitä tekevä olento, joka voi myöntää toiselle, että on tehnyt väärin.
Mutta hän vain istuu. Isäkään ei sano enää mitään. Hetki ei vaihdu toiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti