Kynttilät sammutetaan, valot laitetaan pois päältä. Ikkunaverhot suljetaan. Ainoa valo asunnossa on jääkaapin kelmeä valo keskellä yötä. Se ei turhia juttele, kaappi pysyy hiljennettynä eikä ojenna sisältöään houkuttelevana. Se on lähes tyhjä. Elämän merkit piilotetaan yksi kerrallaan. Kun Harriet sulkee jääkaapin oven, talo hiljenee.
Kahvikuppi pysyy juuri ja juuri kädessä, kun Harriet astelee keittöstä olohuoneen sohvan ohi huoneeseensa. Tunnelmalliset jouluvalot on otettu pois, elämä ei valaise tietä huoneeseen. Harriet laskee joulumukinsa yöpöydälleen, ristii jalkansa ja istuutuu sängylle. Jaloissa tuntuu vielä kahleiden jättämä muisto. Kun hän istuutuu, mieli muistaa, miten kahleitten kanssa piti istua, jotta ne eivät repisi jalkoihin avohaavoja. Jalat värähtävät.
Harriet ottaa puhelimen käteensä. Yksi puhelu. Vain yksi, ja silti niin tavattoman suuri. Se vangitsee hänet huoneeseensa, estää nousemasta kauppaan tai edes suihkuun. Tästä huoneesta tulee hänen vankilansa, jos hän nyt painaa luurista.
Harriet siemaisee kahvia ennen kuin painaa sormensa puhelimen näytölle. Liian kuumaa. Hän huokaisee syvään ja katselee huonettaan. Kaupungin valot loistavat seinille, tanssivat hopeanhohtoista maalia vasten ja osuvat vanhoihin valokuviin. Harrietilla ei ole ollut voimaa ottaa niitä pois eikä ottaa tilalle uusia. Yksikään kohde ei enää puhuttele, kukat eivät halua tulla kuvatuksi eikä hetkillä ole enää nimiä. Ja vanhat kuvat ovat vain taltioituja haavoja ulkona ihosta.
Valot ovat liian kirkkaat. Harriet nousee istumaan ja sulkee sängynviereisen ikkunan sälekaihtimet ja vetää verhot sen eteen. Pimeää. Hyvä. Tai ei. Keskinkertainen, mauton. Harriet nostaa puhelimen korvalleen. Jokainen piippaus tuntuu kipuna suoraan korvassa. Kun hänen ystävänsä Logan vihdoin vastaa, hän huomaa jo itkevänsä.
"Logan", Harriet kuiskaa, "minä taisin kuolla tänään."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti